maanantai 10. joulukuuta 2018

Kävellen kohti uutta nousua.



Myönnän, että olen pitkään aliarvostanut kävelyä. Luulen sen osittain johtuvan siitä, että haluaisin olla oikea juoksija. Siis sellainen joka jaksaisi oikeasti juosta pidempiäkin lenkkejä kunnon vauhdilla kohtalaisella sykkeellä.


Vihdoinkin olen alkanut ymmärtämään ja hyväksymään sen, että kävelykin kasvattaa kuntoa ja vie koti tavoitteita.


Mutta minä kuulun niihin lenkkeilijöihin jotka joutuvat tekemään kovasti töitä jo sen eteen, että jaksaisin raahautua läpi edes vitosen lenkin kevyellä hölkkävauhdilla. Kerta toisensa jälkeen humahdan montun pohjalle syystä tai toisesta. Ja aina tauon jälkeen joudun  aloittamaan treenaamisen ihan vain kävelyllä. 

Mutta, nyt olen alkanut hyväksymään asian. Jos joku kirmaa ohitse, niin menkööt. Se, että itse ylipäätään pystyn, pääsen ja saan liikkua on tärkeintä. Ei sen vauhdin tarvitse aina olla pääosassa. Ja oikeastihan kävely on yksi parhaista peruskuntoa parantavista ja ylläpitävistä liikunta muodoista. Yksin kulkiessa hitaampi vauhti tuntuu ajoittain puuduttavalta, mutta yhdessä pidemmätkin kävelyt sujuvat rattoisasti ruapatellen.


Välillä kannattaa poiketa uusille reiteille. Sillä silloin voi löytää uusia kauniita paikkoja.


Vielä on tovi odotettava ennen kuin jäälle on mitään asiaa.


Viime viikkoina on tullut käytyä lenkillä yksin ja yhdessä. Flunssan jälkeen tuli ensin ihan vain käveltyä. Sitten muutaman lenkin tein 1+2 rytmityksellä. Eli alkulämmittelyn jälkeen hölkkäsin yhden minuutin verran ja kävelin kahden. Lopuksi sitten vielä vähän pidempi kävely osuus.


Pimeällä täytyy nähdä ja tulla nähdyksi.


Pikkuhiljaa olen pidentänyt juoksuosuuksia. Riippuen fiiliksestä olen jakanut lenkin osuuksiin joko ajan tai matkan mukaan. Pisimmät yhtenäiset juoksupätkät ovat nyt olleet kaksi kilometriä.


Viimeisimmät aamulenkit ovat olleet vitosia vaitelevalla vauhdilla.




Osa lenkeistä tulee vieläkin kokonaan  käveltyä. Viimeeksi kävimme kävelyllä Itsenäisyyspäivänä. Se oli sellainen rauhallinen päiväkävely. Parille aikaisemmalle vähän reippaampi vauhtiselle sunnuntaikävelylle kertyi taasen mittaa peräti noin kolmetoista kilometriä.


Itsenäisyyspäivänä saimme nauttia kauniista ja aurinkoisesta säästä


Jokin aika sitten meidän piti käydä myös vain kävelemässä, mutta viimaisen sään takia ehdotin, että juoksisimme joka toisen kilometrin. Ja niin sitä tuli sitten juostua kahdeksasta kilometristä puolet ja kroppa pysyi paremmin lämpimänä.


Kaksi lenkkiä on tullut mentyä nastoilla, jotta ei tarvinnut liukastella.


Loppuvuosi näyttää aika kiireiseltä töiden ja muiden menojen suhteen. Ja tosissaan saa suunnitella, että missähän välissä sitä ehtisi vähän valmistella joulua, käydä lenkille ja salillakin pitäisi yrittää piipahtaa säännöllisesti. Mutta yritän olla stressaamatta liikaa. Menkööt tämä joulun ja uudenvuoden aika omalla painollaan. Tehdään se mitä ehditään ja loput jääköön tekemättä.







sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Voihan marraskuu.



Syksyn sateiden myötä yskiminen ja niiskuttaminen oavat lisääntyneet urakalla ympärillämme. Tuntuu, että joka nurkan takana vaanii aina vain joku kahta kauheampi pöpö.

 Eletään taas sitä aikaa jolloin moni pohtii, että missä se raja menikään. Uskaaltako sitä juosta ja treenata, jos olo on vain hiukan nuhainen. Kuumeessa ja kunnon kurkkukivussa ei tietenkään ole lenkille asiaa. Sehän on jo kaikille selvää. Mutta, kun sitä niiskuttamista voi kuitenkin jatkua taas monta viikkoa. Itse en ainakaan oikein malttaisi olla täysin liikkumatta, jos oireet ovat vain hiukan epämääräiset.  


Marraskuu on ollut todella harmaa muutamaa viimepäivää lukuun ottamatta.


Meidänkin perheessä ovat lapset olleet viimeaikoina vuorollaan flunssaisia. Vaikka kuinka toitottaisimme käsien pesun tärkeydestä, tuppaa sieltä koulusta ja päiväkodista jokunen pöpö silloin tällöin tarttumaan mukaan. Tosin itse altistun yhtä lailla taudeille, kun kuljen lähes päivittäin bussilla ruuhka-aikaan ja työskentelen vaatemyyjänä asiakkaita autellen.

Oma olotila oli kanssa jokin aika sitten kaikkea muuta kuin hehkeä. Flunssa alkoi väsymyksellä, yskällä ja korvien rutinalla. Tulehdusta korvissa ei todettu, mutta yhden vajaan päivän olin pois töistä kuumeen takia.


Kuumaa juomaa ja lepoa. Välillä ei auta kuin vain olla, jos olo niin vaatii.


Viikon flunssailun jälkeen olo oli taas kohtalainen ja uskaltauduin mieheni kanssa salille. Sain vedettyä treenin kunnialla läpi ja tein jopa penkkipunnerruksessa 45:llä uuden toistoennätyksen. Mutta kuten arvata saattaa, tuli jälleen kerran aloitettua treenaaminen liian aikaisin. Seuraavana päivänä olo oli taas astetta kurjempi ja kaiken kukkuraksi silmäni olivat punaiset kuin särjellä. Onneksi kotoa löytyi heti silmätippoja. Kaikki muksut olivat meinaan käyneet jo silmätulehduksen läpi ja jokunen simätipapipetti  oli vielä jäljellä.

Noin neljään viikkoon en käynyt kertaakaan lenkillä. Yritin malttaa mieleni vaikka pääni toisinaan kaipasikin pientä tuulettumista. Mitään ylimääräistä en työpäivien jälkeen jaksanut vaikka kuumetta ei juurikaan ollut. Myös kirjoittelu inspis katosi hetkellisesti. Kun ei päässyt treenaamaan ei jutun aiheitakaan oikein löytynyt. Flunssastakaan ei viitsi viikkosotilla kirjoitella.

Mutta nyt on jo onneksi muutama kevyempi salitreeni takana ja pari reipasta ulkoilua.


Myös salilla on joutunut ottamaan kevyemmin muutaman treenin.


 Lenkille lähtiessä tiesin, että olisi ehkä paras vain kävellä. Aamun aikataulu ennen iltavuoroa vain oli sen verran tiukka, että oli pakko  lisätä hiukan hölkkää mukaan. Jokaisen kolmen minuutin kävelypätkän jälkeen hölkkäsin kevyesti kahden minuutin ajan. Sateinen sääkään ei mieltä lannistanut, sillä oli niin mieltä piristävää ylipäätään päästä pienelle lenkille.


Raitis ilma piristää mieltä kummasti.


Kun on hyvät varusteet niin ei pienet sateet haittaa.


Toisen lenkin sainkin sitten kävellä aurinkoisessa säässä, mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.


Onneksi edes välillä saadaan nauttia kauniimmasta säästä.


Täytyy aloitella taas maltilla. Pikku-hiljaa uuteen nousuun. Tosin muksut näyttävät aloittelevan uutta flunssakierrosta ja nyt mieskin on valitettut kurjaa oloa, joten nähtäväksi jää kuinka kauan saan nauttia tästä normaalimmasta olotilasta.


perjantai 12. lokakuuta 2018

Juoksua syksyn sateissa.


Syksyn sateet ja vaihteleva lämpötila ovat tuoneet mukanaan omat haasteensa ja eritoten pukeutumisen suhteen. Enää ei voi lähteä lenkille pelkissä shortseissa ja t-paidassa. Toki joku saattaa vielä silläkin varustuksella pärjätä, mutta itse olen sellainen vilukissa, että olen jo jonkin aikaa juossut lenkkini pukeutuneena takkiin ja pitkiin trikoisiin.


Kun päivät lyhenevät ja pimenevät, niin heijastavat yksityiskohdat vaatteissa on plussaa.



Alkusyksystä mieheni lähti yhteisille lenkeille vielä  t-paidassa, kun minä saatoin palella vierellä vaikka päälläni oli jo pitkähihainen pusero ja ohut juoksutakki. Inhoan palelua joten puen herkästi liikaa, kun lähden juoksemaan. Tosin myös liika vaatetus ja kuumuus häiritsee suoritusta ja vie mehut ennen aikojaan.

 Juoksu on sinänsä ilmainen harrastus, jos mukaan ei lasketa kilpailuihin sekä tapahtumiin osallistumista. Varusteisiin saa kuitenkin uppoamaan rahaa niin paljon kuin vain sielu sietää. Vaikka vähemmälläkin kyllä pärjää. Me päätimme tänä syksynä kuitenkin satsata kunnollisiin sateelta ja tuulelta suojaaviin juoksu- takkeihin ja housuihin. Nyt ei enää sateinen sää kelpaa yksin syyksi jäädä neljän seinän sisälle. 


Takki suojasi hyvin tuulelta ja sateelta. Heijastava huppu pysyi myös hyvin päässä.


Tiistaina oli otollinen sää testata uutta takkia. Koko päivän satoi vettä  kera tuulen. Uudet housut sen sijaan olisivat olleet liian kuumat, lämpötila oli +11,  joten niiden testaus jäi tuonnemmaksi.

Olisin voinut käydä lenkillä jo aikaisemmin, mutta onneksi odotin, että mieheni ehtisi mukaan seuraksi. Sää ei varsinaisesti houkutellut lähtemään ulos ja ilman mieheni tsemppausta olisin varmaan luovuttanut jo alkumetreillä. Mieheni olisi halunnut tehdä vähintään kympin lenkin, mutta tällä kertaa sain hänet ylipuhuttua ja tyydyimme seiskaan.  Ja siinäkin meinasi olla turhan paljon minulle. Kun yrityksestä huolimatta mieli oli jotain muuta kuin positiivinen, oli juokseminenkin entistä raskaampaa. En varmasti ollut maailman parasta juoksuseuraa tuolloin.

Vitosen kohdalla olisin ollut valmis siirtymään täysin kävelyyn, sillä meno alkoi tuntumaan jo todella nihkeältä ja edessä olivat vielä loppumatkan ylämäet. Mieheni oli sitä mieltä, että kyllä minä jaksaisin kun vaan lakkaisin marisemasta ja laittaisin jalkaa toisen eteen. Vaikka sillä hetkellä tuntuisikin kurjalle, kotona fiilis olisi varmasti parempi. Ja siinä hän oli oikeassa. Vaikka itku meinasi päästä moneen kertaa matkan aikana, lenkin jälkeen fiilis oli ihan toinen. Taistelin kuulemma sitkeästi viimeiset kilometrit. Vauhdissa ei juuri ole kehumista tällä kertaa, mutta tulipahan jonkinmoinen lenkki tehtyä. 


Yksi nihkeimmistä lenkeistä aikoihin.


Onneksi kotona oli ruoka jo valmiina odottamassa ja kuuman suihkun jälkeen olo alkoi tuntumaan taas ihmismäiseltä. Olen kiitollinen kaikesta tuesta ja siitä, että mieheni jaksaa kulkea rinnallani.


Sateella juostessa harvemmin hymyilyttää, mutta lenkin jälkeen saattaa suupielet olla korvissa.


Mutta nyt meillä on vielä mietinnässä pitäsikö meidän hankkia myös goretex-juoksukengät jotta varpaatkin pysyisivät kuivana. Vai yritämmekö sinnitellä sadesäät läpi nykyisellä valikoimalla. Minulta löytyy kyllä yhdet Salomonit, mutta ne ovat enemmän poluille tarkoitettu ja liian kovat ja jäykät tavallisille juoksulenkeille. Talven tultua kaapista kaivetaan kuitenkin taas nastalenkkarit kehiin.

Juoksetko sinä säällä kuin säällä "tavallisilla" lenkkarilla vai löytyykö valikoimastasi omat jalkineet eri olosuhteisiin?







keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Sooloillen.


Näyttää siltä, että kuluvalla viikolla juoksu- ja kävelylenkit suoritetaan pääosin sooloillen. Ei yksin lenkkeilyssä mitään vikaa ole. Olenhan tähän asti suurimman osan lenkeistä kulkenut yksin ja olen ennen pitänyt itseäni "yksin juoksijana".  Mutta olen alkanut tottumaan siihen, että lenkillä on joku seurana. On melkeimpä outoa lähteä ulos yksin. Varsinkin, kun viimeviikolla kaikki lenkit tehtiin yhdessä. Nyt suorastaan harmittaa, että tällä viikolla aikataulujen takia yhteiset treenit jäävät vähemmälle.  


Yksin juostessa on ainakin se etu, että voi pysähdellä milloin haluaa..


Viimeviikolla paras fiilis  oli ehdottamasti torstain kävely/juoksulenkkin jälkeen. Mies oli päättänyt, että päivän matka olisi 8km joista kolme juostaisiin. Yritin kyllä neuvotella lyhyempää kokonaismatkaa, mutta mies ei kuunnellut mutinoitani. Aloitimme lenkin kilometrin kävelyllä jonka jälkeen alkoi juoksuosuus. Oma juoksuni tuntui sen verran mukavalta, että päätin yrittää kiristää vauhtia ja ottaa juoksusta kaiken irti ennen loppumatkan kävelyä. Mies ihmetteli aluksi kovenevaa vauhtia, mutta ei yrittänyt toppuutella, kun ehdotin loppukiriä. Kolme kilometriä juostiin tahtia koventaen. Viimeinen kovempi kilometri juostiin sopivasti alamäkeen ja sen keskivauhdiksi kellotettiin 6:01. Päätimme sen jälkeen juosta vielä yhden lisäkilometrin, mutta vauhtia höllentäen. Loput kolme kilometriä sitten kävelimme illan hämärtyessä.


Alku ja loppu rauhallisemmin ja välissä vähän kovempaa.



Tuntui hyvältä mennä välillä vähän kovempaa ja tuntea itsensä enemmän juoksijaksi. Ehkä vielä joskus jaksan pitää yllä tuollaista kovempaa vauhtia pidempäänkin kuin vain pienen hetken. Yksi haaveeni on meinaan juosta kymppi alle tuntiin. Mutta kovasti täytyy vielä tehdä töitä, jotta tuo haave toteutuisi. 

Perjantai aamuna oli aivan pakko käydä pienellä aamukävelyllä ennen iltavuoroa, vaikka mies suosittelikin lepopäivää. Oli vaan niin kaunis aamu etten voinut vastustaa kiusausta. Otin ihan rennosti ja kävelin vain 3,5km  ja pysähtelin kuvailemaan ajoittain. 



Viime perjantaina oli kaunis syyssää.


Mies kävi viikonloppuna juoksemassa pitkän lenkin juoksukaverinsa kanssa, mutta minulle riitti loppuviikon treeneiksi ihan vain pikainen salillakäynti. Salittreenit on aina pyritty tekemään yhdessä, sillä ainakin minä tarvitsen taustatukea ainakin penkkipunnerrusta tehdessä.

Maanantaina juoksu kulki alussa sen verran hyvin, että päätin valita saman reitin kuin minkä olimme torstaina menneet. Tällä kertaa yritin pitää vauhdin tasaisena. Otin tavoitteeksi juosta yhteen menoon ainakin vitosen ennen kuin pysähtyisin ottamaan kuvia. (Täytyyhän sitä edes joku matkamuisto saada lenkistä.) Matkan edetessä tavoitekkin siirtyi kokoajan pidemmälle. Loppumatkasta muutin hiukan reittiä ja pysähdyin vasta, kun kahdeksan kilometriä oli saavutettu. Tuo onkin syksyn pisin yhtäjaksoinen juoksu. Ainakin toistaiseksi. Matkaa olisi tarkoitus pidentää asteittain sillä keväällä pitäisi jaksaa taas juosta puolimaraton.


Syksyn värejä lenkkipolun varrelta.


Tuo maanantain juoksu otti ilmeiseti sen verran koville, että tänään keskiviikkona päätin tehdä vähän rauhallisemman lenkin ja suuntasin metsään. Lähimetsän poluilla kun on välillä pakko hidastaa vauhtia. Tai ainakaan minun polkujuoksutaustalla ei siellä pysty juoksemaan kuin pieniä pätkiä siellä täällä. Maastokaan ei ole kovin tasainen ja muutama kunnon ylämäkiosuus tuli kivuttua ylös. Matkaa kertyi suunniteltua enemmän, sillä uusista poluista ei aina voi tietää minne ne vie. Onneksi suurta eksymisen vaaraa ei Taaporinvuoren-maastossa ole. Ja kohtalaisen hyvän suuntavaiston ansiosta pysyin koko ajan suurinpiirtein kartalla.


Poluilla tahti vaihtelee kovasti.


Loppuviikkoon mahtuu ainakin vielä pari salitreeniä. Täytyy vain toivoaettei lasten räkätauti päätä pesiytyä myös minuun. Lenkillekkin olisi kiva vielä keretä, mutta saa nähdä mitä sitä ehtii. Kai sitä pitäisi välillä tehdä muutakin kuin vain treenata.


Värikästä syksyn jatkoa kaikille.


keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Käsijarru pohjassa.


Kesästä asti olemme mieheni kanssa käyneet lähes viikottain kerran tai pari kävelyllä. Olemme ennenkin ulkoilleet satunnaisesti yhdessä, mutta kuuman kesän myötä yhteisistä lenkeistä tuli säännöllisempiä. Raskaan työpäivän jälkeen mies kaipasi jotain liikuntaa, mutta varsinaiset juoksulenkit tuntuivat hänestä liian kuormittavilta. Itse en kanssa jaksanut kesällä oikein juosta, joten lähdin mielelläni mieheni kanssa kävelylle. Meistä kun kumpikaan ei ole oikein "yksin kävelijä". Siinä missä kävely on miehelleni palauttavaa liikuntaa on kävely itseasiassa minulle edelleen hyvää peruskuntoharjoittelua.


Yhteisillä lenkeillä ei paljoa pysähdellä. Kuvat täytyy napata pikaisesti.


Syksyn myötä olemme alkaneet käymään myös omilla juoksulenkeillä. Mieheni on juossut noin muutaman lenkin viikossa. Välillä on hän on juossut vain viikonloppuna pitkänlenkin meidän yhteisten lenkkien ja salikäyntien lisäksi. Loppukesästä hän kävi myös pyöräilemässä muutaman satasen pyöräilyn. Minä olen taas yrittänyt ajoittaa omat juoksuni niihin aamuihin, kun olen menossa vähän myöhempään töihin tai vapaapäiviin.

Minun kohdalla juoksu on sujunut kesän jälkeen vaihtelevasti ja välillä olen tuskastellut sen suhteen paljonkin. Mutta nyt olen onneksi saanut taas sellaisen  tsemppi-vaihteen päälle mikä näkyy positiivisempana asenteena. Jos lenkki tai salitreeni ei ole oikein kulkenut syystä tai toisesta, ei se ole masentanut minua läheskään niin paljoa kuin jossain vaiheessa. Sillä tärkeintä kuitenkin on, että pystyn liikkumaan. Jokainen askel, myös ne kävellen otetut, on aina kotiinpäin.


Välillä ulkoillaan tietenkin myös lasten kanssa.


 Tosin nyt olemme alkaneet lisäämään myös juoksuosuuksia osaan yhteisistä iltalenkeistä mieheni aloitteesta. Vauhti määräytyy tietenkin hitaamman eli minun kuntoni ja jaksamisen mukaan. Mies joutuu siis silloin juoksemaan hiukan käsijarru pohjassa sillä hänen vauhtinsa on normaalisti pari minuuttia kovempi per minuutti kuin minulla. 

Ensimäisellä kerralla kävelimme ensin kilometrin verran, juoksimme viisi ja kävelimme loput neljä kilometriä. Toisella kerralla aloitimme juoksun taas kilometrin kävelyn jälkeen. Tuolloin juoksu tuntui yllättävän helpolta. Tosin hurmosta kesti vain hetken verran, sillä koin kirjaimellisesti pudotuksen takaisin maanpinnalle. Omaa huolimattomuuttani kaatua tömähdin maahan pitkin pituuttani parin kilometrin jälkeen, kun juoksun sijaan keskityin liikaa ihailemaan auringon laskua.


Auringonlaskua tuskin olisi pysähdytty kuvaamaan erikseen, jos en olisi kaatunut.


Onneksi en sentään kierinyt harjun rinnettä alas ja selvisin vain säikähdyksellä ja pinta naarmuilla. Pienen pärräämisen jälkeen nousin ylös ja jatkoimme juoksuosuuden loppuun. Seitsemän kilometrin lenkistä juoksimme yhteensä viisi.


Myös oikean jalan polveen tuli ruhjeita.


Kolmannella lenkillä, minkä teimme tiistaina, aloitimme reippaammalla vauhdilla heti. Juoksu kulki yllättävän hyvin vaikka lähtiessä olo oli työpäivän jäljiltä väsynyt. Tavoitteena oli kympin lenkki. Olimme sopineet, että juoksemme ekat kuusi ja kävelemme loput. Jaksoinkin juosta kilometrin enemmän joten lopussa ei tarvinnut kävellä enää kuin kolme kilometriä. Yksin olisin tuskin juossut seitsemää kilometriä yhtäjaksoisesti vaan olisin varmaan pysähdellyt kuvaamaan kerran jos toisenkin.


Edelleen osa lenkeistä on ihan vain kävelty.


Nyt, kun mieheni "juoksuhulluus" on hiukan laantunut ja treenaminen ei ole enää niin suorituskeskeistä, on hän huomannut, että vähempikin treeni riittää. Jossain vaiheessa tuntui meinaan, että juoksusta ja varsinkin kilometrien keräilystä oli tullut hänelle suorastaan pakkomielle. Hän on alkanut oppimaan olemaan armollisempi itseään kohtaan ja osaa nyt myös ottaa huomioon fyysisentyön kuormittavuuden. Toisinaan elämä on aikamoista tasapainoittelua monen osa-alueen välillä. Jos ei osaa yhtään hellittää voi kokonaiskuormitus käydä liiankin raskaaksi.

Yhteisten lenkkien ja salitereenien myötä on meidän yhteinen aika lisääntynyt mukavasti ja sehän on vain positiivista. On siitä ollut myös se hyöty, että lenkille ja salille tulee lähdettyä herkemmin vaikka työpäivän jälkeen olisi olo ollut väsynyt. Kun on jotain etukäteen sovittu, on suunnitelmista ollut helpompi pitää kiinni yhdessä.


Iltojen pimentyessä on mukavampi lenkkeillä yhdessä.





lauantai 1. syyskuuta 2018

Kun kuviot muuttuu.


Joskus on vaikeaa saada aika riittämään kaikkeen. Kun on kolme lasta ja kokoaikainen työ on välillä haasteellista löytää aikaa omille harrastuksille. Elämä on täynnä valintoja, mutta oman hyvinvointini takia, en ole valmis luopumaan liikunnasta kokonaan. Sopivat välit täytyy vain löytää ja hyödyntää.




 Blogin ylläpitokin on joutunut hiukan retuperälle ajan puutteen vuoksi. Tämäkin kirjoitus on ollut työn alla jo useamman viikon. Olen bussissa kirjoittanut lauseen silloin toisen tällöin. Iltaisin taas kirjojen  lukeminen on kiinnostanut enemmän kuin oman tekstin kirjoittaminen. Ja mitä pidemmäksi julkaisuväli on venynyt sitä vaikeammaksi jutun viimeistely on käynyt.

Vielä keväällä tein töitä osa-aikaisena. Työpäivät olivat välillä lyhyempiä ja joskus saattoi olla "ylimääräinen" vapaapäivä. Silloin perheelle ja treenaamiselle jäi enemmän aikaa. Kesän alussa sain kokoaikaisen sopparin. Nyt töissä vierähtää keskimäärin kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa. Vaikka hetki menikin totutellessa lisääntyneeseen työmäärään, ei voi olla kuin tyytyväinen sillä nykyään kaupanalalla ei ole helppoa saada täysiä tunteja.

Työvuoroni vaihtelevat aamu kahdeksan ja ilta kahdeksan välillä. Kesällä tuli vielä kuljettua pyörällä töihin ja kuin huomaamatta tuli harrastettua hyötyliikuntaa.  En ole koskaan ollut mikään himopyöräilijä ja pyöräilykauteni rajoittuu pääosin kesäaikaan. Loman aikana työmatkapyöräilyinto laantuikin sitten täysin. Nyt kuljen matkat pitkälti bussilla. Kun saan taas juoksun kulkemaan paremmin, saatan silloin tällöin juosta töistä kotiin.


Alkusyksystä olisi ollut kanssa hyvät pyäräilyilmat, mutta oma pyäräni on saanut levätä.


Lenkillä olen pyrkinyt käymään edes kerran pari viikossa hyöyntäen vapaapäiviä sekä aamuja ennen iltavuoroa. Salilla olemme niin ikään pyrkineet käymään kaksi kertaa viikossa. Salipäivät vaihtelee myös minun työvuorojen mukaan. Jos molemmat kerrat eivät onnistu arkipäivinä on toinen treeni käyty tekemässä viikonloppuna.

Instagramista löytyy myös treenipäivityksiä. Tämä kuva on elokuun 20. päivä.


Toissaviikolla kävin juoksemassa tiistaina viiden kilometrin aamulenkin ja keskiviikkona kuljin pitkin polkuja pääosin kävellen kahdeksan kilometrin verran. Salilla käytiin keskiviikkona ja sunnuntaina. Torstaina käytiin myös kävelemässä miehen kanssa melkein kympin lenkki sekä sunnuntaina salin jälkeen 8 kilometriä.


Välillä on mukava kulkea pitkin metsäpolkuja.


Viimeviikolla salipäiviä oli torstai ja sunnuntai, kun taas juoksulenkit jäi yhteen kertaan ja sekin oli kaikkea muuta kuin mieltä ylentävä. Lähtiessä fiilis oli vielä hyvä ja ajattelin kokeilla hiukan pidempää juoksulenkkiä. Melkopian juoksu alkoi tökkimään vaikka yritin pitää vauhdin koko ajan maltillisena. Neljän kilometrin jälkeen olikin sitten pakko tyytyä kävelemään loput kolme kilometriä. Hetken kävi jo mielessä, että juoksuharrastus joutaa mun osalta vaikka romukoppaan. No sinne se ei kuitenkaan, ainakaan vielä, ole joutunut. Joskus homma vaan tökkii. Silloin ei auta muu kuin purra hammasta ja yrittää nousta montun pohjalta ylös.


Onneksi sää oli sentään kaunis vaikka juoksu ei kulkenutkaan.



Tällä viikolla me ollaankin oltu taas ystäviä juoksun kanssa. Aamulenkkit tuli juostua maanantaina ja torstaina ja tänään lauantaina tuli hilpaistua hiukan vauhdikkaampi vitonen.


Maanantai aamun lukemat.


Tostaiaamuna tuli lenkillä napattua muutama kuvakin.

Pitkästä aikaa vitonen alle seiskan vauhdilla.


Tänään olisi ehkä ollut aikaa juosta vähän pidempi ja rauhallisempi lenkki, sillä minulla on pitkästä aikaa koko viikonloppu vapaata. Mutta lupasin lapsille, että olen vain hetken poissa. Läpsystä teimme vaihdon mieheni kanssa. Hän lähti vuorostaan juoksemaan, kun minä tulin kotiin. Tosin hänellä oli treffit juoksukaverin kanssa pidemmän matkan merkeissä.


Toivottavasti saamme nauttia vielä aurinkoisista syksyaamuista.


sunnuntai 12. elokuuta 2018

Täytyykö aina jaksaa suorittaa?



Täytyykö aina jaksaa suorittaa?
Lomalla tulin siihen tulokseen ettei todellakaan tarvitse. Loman voi toki suunnitella täyteen ohjelmaa. Ja sitten stressata, jos joka paikassa ei ehdikkään käydä ja kaikkea ei kerkeekkään tekemään. Tai sitten voi ottaa ihan vain rennosti.


Heinäkuussa saavutimme pronssia hääpäiviä laskettaessa.

Oma kolmen viikon kesäloma on nyt enää muisto vain ja tämä viikko on mennyt arkeen palatessa. Vaikka mitään ihmeempiä ei tullut nyt tuolla jaksolla tehtyä, olen erittäin tyytyväinen lomaani lasten kanssa. Me neljä saimme ottaa rennosti mieheni paiskiessa töitä, sillä hänellä ei ollut enää lomaa loppukesästä.

Kesän alussa saimme sentään lomailla viikon verran yhdessä. Tuon loman vietimme Itävallassa (Kesäloma Alpeilla / Lasten kanssa Alpeilla).  Se oli sen verran täynnä toimintaa sekä ohjelmaa, etten viitsinyt loppulomaa aikatauluttaa täysin etukäteen.


Alpeille täytyy päästä vielä uudestaan.



 Sää ainakin suosi ennen ja jälkeen juhannuksen, kun oli airinkoista ja lämmintä. Tosin vähempikin lämpö olisi minulle riittänyt. Varsinkin heinäkuussa yöt olivat aika tuskaisia ja hikisiä. 


Tänä kesänä riitti aurinkoa ja lämpöä.


Kuluneen kesän kuumuus tuntui  latistavan juoksuinnon sekä lamaannuttavan järjellisen aivotoiminnan. Niinpä myös blogini oli pienellä kesätauolla. Auringon paistaessa ei viitsinyt istua sisällä koneen ääressä ja illalla ei enää jaksanut miettiä mitään ihmeempiä.


Lomalla juhlittiin mm. lasten syntymäpäiviä.


Olin minä ennen lomaa sen verran suunnitellut, että tekisin vaikka lasten kanssa pyöräretkiä lähipuistoihin miehen ollessa töissä, jos emme mitään muuta keksisi. Lopulta pyöräilyt jäivät lyhyiksi. Lähinnä jaksoimme pyöräillä vain noin kilometrin matkan uimarannalle.


Lapset nauttivat vesileikeistä rannalla.


Tänä kesänä tulikin uitua varmaan enemmän kuin kolmena edellisenä kesänä yhteensä. Onneksi lämmöstä ja helteestä huolimatta lähirannalle ei ilmaantunut sinilevää. Vaikka rannalla olo oli mukavaa, niin kovin rentouttavaa se ei aina ollut, sillä lapsia oli pidettävä silmällä koko ajan. Varsinkin kun nuorimmainen ei osaa vielä uida ja sukeltaa eikä tyttöjenkään uimataito ole vielä täysin luotettava.


Ehkä ensi kesänä poikakin innostuu opettelemaan uimista oikeasti.


Oli  myös hiukan suunnitellut käyväni joka toinen aamu juoksulenkillä. No, aamulenkit jäi yhteen kertaan. Helteiden takia lämpötila oli jo aika korkea heti aamusta ja juoksu oli yhtä siirappia. Tuon kerran jälkeen päätin, että ihan sama, en ota paineita treenaamisesta. Sen sijaan nautimme lasten kanssa kiireettömistä aamusita ja yhdessä olosta, sillä nyt, kun työt, koulu ja päiväkoti on taas alkaneet, saa kelloa kytätä ihan tarpeeksi. Torstaina esikoinen aloitti jo viidennen luokan ja keskimmäinen kolmannen.


Uusi lukuvuosi on aloitettu reippain mielin.


Vaikka juoksulenkit jäikin vähiin, kävimme mieheni kanssa useampana iltana yhdessä kävelylenkillä sillä miehenikään ei jaksanut innostua juoksemisesta rankkojen työpäivien jälkeen. Kävimme myös yhdessä noin pari kertaa viikossa salilla. Säännöllisempi salilla käyminen on alkanut näkymään tuloksissa.


Kesällä tuli käveltyä yhdessä melkein 80 kilometriä.


Nyt mm. penkkipunnerruksessa nousee pitkästä aikaa 50 kg (ennätys vuosien takaa 51 kg) ja maastavedon ennätys on parantunut jo pariin otteeseen. Tällä hetkellä se on 1*80 kg.


Maastavedosta on tullut minun suosikkiliike salilla.


Ennen lomaa juoksu oli alkanut kulkemaan kohtalaisen mukavasti. Muutaman kerran tuli juostua jopa töistä kotiin. Muutenkin arkiliikuntaa tuli harrastettua ahkerasti, sillä työmatkat tuli pääsääntöisesti kuljettua pyörällä polkien.


Paras kotimatkajuoksu ennen lomaa.


Vaikka sää onkin edelleen ollut erinomainen työmatkapyöräilyä ajatellen olen jo pikkuhiljaa siirtynyt enemmän bussilla matkustamiseen. Nyt, kun ei tule enää niin usein lyötyä kahta kärpästä yhdellä iskulla, täytyy vain löytää aikatauluviidakosta ne sopivat välit liikkua.


Maanataina poljin vielä töihin, mutta loppuviikosta tuli kuljettua bussilla.


Tällä viikolla salilla tuli käytyä tiistaina ja torstaina. Yhdessä kävimme kävelyllä keskiviikkona ja perjantai aamuna kävin pienellä aamulenkillä.


Perjantian aamulenkkillä sää oli vielä hyvin kesäinen.


Kovin lennokasta ei juoksu ollut noin kuukauden tauon jälkeen, mutta ehkä se alkaa tästä taas kulkemaan. Täytyy vaan jaksaa käydä lenkillä ja laittaa tossua toisen eteen. Kehittyäkseen täytyy tehdä töitä.


Toivotaan, että syksystäkin tulisi kaunis.