Kohti toista puolimaratonia.

Kevät saa hymyilemään vaikka kaikki ei aina menisikään suunnitelmien mukaan.

Päivät ja viikot tuntuvat kuluvan niin kauheata vauhtia, ettei itse meinaa oikein edes pysyä perässä. Nyt eletään jo maaliskuuta ja enää on vain noin kymmenen viikkoa Helsinki City Runnin Dayhin. Paniikki meinaa välillä iskeä. Mahdanko saada itseäni oikeasti puolimaraton-kuntoon toukokuun puoleen väliin mennessä. Nyt on aika keskittyä enemmän lenkkeilyyn sekä juoksuun. Jatketaan hiihtoharjoituksia sitten taas tulevina talvina.

Juoksukuntoni on tällä hetkellä kaukana siitä, mitä se on parhaimmillaan ollut. Viime elokuisen operaation jälkeen on ollut todella vaikeata saada kuntoa kohoamaan. Varsinkin, kun talven mittaan meidän perheessä on flunssa vieraillut kerran jos toisenkin.

Onneksi kerkesin käydä nauttimassa myös hiihdosta muutaman kerran ennen kovia pakkasia. Jokunen lyhyt lenkki tuli kovien pakkasten aikaan kanssa hölkättyä, vaikka kylmän sään takia olisin mielelläni pysytellyt ihan vain sisätiloissa.

Viikko sitten perjantaina testasin aamulenkillä tämän hetkisen juoksukuntoni pakkasen paukkuessa.

Viime viikolla päätin ottaa härkää sarvista juoksun suhteen. Selailin netin puolimaraton ohjelmia siinä toivossa, että löytäisin niistä sellaisen joka luotsaisi minut kohti tavoitetta. Nettihän on pullollaan monen mittaisia juoksuohelmia eri matkoille ja eri tavoitteita silmällä pitäen. Itse etsin lähinnä aloittelijoille soveltuvia vinkkejä, sillä nyt haluan edetä maltilla. Tavoitteeni on tällä kertaa yksinkertaisesti vain selvitä matkasta ja saapua aikarajan puitteissa maaliin. Mieheni on edelleen sitä mieltä, että tänä vuonna hän lähtee vain kannustamaan minua. Voi tosin olla, että kun minä saan kilpailunumeron rintaani, saattaa tuo päätös häntä hiukan harmittaa. Monesti kisainnostus tarttuu, kun tohinaa seuraa vierestä.

Helsinki City Runnin Dayn sivuilta löytyy kanssa vinkkejä harjoitteluun sekä erilaisia harjoitteluohjelmia. Niihin voi käydä tutustumassa täällä. Minä päädyin kuitenkin Fitlandian 12 viikon puolimaraton ohjelmaan, jonka on laatinut Janne Ukonmaanaho vuonna 2013. Tuo ohjelma vain vaikutti sellaiselta, että se voisi sopia minulle.

Ohjelma kokonaisuudessaan löytyy pdf:nä  täältä.

Aloitin suoraan toisesta harjoittelu viikosta, sillä silloin viikot sattuvat kohdilleen kisapäivän kanssa. Ihan täysin kirjaimellisesti en varmaankaan pysty viikko-ohjelmaa noudattamaan, mutta pyrin parhaani mukaan mukailemaan sitä.

Tällä viikolla olen käynyt lenkillä maanantaina, keskiviikkona ja torstaina vaikka sen olisi pitänyt olla lepopäivä. Mutta aikataulu syistä juoksin lyhyen lenkin mielummin hiukan väsyneillä jaloilla kuin ennen kukonlaulun aikaa. Minä kun en edelleenkään ole aamuihmisiä.

Alkuviikon lenkit olivat ohjelmasta poiketen molemmat tunnin mittaisia. Hiljensin vauhdin kävelyksi ohjelman mukaisesti jokaisen viiden minuutin mittaisen juoksupätkän jälkeen.

Maanantain lenkki.

Keskiviikko aamuna sai nauttia auringosta.

Torstai aamuna juoksin sitten kakkos viikon perjantain lenkin, eli 20 minuuttia kevyttä juoksua ja lopussa 5*60m vetoja. Hiukan edellispäivän lenkki painoi jaloissa, mutta mieli oli vireä. En ole aiemmin juuri tehnyt vetoja, mutta nyt ajon ottaa ne mukaan viikottaiseen harjoitteluun.

Torstai aamun kevyehkö aamulenkki.

Ohjelman ekat kyhyet vedot.

Huomenna olisi vuorossa vielä viikon viimeinen lenkki. Töissä on ollut kohtalaisen tiivistahtiset viisi päivää ja työtuntejakin kertyi peräti 40. Jalkojen päällä on siis oltu myös lepopäivinä kohtalaisen mukavasti. Saa nähdä miten juoksu huomenna kulkee.

Nyt sitten vain toivon, että loppu kevään ajan pysyisin terveenä, jotta vihdoinkin pääsisin treenailemaan juoksua kunnolla ja saisin peruskuntoni vakaalle pohjalle.

Ja hei, tiedättekö mitä? Blogi täytti reilu viikko sitten tasan 3vuotta!!!
(Sen verran kiireistä on tosiaan ollut töissä etten ole jaksanut asiaa kauheasti hehkuttaa...)

Kiitos kaikille teille jotka olette jaksaneet juttujani lukea ja toivottavasti viihdytte mukana jatkossakin. Ei siis muuta kuin katse kohti kevättä. Toivottavasti se tuo tullessaan kevyempiä kilometrejä.

*Osallistuminen HCR 2018 saatu HCRD Street Teamin kautta.

Viisi x puolikas.

Näin kevyemmän viikon kunniaksi on ollut aikaa fiilistellä kahden edellisen viikon hyvin sujuneita lenkkejä.

Onneksi välillä on ollut myös kauniita syyspäiviä.

Alkusyksyhän meni tuskastellessa, kun yksinkertaisesti tuntui, ettei juoksu lähde kulkemaan ollenkaan. Päätin olla ottamattua turhia paineita sen suhteen. Sitkeästi jatkoin lenkillä käymistä ja tarvittaessa kävelin, jos juoksu tuntui liian raskaalta. Nyt työ on alkanut tuottamaan tulosta ja lenkit ovat alkaneet kulkemaan hitusen paremmin. 

Mieheni juoksut ovat kulkeneet tavanomaiseen tapaan ja taas on takana kaksi kovaa viikkoa, joten nyt on ollut aika ottaa kevyemmin nämä viimepäivät.

Viimeviikolla hän sai päähänsä testata montako puolikasta hän jaksaa viikon aikana juosta. Maanantai meni vielä huilatessa sunnuntain pitkän jäljiltä, mutta tiistaina alkoi puolikkaiden keräily 22:n kilometrin lenkillä. Keskiviikkona matka oli 21 kilometria, samoin kuin torstaina. Vaikka torstaina jalat tuntuivat jo hiukan väsyneiltä ei perjantaina voinut tyytyä yhtään sen lyhyempään matkaan. Lauantai sen sijaan meni huilatessa ja autossa istuessa, kun matkasimme pienelle syyslomareissulle minun lapsuusmaisemiini josta palasimme kotiin tiistaina.

Jokunen lukija saatta tämän kirkon tunnistaa...

Koska mieheni tavoittelee aina kovalla viikolla sataa kilometriä, oli viime sunnuntaina hänellä tavoitteena juosta vähintään 15km. Arvelin jo ennen kuin hän lähti tuolle viikon viimeselle lenkille, että tuskin hän malttaa jättää tuotakaan matkaa "vajaaksi". Silti pieni huoli alkoi hiipimään mieleen, kun miestä ei alkanut kulumaan takaisin mummolaan siihen aikaan kuin olin laskeskellut. Senverran monet lenkit mieheni on anoppilansa maisemissa juossut, ettei eksymisen varaa juuriikaan ole, mutta aina voi sattua jotain muuta. No, onneksi mies saapui vihdoin lenkiltä. Juuri sopivasti ruoka-aikaan. Ja kuten arvelin, oli hän juossut viikon viidennen puolikkaan. Kaikilla noilla puolimaratonin mittaisilla lenkeillä oli keksivauhtikin ihan kiitettävä, noin 5 min/km. Kaikenkaikkiaan kilometrejä viimeviikolle kertyi 106. Samoin toissaviikolla kilometrejä kertyi hiukan päälle sata.

Salitreenit ovat jääneet taas muutaman kerran väliin aikataulusyistä, mutta minä olen yrittänyt välillä tehdä kotijumppaa juoksulenkkien lisäksi. Tällä viikolla kerkesimme perjantaiaamusta salille ennen kuin työvuoroni alkoi klo 11.00. Koska tuo salitreeni oli viikon ainoa ja minulla ei ollut aikaa kuin noin reilu tunti, keskityin minä tekemään kokonaisvaltaisempia perusliikkeitä kuten kyykkyä ja maastavetoa.

Itse tykkään kirjata sarjat ylös niin on helpompi seurata kehitystä.

Mutta palataampa taasen juoksun pariin. Toissaviikon sunnuntaina juoksin syksyn ensimmäisen kymppini. Olin ajatellut juoksevani vain sateen piiskaaman vitosen, mutta mieheni oli sitä mieltä, että kymppi olisi minimi. No pitihän se näyttää, lähinnä itselle, että pystyisin siihen. Yhtään kertaa en edes pysähtynyt eikä vauhtia tarvinnut hidastaa kävelyksi. Kuvaamaankan ei tarvinnut ruveta, sillä jätin puhelimen suosiolla kotiin sateen takia.

Ensin mentiin pohjalle ja sieltä kivuttiin ylös.

Viimeviikon alkupuolella sai lenkit juosta edelleen aikamoisessa syyssateessa. Tiistaiaamuna riitti vitonen kaatosateessa. Keskiviikkona sade onneksi vähän taukosi ja maltoin juosta kutosen hiukan rauhallisemmin.

Aamulenkin jälkeen söin vasta kunnon aamiaisen. Ennen lenkkiä vain vähän muroja.

Viimeviikon keskiviikkona oli vielä puissa runsaasti lehtiä.

Perjantaina piti olla salipäivä, mutta punttitreeni vaihtuikin lenkkeilyksi. Ennen lähtöä arvuuttelin ääneen, että paljonkohan jaksaisin juosta. Mies oli sitä mieltä, että kymppi olisi taas minimi. Epäilin jaksaisinko, johon mies vastasi : "Jos et ole kympin kunnossa, juokse 12.

Ja arvaattekos kuinka siinä kävi. En ollut kympin kunnossa. Se tusinan verran kilometrejä tuli kerättyä. Maltoin pysähtyä kuvaamaankin vasta kun 11km oli mittarissa. Tosin jouduin tekemään pienen lisämutkan ja enkös onnistunut löytämään tienoon kuraisimman pätkän.

Onnistuin kuraamaan tossut kunnolla lenkin loppuvaiheessa.

Lopuksi vielä vika kilometri rauhallista hölkkää ja kotiin päästäessä fiilis oli mitä mahtavin.

Syksyn toistaiseksi pisin juoksulenkki.

Sunnuntain lenkii kotipuolessa osottautuikin sitten kiihtyvävauhtiseksi vitoseksi vaikka lähtiessä juoksufiilis ei ollut ihan huipussaan. Jotenkin oudosti kotikylän etäisyydet ovat vuosien saatossa lyhentyneet joten reittiä oli vaikea suunnitella etukäteen.

Piti ottaa rauhallisemmin, mutta vauhti vain kiihtyi loppua kohden.

Tämä viikko onkin sitten tosiaan otettu iisimmin. Alkuviikko lomailtiin lasten kanssa, mutta keskiviikkona oli aika palata töihin. Ihme kyllä sain itseni vielä työpäivän jälkeen lenkille. Sain päähäni, että haluan mittariin lukeman kahdeksan. Spurttasin vanhalle uimarannalle, jotta  kerkeäisin napata muutaman kuvan ennen kuin pimeys valtaisi tienoon. Huonoksi tuuriksi, mittarini päätti tallentaa suorituksen siinä vaiheessa. Arvelin juosseeni siinä vaiheessa vasta vajaan kilometrin, mutta eihän sitä voinut ottaa mukaan lukuun, kun kerran irralliseksi suoritukseksi. Ei auttanut kuin aloittaa alusta ja käynnistää mittari uudestaan. Sain kuin sainkin haluamani luvun lopulta mittariin. Juoksin varmuuden vuoksi vähän päälle kahdeksan kilometriä. Kun siihen lasketaan mukaan alkuspurtti, tuli tuona iltana juostua yhteensä reilu 9 km.

Lenkille lähtiessä alkoi hämärtymään. Kotiin päästessä oli jo pimeää.

Juoksukunto on siis taas paranemaan päin. Toisaalta minua kiinnostaisi keskittyä nyt loppuvuoden ajan enemmän saliharjoitteluun, mutta saa nyt nähdä. Ensi viikolla ainakin olisi tarkoitus käydä kahtena päivänä nostelemassa painoja.

HCR 2017 - kahdella vauhdilla.

Ensimmäinen Helsinki City Run on nyt sitten takana.
Samalla tuli juostua ensimmäinen virallinen puolimaraton. Miehellä on kyllä entuudestaan kokemusta puolikkaiden juoksemisesta, mutta edellisestä on jo useampi vuosi aikaa.

Kaksi uutta mitalia palkintokaappiin.

Meidän ikimuistoinen HCR-päivä alkoi junamatkalla Tampereelta Helsinkiin. Kotona olimme tankanneet kunnon aamupalan ennen lähtöä. Kun saavuimme perille haimme hiukan matkaevästä, koska starttiin oli vielä reilusti aikaa. Mitään tuhtia ateriaa emme halunneet siinä välissä syödä ettei maha menisi sekaisin.

Matka evästä jotta jaksaa juosta.

Suuntasimme Töölön kisahallille hakemaan juoksunumeroita ja muita tykötarpeita. Samalla tustustuimme EXPO:n tarjontaan joka oli kaikille avoin tapahtuma. Siellä tapahtuman yhteistyökumppanit, mm Sportyfeel ja Garmin, olivat vahvasti esillä.

EXPO:ssa oli monenlaista maistiaista tarjolla mm. Lohilon proteinijäätelöitä.

Päästiin maistelemaan myös Den Lille Nøttefabrikkenin pähkinäsekoitusta.

Intersportin kisamyymälässä riitti kuhinaa.

Seuraava etappi oli Sonera Stadium ja varusteiden vaihto. Hiukan arvuuttelimme miten juoksua varten pitäisi pukeutua. Sää oli kaunis ja aurinkoinen, mutta siellä mihin tuuli pääsi kunnolla puhaltamaan oli vilpoista. Mies päätyi sortseihin ja t-paitaan. Minä taas vilukissana ja hitaamman vauhdin edustajana pitkiin trigoisiin ja pitkähihaiseen juoksupaitaan.

Miehellä oli selkeä tavoite minä taas varauduin suunnitelmilla A, B ja C. Ehkä ensivuonna tavoitellen tuota 2.20...

Jännitys alkoi tiivistyä. Vielä viimehetken energiatankkaus ja vähän juomista ja oli aika lähteä saattamaan mies matkaan. Hänen oli määrä startata ensimäisen lähtöryhmän mukana. Minä sain odotella omaa lähtövuoroani vielä vajaan tunnin. Mahani oli temppuillut pitkin aamua ja se lisäsi omaa jännitystäni ennen starttia.

Mieheni valmistautumassa omaan suoritukseensa.

Vihdoin äänimerkki soi ja harmaa ryhmä sai ampaista matkaan. Olin jättänyt sykevyön tarkoituksella kotiin, sillä en halunnut sen hiertävän turhaan. Päätin luottaa ennemmin omaan tuntemukseen kuin mittarin lukemiin. Alkumatkasta yritin välttää liian innokasta menoa ja pitää juoksun keveänä rentona. Seurailin ajoittain mittarista vauhtia, jotta tietäisin vähän missä mennään. 

Juoksu tuntui yllättävän helpolta siihen nähden miten nihkeältä juoksu oli tuntunut viime aikoina.
Alkumatkasta reitti oli mukavan tasaista ja alamäkivoittoista. Kolmen kilsan kohdilla aloin jo odottamaan ensimmäistä juomapistettä. Niiden odottelu rytmittikin oikeastaan koko kisaa.

Seitsemän kilsan kohdilla aloin odottamaan mieheni soittoa. Olimme sopineet, että hän soittaa minulle, kun hän pääsee maaliin ja on saanut hengityksen tasaantumaan. Tiesin hänen tavoitteen ja sen mukaan pystyin arvioimaan maaliintuloajan. Tosin oli vain arvoitus kuinka paljon kipeä kantapää haittasi juoksemista. Vilkuilin puhelimesta tulospalvelua, jotta tietäisin juttelisinko tyytyväisen vai pettyneen miehen kanssa.

Vihdoin puhelin soi ja tietenkin minä olin juuri juoksemassa ylös ensimmäistä pitkää nousua ennen kympin juomapistettä. Miehen juoksu oli mennyt nappiin ja kipeästä kantapäästä huolimatta juoksu kulki siivittäen hänet maaliin 1:40,30 loppuajalla. Alkumatkasta hän joutui oikeaa jalkaa ajoittain ontumaan, mutta loppua kohden kipuilu unohtui. Ilman tuota ilkeää kantapää vaivaa olisi aika varmaan ollut parempikin, sillä mitään muita vaivoja tai ongelmia ei hänellä juoksun suhteen ollut. Nesteet olivat imeytyneet hyvin ja tankkaus oli mennyt muutenkin putkeen.

Mies kyseli minun kuulumiset ja tsemppasi minua. Pelkäsin aloittaneeni kuitenkin liian lujaa, mutta mies uskoi kaiken menevän hyvin ja tokaisi, että 15:ta kilometrin ylämäkien jälkeen helpottaa.

Vihdoin saavuin toiselle juomapisteelle. Hörpin juomat ja mussutin muutaman rusinan. Sain uutta virtaa ja mielessä siinsi seuraava etappi. Joskus kympin jälkeen kaivoin vyölaukustani oman matka evääni ja haukkasin siitä paloja silloin tällöin. En antanut ohijuoksevien kanssakilpalijoiden latistaa fiilistäni vaan jatkoin omalla taktiikallani. Vastaan alkoi tulla myös syystä tai toisesta kävelyyn siirtyneitä puurtajia. Olin itsekkin pelännyt, että saattaisin joutua kävelemään ylämäkiä, mutta en minä joutunutkaan.

Ja mies oli oikeassa. 15:ta jälkeen alkoi helpottaa. Kunhan ensin sai raahattua itsensä tokavikalle juomapisteelle. Sen jälkeen päätin ettei pelkkä läpijuoksu riittäisi, vaan loppumatkasta laitetaan kaikki peliin. Enään ei himmailla turhia.

Olen myös aikaisemmin huomannut sen, että jos meno on oikein tahmeeta, löydän ympäristöstä herkemmin kuvattavaa (= syyn pysähtyä). Keskuspuiston valkovuokkomeri houkutteli kuvaamaan, mutta arvatkaapa montako kuvaa minulla on otettuna matkan varrelta? Ei sitten niin yhtään! Ei silloin voi pysähtyä, kun juoksu kulkee ja kello raksuttaa maalissa.

Mies soitti uudestaan noin 18:ta kilometrin paikkeilla ja varmisti, että kaikki on hyvin. Viimeiset tsemppaukset ja hän olisi maalissa odottamassa. Muutama viimeinen mäki pisti toden teolla puuskuttamaan, mutta onneksi aina sen jälkeen tuli alamäki jota lasketella alas. Varsinainen loppukiri alkoi Auroransillan päältä. Näin yhden lippalakin, jonka päätin ohittaa. Jäin sen verran mottiin yhdessä kaarteessa, että tuo lakki pääsi harmikseni karkaamaan, mutta alkoikin uusi kamppailu...

 Oikelta puolelta minut ohitti vanhempi mies... Sitten minä ohitin hänet... Hän pyrki uudestaan ohitseni... Näin, että hän piti minua viimeisenä taistonaan... Taisin jopa kirota ääneen ja laitoin viimeisen vaihteen silmää... Enää viimeinen tiukka kaarros maalille... Minulla oli parempi juoksulinja... Vedin mutkan tosin sen verra tiukasti, että kylkeni melkein hipoi aitaa ja olin kompastua jalkoihini... Mutta pysyin pystyssä ja mies pysyi takanani... Ja vihdoinkin MAALISSA!!!

Päästiin fiilistelemään maalialuetta jo ennen starttia.

Näin mieheni aidan vieressä heti maalin tuntumassa. Hoipertelin hänen luokseen ja vedin henkeä. Pienen hetken tuntui, että taju meinaa lähteä. Olin kuulemma liidun valkoinen. Mutta halaus ja pari kunnon hengennvetoa ja elämä alkoi voittaa taas.

Maalissa loppuajalla 2:25,17.

Sain mitallin kaulaan ja kylmää juotavaa. Maalihuolto oli kattava. Mielestäni tapahtuma oli muutenkin hyvin järjestetty. Tosin juomapisteiden jälkeen olisi voinut olla roskikssia vähän kauempanakin. Kaikki kun eivät kuitenkaan pysähdy juomaan. Mutta tuo nyt on vain pieni huomio isossa kokonaisuudessa.

Fiilis oli mitä parhain. Olin antanut kaikkeni ja lähtökohtiin nähden juoksu oli mennyt paremmin kuin olin uskaltanut etukäteen toivoa. Loppuaika ei ole ehkä maailman nopein, mutt voitin itseni. Matkalla muistin taas miksi haluan juosta, vaikka ei aina tossu nousisikaan niin keveästi.

Aurinko paistoi ja ympärillä oli mahtava tunnelma. Vaihdeltiin kuulumisia toisten juoksijoiden kanssa, jokaisella oli omanlaisensa tarina kerrottavana. Oli onnistumisia ja sitten taas toisilla ei kaikki ollut mennyt ihan niin kuin he olisivat toivoneet. Mutta yhdestä asiasta melkein kaikki oli samaa mieltä. Uudesta reitistä tykättiin. Niin tykkäsimme myös me.
Ehkä ensivuonna juoksemme HCR:n uudestaan.

*Osallistumiset tapahtumaan saatu blogiyhteistyöllä SUL:n kanssa.

 

Vajaa viikko puolikkaaseen.

Voi kauhistus!
Enää vajaa viikko siihen, kun pitäisi astella juoksunumero rinnassa HCR:n lähtöviivalle ja lähteä testaamaan muiden juoksuun hurahtaneiden kanssa uudistettu puolimaratonreitti. 

Kuva otettu Helsinki running events 2-2017 lehdestä.

 Juoksunumerot on saatu  ja omat lähtöryhmät ovat varmistuneet. Ihan ei mies kerkeä juoksemaan maaliin asti ennen kuin minä pääsen starttaamaan. Hän meinaan starttaa ensimmäisessä eli valkoisessa ryhmässä ja minä vajaan tunnin myöhemmin harmaassa ryhmässä. Tiedän, että itse olen turhankin kovassa lähtöryhmässä. Minulla oli ilmeisesti turhankin optimistinen haave kuntoni kehityksestä ilmottautumishetkellä, mutta en tullut muuttaneeksi tavoiteaikaa ennen ryhmien muodostamista.  

Lähtöryhmät. Kuva otettu Helsinki running events 2-2017 lehdestä.

Epävarmuus yrittää luikerralla mieleeni ja koitan hätistellä sitä pois positiivisen ajattelun avulla. Tuskin olisin näin epävarma itsestäni, jos viimeviikkojen valmistautuminen olisi mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Toissaviikkoisen räkätaudin takia väliin jäi yksi salitreeni ja viikon juoksulenkit. Eniten kuitenkin harmittaa se, etten päässyt juoksemaan viimeistä kunnon pitkäälenkkiä sairatumisen takia. Kuumetta minulla ei varsinaisesti ollut, mutta olo oli sen verran vetämätön ettei lenkille lähdöstä kannattanut haaveilla. Onneksi sentään olo parani loppuviikoa kohden ja pääsin nauttimaan kauan odotetusta Haloo Helsingin keikasta Pakkahuoneella.

Viimeviikon kovin "urheilusuoritus" tuli suoritettua tanssien.

Viikko sitten sunnuntaina vappuaaton räntäsateessa uskaltauduin taas pukemaan lenkkitamineet päälle. Varovasti tunnustellen lähdin matkaan. Itse oli ajatellut juoksevani rauhallisesti 6-8 kilometriä. Loppuperin juoksin kuitenkin täyden kympin, sillä mieheni mielestä siihen olisi hyvä pyrkiä. Vauhdissa ei ollut kehumista, mutta pakko oli aloittaa rauhallisesti.

Vappuaaton loska ja säähän sopivat jalkineet.

Varovasti ja hissukseen räkätaudin jälkeen.

Vappupäivänä auringonpaiste houkutteli taas juoksemaan. Mies tosin piti lepopäivän, sillä edellis päivän pitkä (34km) painoi jaloissa. Lisäksi oikean jalan kantapää ärtyi tuosta vappulenkistä. Ilmeisesti kantapää ei tykännyt kenkävalinnasta. Mies on jo jonkin aikaa juossut taas ruullaavammilla Adidaksilla, mutta tuolle lenkille hän valitsi jäykemmät Saigonit jotka olivat muuten rätäsäähän sopivammat. 

Vielä ovat aamut olleet kylmiä.

Mutta takaisin vappupäivän juoksuun. Uskaltauduin juoksemaan hitusen vauhdikkaammin. Muutaman kuvaustauon ansiosta jaksoin juosta taas kympin. Myöhemmin päivällä kävelimme vieleä useamman kilometrin kaupungilla auringosta nauttien ja vappuhumua ihmetellen.

Kevään ensimmäinen perhoshavainto.

"Vappukukka" tienposkessa.

Koska aika alkaa käydä vähiin kävin myös keskiviikkona aamulenkillä. Otin alun rauhallisemmin, mutta loppumatkasta yritin juosta yhden kilometrin vielä vähän kovempaa. Ensin ajattelin juosta koko kympin lenkin pysähtymättä, mutta pitäähän sitä nyt edes yksi kuva lenkin varrelta taltioida ja pysähdyin hetkeksi yhdeksän kilometrin jälkeen.

Kukkimisen aloitttaneet pajunkissat aamuauringossa.

Perjanataina kävimme salilla tekemässä kevennetyn jalka ja selkätreenin. Jos viimeviikon sali ei olisi jäänyt väliin olisimme varmaan nyt jättäneet tuon treenin tekemättä. Mutta, koska ensi viikolla ei painoja nostella, jotta jalat eivät olisi jumissa kisapäivänä, olisi tullut turhan pitkä salitauko.

Hiirenkorvalla. Kyllä se kesä sieltä pikkuhiljaa lähenee.

Mies innostui eile lauantaina juoksemassa vielä 14 km vaikka hänen piti juosta jo vähän lyhempi lenkki. Tänään hänellä on vuorossa sunnuntaipitkiksen sijaan lyhyt veryttely. Kantapää oireilee edelleen, mutta toivottavasti vaiva alkaa helpottamaan pallonpyörityksen ja geelipohjallisten avulla.

Minulla on tänään kanssa lenkkipäivä. Ohjelmassa on kevyt 4-5 km. Saman moiset olisi tarkoitus juosta vielä maanantaina ja keskiviikkona. Muuten otetaan iisisti. Bussikorttikin umpeutuu maantaina, mutta taidan aloittaa työmatkapyöräilyn vasta HCR:n jälkeen. En meinaan ole vielä pyöräillyt talven jälkeen enkä nyt todellakaan halua jumiuttaa takalistoani istumalla satulaan pitkän tauon jälkeen.

Kevään enimmäisä kukkasia on päästy jo onneksi ihastelemaan

Tulevaan puolimaratonreissuun on valmistauduttu muutenkin jo monin tavoin. Mm. lastenhoito on järjestetty ja junaliput mennen tullen on varattu. Samoin myös pöytävaraus on tehty illaksi. Kisapäivän syömisiä ennen starttia on mietitty, mutta vaatetusta ei ole vielä lyöty lukkoon. Varusteet selvinnee sitten lähempänä, kun säästä on tarkempaa tietoa. Ja ennenkaikkea lehtistä on kanssa luettu huolella ja aikatauiluhin tutustuttu.

Helsinki running events 2-2017 lehdessä oli paljon luettavaa.

Jännittäviä aikoja siis eletään...

*Osallistumiset tapahtumaan saatu blogiyhteistyöllä SUL:n kanssa. 

Juosten ja pyöräillen kohti tavoitetta.

Yhteislenkillä.

Viimeeksi kun kirjoittelin, elettiin kevättä ja odoteltiin pääsiäistä. 

Nyt sitten onkin jo kesä aluillaan ja eletään siitepölykautta.

Metsäkortteet ja aamuaurinko yhdeltä saattoreissulta.

Facebookin kautta Juoksuhullun vaimoa seuranneet ovat ehkä huomanneetkin ettei meillä ihan kokonaan olla laakereilla levätty koko tuota kahdeksaa viikkoa, minkä mittaiseksi tämä kirjoitustauko taas pääsi venähtämään.

Tossuja on ulkoilutettu kerran jos toisenkin.

Pääsiäisen aikaan meillä oli taas pidempi treenitauko, kun perheemme sai olla jälleen kerran vuoteen omana flunssan takia. 

Kun vointi parani, otimme miehenin kanssa ekan viikon iisimmin ja teimme yhdessä kävelylenkkejä.

Pääsiäisen jälkeen oli paikoin vielä lumista liukasta.

 Mutta mahtuu kuluneeseen pariin kuukauteen myös hyviäkin treeniviikkoja sekä yksi kolmen viikon kukkiensidontakurssi, 

joka muutti perheemme aikatauluja hetkellisesti. 

Ensimmäisen kurssiviikon surukimppu.

Yksi toisen viikon asetelmista.

Viimeisellä kurssiviikolla teime morsiussidontoja. Tämä kimppu on tehty katkaistuin varsin.

Hiukan räväkämpi valuva morsiuskimppu.

Taisin edellisessä kirjoituksessa kehuskella treenisuunnitelmilla, 

joihin mahtuisi 3-4 juoksulenkkiä ja muutama sali-/lihaskuntotreeni per viikko. 

No, täytyy kyllä myöntää, että tuo lihasvoiman ylläpito on jäänyt aivan retuperälle. 

En edes muista milloin viimeeksi olisin käynyt salilla tai tehnyt edes kotijumppaa.

Myös syömiset ovat olleet vähän mitä sattuu. 

Kolme viimeisintä viikonloppua on mennyt aikalailla herkutellessa. 

Ensin oli vappu ja meillä vietettiin samalla synttärikekkereitä. 

Keskimmäisen muksun synttärikakku.

Vappuherkkuja.

Sitten oli kummitytön 10 v. juhlat ja äitienpäivä. 

Eilen herkuteltiin ihan muuten vaan pitsalla, suklaalla ja sipseillä... 

Alkaa siis oma rantakunto muistuttamaan tällä menolla ennemminkin mursu- kuin gasellimaista. 

Mutta mitä siitä paineita ottamaan. Jos olemukseni  rannalla jotakuta tulevina hellepäivinä häiritsee, niin aivan sama. 

Katselee ja arvostelee ken lystää, kunhan ei lähetä terapialaskuaan minulle.

Kevään ensikukkasia.

Pieniä epätoivonhetkiä on tullut koettua lenkkipoluilla ajoittain, 

kun juoksu ei ole kulkenut aina niin kuin olisin toivonut ja ajatus maratonin juoksemisesta on tuntunut todella kaukaiselta. 

Eihän tässä enää ole kuin 13 viikkoa suureen koitokseen josta pitäisi selvitä maaliin asti hengissä. 

Puolikkaalla ekaa kertaa juomareppu selässä.

Mutta onneksi viikko sitten juoksemani epävirallinen puolikas palautti uskoa itseen jonkin verran. 

Se olikin tämän vuoden ensimmäinen päälle parikymppinen minkä olen juossut. 

Edellisen vastaavan matkan olin juossut viimevuoden syyskuussa. 

Lenkkiseurana perheen herrat.

Tuolle viimeviikon pitkälle sain seuraa mihestäni, joka vuorostaan lähti pojan kanssa pyörällä mukaan. 

Me olemmekin nyt viimeviikkoina innostuttu tekemään useampi kimppalenkki yhdessä. 

Tosin yleensä minä poljen poika kyydissä ja yritän pysyä mieheni juoksuvauhdissa mukana. Onneksi ennakoimalla ennen ylämäkiä ja  hurjastelemalla alamäissä saavumme kotiin samaan aikaan. 

Pienimies jaksaa hyvin istua pyörän kyydissä.

Mieheni juoksuvauhti kun pysyy tasaisena maastossa kuin maastossa, toisin kuin minun pyöräilyvauhtini. 

Varsinkin pidemmissä ylämäissä mieheni juoksee kyllä ohitseni jos minä ennen ole ottanut ennakkoa ja Suolijärven maastosta löytyy muutama mäki jossa joudun kyllä osan matkasta taluttamaan. 

Yksi niistä mäistä jossa joudun taluttamaan.

Pyöräily on tuonutkin  mukavaa vaihtelua minun treeneihin ja se on hyvä lisä peruskuntoharjoitteluuni. Pyöräilykauteni alkoikin oikeastaan siitä, että kuljin huhtikuussa kurssimatkat pääsääntöisesti pyörällä. Yhteen suuntaan matkaa oli n. 5,5 km. Muutamina päivinä kuljin matkan jompaan kumpaan suuntaan juosten. Siinä tuli samalla sitten suoritettua treenit, sillä eipä sitä oikein viitsinyt enää erikseen lähteä lenkille kahdeksan tunnin kurssipäivän jälkeen, kun lapsetkin kaipailivat kotona. Vapaapäivinä yritin tehdä sitten pidempiä lenkkejä.

Mieheni treenit ovat kanssa sujuneet viimeviikkoina hyvin.

Tosin siitepölykausi on tuonut omat haasteensa allergiasta kärsivälle puolisolleni.

Keväinen vihollinen.

Huhtikuun kolme ensimmäistä viikkoa oli  kovia eli yli 100 km:n viikoja. 

Vappuviikko oli kevytviikko 49km ja nyt kaksi viimeisintä (tämä viikko mukaan lukien) on ollut taas kovia, 106 ja 107 km. 

Yhdeltä pitkältä.

Pitkät lenkit ovat olleet päälle kolmekymppisiä, joista kahdella olemme olleet pojan kanssa pyörällä mukana. Mukaan mahtuu myös kovavauhtisia vauhtilenkkejä. Mieheni on nyt tykästynyt juoksemaan Suolijärven mäkisessä maastossa ja monet lenkit ovatkin suuntautuneet sille suunnalle. Kaksi kertaa olemme olleet niilläkin lenkeillä mukana. 18 kilometrin matkalla on neljä mäkeä, joissa jalkojeni voima ei tahdo riittää. Ajoittain pehmeä hiekka hirvittää alamäkiä lasketellessa. Viimekerralla myös kova tuuli toi lisähaastetta, 

kun muutamassa kohdassa tuuli meinasi tempaista pyörän nurin.

Tuulitunneli, jossa tuuli meinasi tempaista nurin.

Minulla piti tänään kanssa juosta pitkälenkki, mutta toisin kuin mieheni, minä en viitsinyt lähteä kastelemaan itseäni kokopäivän kestäneeseen kaatosateeseen. Jospa sitten huomenna olisi mielyttävämpi sää juoksu kulkisi, kun on tässä kolme päivää huilittu. 

Tälläisillä ilmoilla ei ole vaikeuksia lähteä lenkille.

Olen minä kolmella lenkillä tällä viikolla käynyt. 

Maanantaina juoksin 12 km. Keskiviikkona etenin ensin 8 reippaammin tasaisemmalla alustalla ja sitten pienen välipysähdyksen jälkeen 

4 km  rauhallisemmin metsäpolkuja pitkin. Pyöräiltyä tuli lisäksi yhteensä 36km.

Kuva kevään ensimmäiseltä polkulenkiltä.

Viimeviikko olikin ensimmäinen ehjempi harjoiteluviikko kurssin jälkeen. 

Kolmella lenkillä keräsin kilometrejä 39,5 sekä pyörää tuli poljettua melkein 70:n edestä. 

Lämpö on saanut luonnon heräämään.

Nyt sitten, jälleen kerran jännitellään saadaanko jatkaa treenejä miehen kanssa terveenä, 

vai ollaanko kohta kuumeessa niin kuin muksut ovat ollet tämän loppuviikon.