Vuoden 2018 tavoitteet.

Tuliko tehtyä uudenvuoden lupauksia?

Minä päätin tällä kertaa olla tekemättä mitään suurempia lupauksia, sillä ainakin vuoden takaisilla lupauksilla tuntui olevan ainoastaan aivan päinvastainen vaikutus. Kuten esim. se, että paino muuttui viisi kiloa väärään suuntaan eikä olomuoto ole yhtään sen kiinteämpi kuin ennenkään. Eikä juoksutulokset ainakaan parantuneet yrityksistä huolimatta. Vaikkei lupauksia tullutkaan tehtyä on tälle vuodelle jokunen tavoite sentään asetettu. Ja toivottavasti kova työ, kuitenkin  rennolla otteella ilman turhaa stressaamista, tuottaa tulosta vuoden aikana.

Ensimmäin tavoite tälle vuodelle on saada syömisiin joku roti loppuvuoden herkuttelun ja mässäilyn jälkeen. Millekkään dietille tai laihikselle ei ole tarkoitus ruveta. Pyrin  tekemään järkeviä valintoja ruuan suhteen. Tavoite on syödä monipuolisesti, terveellisesti ja ennenkaikkea myös riittävästi, jotta ravinto tukee myös harjoittelua, kehittymistä sekä palautumista. Välillä on lupa myös herkutella, mutta kohtuudella. Tuo kohtuus tosin vaatii vielä hiukan harjoittelua.

Toki olisi mukavaa, jos onnistuisin saamaan syömisen ja liikunnan sellaiseen palanssiin, että viimetalvena ostettu juoksutakki lakkaisi olemasta ihan niin makkarankuori kuin se nyt on. Se on kai kesän ja syksyn aikana kutistunut kaapissa, sillä ostettaessa se oli ihan passelin kokoinen. No, onneksi juoksu ei sentään ole painolaji.

Pikkasen on alkanut käymään mun lemppari takki ahtaaksi.

Toinen tavoite on selättää joulukuun lopussa alkanut flunssa ja päästä pikkuhiljaa taas lenkkeilyn makuun. Kuuden päivän kuume vaati veronsa ja tämän vuoden ensimmäisen viikon olen ottanut ihan iisisti. Juoksutossuja olisi syytä päästä ulkoiluttaamaan talven ja kevään aikana sen verran, että toukokuun puoleen väliin mennessä olisin taas puolimaraton kunnossa. 

Alkutalvesta pohdimme tarvitsemmeko vuodelle 2018 kisatavotteita ollenkaan. Jos treenaisimmekin kerrankin vain "huviksemme". Mutta mahtaisiko treeni-into pysyä liekissä läpi vuoden, jos kipinäksi ei ole asetettu mitään konkreettista juoksumatkaa/kisaa... Minä innostuin noista pohdinnoista huolimatta asettamaan itselleni kisatavoitteen, sillä pelko liekin tukehtumisesta ilman pientä lisähappea oli olemassa. 

HCR 2017 sekä optimistinen- realistinen- ja pessimistinen aika tavoitte.

Toinen asia mikä innoitti minua ilmottautumaan mukaan vuoden 2018 Helsinki City Runille, oli pääsy mukaan HCRD Street Teamiin.  Moni varmaan tietääkin jo, ettei touikokuussa juosta enää pelkästään puolimaratonia vaan tuo matka on saanut seurakseen myös täyden maratonin joka  siirrettiin syksyltä HCR:n yhteyteen. Tiedän etten itse ole toukokuussa vielä siinä kunnossa, että uskaltaisin lähteä kokeilemaan 42:n kilometrin juoksemista, siitä syystä valitsin omaksi matkaksi tuon puolikkaan. Pari muutakin matkavaihtoehtoa olisi kyllä ollut tarjolla. Tuo juoksupäivä kasvoi meinaan samalla kahdella uudella tulokkaalla, Helsinki City 5:lla ja Helsinki City Maraton-viestillä. Eikä tietenkään pidä unohtaa lasten omaa Mini-maratonia, joka myös siirtyi elokuulta uuteen ajankohtaan.  

 Teamiin mukaan pääsy antoi lisäkipinän myös tämän blogin pitämiselle. Kolmas tavoite onkin saada pidettyä oma ja lukijoiden mielenkiinto yllä blogia kohtaan. Vaikka tämä blogin pitäminen on ollut minulle vain harrastus, tuntuu se toisinaan työläältä. Joten kaikki uudet tuulet ja mahdollisuudet kehittää tätä harrastusta ovat arvokkaita. Alkukesästä on tiedossa myös uusi pienimuotoinen yhteistyö matkailuun liittyen ja sitä meidän perheessä odotetaan jo kovasti.

Siinä olivat pääpiirteittään minun tavoitteeni tälle vuodelle. Ei mitään turhan tarkkoja suunnitelmia vaan rennolla otteella yritetään tästä vuodesta selvitä. Katsotaan myöhemmin saadaanko kisakalenteriin vielä lisäyksiä vai mennäänkö tämä vuosi "yhden kisan taktiilalla".

Kesällä toteutuu vihdoin pitkäaikainen haave päästä lomailemaan Alpeille. Kuva netistä. 

Onnekasta ja antoisaa alkanutta vuotta 2018 kaikille lukijoille!

Toivottavasti viihdyt jatkossakin blogini parissa.

Hyvä ruoka, parempi treeni.

Olen tosiaan alkanut pikkuhiljaa sisäistämään sen, että oikeasti täytyy syödä monipuolisesti ja ennenkaikkea tarpeeksi, jos meinaa saada treenaamalla kehitystä aikaiseksi. Kunto kun ei kasva, jos kroppa ei saa tarpeeksi energiaa palautuakseen ja kehittyäkseen. Olen myös tajunnut sen, ettei minun oikeasti tarvitse olla laihempi kuin nyt olen, olenhan kuitenkin normaalipainoinen. Painoni tuntuu jumahtavan aina suurinpiirtein nykyisiin lukemiin tein sitten niin tai näin. Olen tullut siihen tulokseen, että tämän täytyy olla se minun hyvänolon painoni. Ja koska voima ja hyvä kunto on se mitä tavoittele laihuuden sijaan, en millekkään kitudieetille aio enää ikinä sortua.

Meidän perheessä syödään pääsääntöisesti ihan tavallista kotiruokaa. Olemme aika kaikkiruokaisia, mutta sienet ja äyriäiset saavat jäädä kauppaan. Niistä me emme vain tykkää. Välillä voisimme syödä monipuolisemmin eri ruokia, mutta kiireisessä arjessa tulee helposti turvauduttua niihin tuttuihin ja turvallisiin vaihtoehtoihin.

Meillä on käynyt myös tuuri sen suhteen, että meillä kellään ei ole allergioita rajoittamassa syömisiä. Ainakin toistaiseksi olemme niiltä säästyneet. Nuo "henkiset"allergiat ovat luku sinänsä. Mieheni ei esim. siedä kaaliruokia. Suurin ongelma omalla kohdalla taitaa kuitenkin olla annoskokojen pitäminen kohtuullisina. Silloin kun ruoka on hyvää, tulee edelleen helposti syötyä enemmän kuin tarpeeksi.

Meillä ei todellakaan syödä aina samaan aikaan, vaan ruoka-ajat vaihtelevat päivittäin. Lasten syömisiä arkisin tietenkin rytmittää  koulu ja päiväkoti, kun taas minun  ruoka-aikoihin vaikuttaa vaihtelevat työvuorot. Mies syö oman aikataulunsa mukaan.  Olemme kuitenkin pyrkineet ainakin kerran päivässä syömään kaikki saman pöydän ääressä. Ja jotta se onnistuisi meidän perheen aikatauluilla, on meille  muodostunut tavaksi syödä illallinen päivällisen siaan. Siinä samalla, kun syödään on mukava vaihtaa lasten kanssa päivän kuulumisia. 

Mutta mitä meillä sitten syödään?

Meillä kuluu paljon pastaa ja jonkin verran perunaa. Riisiä syömme lähinnä puuron muodossa. Lihan syöntiä voisimme yrittää vähentää. Yleensä käytämme jauhelihaa. Kanaa ja kalaa yritämme syödä vähintään kerran viikossa. Enemmän voisimme syödä ihan vaan kasvisruokia ja kasvisten sekä juuresten syöntiä vosimme lisätä entisestään.

Ruokajuomana meillä juodaan joko vettä, maitoa tai piimää. Lapset juovat kevytmaitoa, kun taas me aikuiset tykkäämme enemmän rasvattomasta maidosta. Mehua meillä ei juuri juoda ja limppariakin meidän kaapista löytyy aniharvoin.

Minä pyrin aloittamaan aamuni puurolla johon on lisätty marjoja, raejuustoa ja siemensekoitusta. Jos olen aamulla vielä kotona miehen ja pojan heräillessä, keitän puuroa meille kaikille. Mies tosin lisää puuroonsa vain marjoja. Hän syö lisäksi purkillisen rahkaa, jotta saa tarpeeksi proteiinia. Myös tytöt syövät viikonloppuisin puuroa, mutta kouluaamuisin he syövät muroja.

Minun aamupuuroni. Myös poikamme tykkää syödä puuronsa raejuustonkera.

Jos aamulla laiskottaa, niin saatan minäkin syödä muroja aamiaiseksi.

Lounaaksi meillä syödään mitä milloinkin ja siihenkin vaikuttaa muu päivän ohjelma. Toisinaan lounaaksi on edellis päivän sapuskaa ja toisinaan se korvataan salaatilla, leivällä ja esim. keitetyillä kananmunilla. Meillä syödään pääsääntöisesti ruisleipää. Näkkileipää on aina varalla kaapissa. Joskus harvoin herkuttelemme vaalealla leivällä. Leivän päälle laitamme joko Oivariinia tai ihan voita. Lapset tykkäävät laitta myös sulatejuustoa. Joskus jääkaapista löytyy myös tavallista juustoa tai jotain leikkelettä

Kevyempi kotilounas.

Helppo työlounas. Nuudeleita, kasviksia ja raejuustoa.

Joskus viikonloppuisin aamut venyvät ja meillä saatetaan syödä puuro vasta lounasaikaan.

Meidän aikuisten välipaloihin vaikuttaa paljolti se ajoittuuko ne ennen vai jälkeen treenin. Monesti heti treenien jälkeen juomme palautumisjuoman, varsinkin salitreenin jälkeen. Juoksulenkin jälkeen palautumisjuomaksi kelpaa lasillinen maitoa, jos tiedossa on kunnon ruokaa vähän ajan päästä. Työpäivinä minä syön välipalan tai kaksi riippuen minkä mittainen työpäiväni on ja mihin kellonaikaan se sijoittuu.

Välipala juoksulenkin jälkeen.

Mieheni välipala koostuu usein pikapuurosta (kaurahiutaleita maidolla ja mehukeitolla), smoothiesta, rahkasta tai myslistä. Jos tiedossa on pitkälenkki, 30-40 kilometriä, syö hän edellisenä päivänä useamman välipalan.

Töissä minulla on monesti eväänä rahka ja hedelmiä. Välillä saatan turvautua proteiinipirtelöön tai -vanukkaaseen. Kahvia juon lähes joka tauolla terästettynä tilkalla maitoa. Sokeria en käytä edes teessä.

Välipala työpäivän keskellä.

Meillä on tosiaan hiukan etelä-eurooppalainen ruokailurytmi. Päivällinen korvataan monesti illallisella. Meillä ei siis ehkä sijoitu ruokailut ja välipalat aivan suositusten mukaisesti, mutta jonkinlaista järkevää rytmiä pyrimme pitämään  niin omissa kuin lastenkin ruokailuissa.

Meillä monesti minä teen ruuan ja mies siivoa sotkut. Välillä taas kokkailemme yhdessä ja toisinaan miehenikin tekee ruuan. Tosin silloinkin hän siivoaa keittiön ruokailun päätteeksi.

Keittoillallinen. Paprikasiivujen kanssa joutuu pitämään puolensa. Ne kun monesti katoaa pikkuherran suuhun, jos päänsä kääntää.

Lohta ja salaattia. Monesti lisukkeena myös perunamuussia.

Miehen pravuuri: Jauheliha-tomaattikastike Koskenlaskija-juustolla

Iltapalaksi saatan syödä vielä rahkan ja jotain hedelmää tai vaan vähän pähkinöitä. Riippuen vähän siitä miten tukevasti on tullut syötyä aijemmin päivällä.

Meillä kaiki rakastaa hyvää ruokaa. Arkisin pyrimme tekemään perusterveellistä sapuskaa, mutta viikonloppusin teemme jotain "parempaa"ruokaa, joka saattaa olla kaukana kevyestä ja terveellisestä vaihtoehdosta. Koko perheen lempiruoka taitaa olla Aurajuusto-kana lohkoperunoilla tai pastalla.

Toinen perheemme lemppareista, lasagne.

Kotitekoisen pitsan kruunaa itsetehty tomaattikastike.

Meillä syödään todella harvoin eineksiä, mutta silloin tällöin turvaudumme noutoruokaan ja aina silloin tällöin nautimme ravintolan antimista.

Noutoruokaa.

Ravintolan herkkuja.

Rakastan myös leipomista, mutta sitä olen yrittänyt vältellä viimeisen vuoden aikana. Kyllä meillä edelleen leivotaan, mutta lähinnä vain syntymäpäiviä ja jouluna. Ja koska elämä ei voi olla ainaista kieltäytymistä ja koska me olemme aikamoisia herkkupeppuja, syödään meillä välillä suklaata ja sipsejä ja muita herkkuja. 

Meillä siis syödään pitkälti 80:20 periaatteella. Kaikkea kohtuudella. Tai siihen ainakin pyritään. Joskus se meinaan pääsee karkaamaan käsistä...

Koska joskus tekee mieli makeaa...

  

Tärkeä harjoitus.

Keskiviikkona tuli suoritettua viikon tärkein treeni. Ja ehkä myös yksi tärkeimmistä harjoituksista tulevaa maratonia ajatellen,
joka on jo muuten kuukauden päästä...

Kuvaa hyvin viimeaikaisia tunnelmia.

Monesti puhutaan, että ennen ensimmäistä maratonia olisi hyvä juosta vähintään yksi kolmenkympin lenkki. Lyhyemmilläkin lenkeillä voi toki selvitä maratonista läpi, mutta kyllä tuo kolmestakympistä selviäminen tuo lisävarmuutta. Mieheni on ainakin tuota mieltä, ja hänen ohjeitaan kuunnellen minä olen koko kesän treenaillut. Itse otan mielummin vastaan suusanalliset ohjeet, sillä en jaksa niin paneutua juoksuopuksien saloihin, ohjeisiin ja ohjelmiin. Tosin mieheni on välillä sitä mieltä, että kyseenalaistan hänen sanomisensa. Minä vaan satun olemaan luonteeltani sen verran jahkailija, että se saattaa siltä vaikuttaa. Kyllä minä mieheni ohjeisiin näissä juoksuasioissa luotan.
Onhan hänellä vuosien omakohtainen kokemus takana.

Niin ja nyt sitten minäkin olen juossut elämäni ensimmäisen komekymppisen.
Tähän asti pisin juoksulenkkini on ollut toukokuun lopussa juoksemani 26 km. Joten uusi matkaennätys tuli myös eilen tehtyä.

Juuri sillä vauhdilla, kuin olin alunperin suunnitellutkin.

  Keskiviikkona en aamulla ollut aivan varma jaksaisinko kyseistä matkaa juosta, sillä niin kovasti väsytti ja en meinannut saada itseäni käyntiin.
Ehkä minua hiukan myös jännitti lenkille lähtö .

Näillä eväillä tankattiin tiistaima.

Olin kuitenkin edellisesnä iltana tankannut hyvin ja olin jo koko alkuviikon asennoitunut siihen,
että keskiviikon vapaapäivänä minä sen vihdoin yritän oikeasti tehdä. Maanantain työmatkajuoksukin kun oli sujunut yli odotusten. 

Juuri ennen lähtöä.

Keskiviikkona siis starttasin yksin matkaan. Taivas näytti kaikkea muuta kuin selkeältä. Onneksi otin mukaan myös lippiksen.
Inhoan juosta lakki päässä, mutta ajoittain aurinko porotti siihen malliin, että oli pakko vetäistä lippa päähän.

Kympin kohdilla taivas alkoi saada entistä tummempia sävyjä.

Puolessa välissä matkaa pidin pienen vessatauon, kun matkan varrelle sattui sopivasti huoltoasema.
Pesaisin samalla kasvoni kylmällä vedellä ja se raikasti oloa kummasti. Join samalla myös lasillisen tavallista vettä, sillä halusin vaihtelua pelkän urheilujuoman litkimiseen. Oli minulla matkassa mukana myös yksi pähkinä-taatelipatukka ja yksi energiageeli. Noista kummastakin eväästä riitti kolmeksi kerraksi ja tankkasin niistä energiaa matkan aikana.

Tälläiset eväät oli matkassa mukana.

 Parinkympin jälkeen alkoi meno olla työläämpää. Viimeiselle vitoselle sain onneksi seuraa, kun mieheni saapui pyörällä pojan kanssa tsemppareiksi. Mies oli käynyt ensin omalla lenkillään ja viitsi vielä sen jälkeen lähteä vaimonsa tueksi sateen uhasta huolimatta. Ilman juttu seuraa olisi loppu varmasti tuntunut montakertaa tuskallisemmalta. Viimeiset neljä kilometriä juoksin lähemmäksi kahdeksan minuutin keskivauhdilla, mutta selän takana jyrisevän ukkosen takia en viitsinyt enempää vauhtia tiputtaa.
Onneksi ukkosrintama meni loppuperin kaukaa ohi eikä noussut yllemme.

Äidin pikkutsemppari ja taustalla ukkosrintama joka tässä kuvassa näyttää kesymmältä mitä oikeasti oli.

Ensimmäisen kympin jälkeen aloin kyllä jo toivoa, että alkaisipa sataa, sillä sää oli lämmin ja tukala. Kaikki tummat pilvet tuntuivat silti vain lipuvan ohitse. Ihan vasta loppumatkasta sain muutaman pisaran niskaani. Onneksi kunnon kaatosateet saapuivat vasta kun olimme jo kotona. Jos inhoan juosta lakki päässä, niin märät tossut on toinen inhokki.

Parinkympin kohdilla sain niskaani muutaman pisaran.

 Loppumatkan tuskasta huolimatta, kotiin saapui onnellinen ja taas astetta itsevarmempi nainen.

Viimeisetkin järjenrippeet taisi valua hien mukana pois...

Itsevarmuudestani oli meinaan nakerrettu palanen pois. Viimeviikolla meinasi taas iskeä epätoivo, kun keskiviikkona minuun iski jälleen kerran joku himskatin kesäflunssa. Edellispäivän puolipitkä oli sujunut kohtalaisesti, ja 16 kilometriä oli taittunut 7:02 keskivauhdilla.
Tuon lenkin jälkeen iskikin sitten kamala väsymys jota jatkui muutaman päivän. Olo oli vetämätön ja nenä tukkoinen.

Viimeviikolla sai väistellä lätäköitä.

Olin niin pettynyt, kun en päässytkään loppuviikosta kulkemaan töihin pyörällä ja perjantain vapaapäivälle suunniteltu pitkis jäi siltä erää tekemättä. Sunnuntaina olin onneksi jo sellaisessa kunnossa, että jaksoin lähteä pyörällä miehelle lenkki seuraksi, kun hänellä oli ohejelmassa kevytvauhtinen kolmekymppinen. Kaiken kaikkiaan mieheni juoksi viimeviikolla taas päälle sata kilometriä.

Jaloittelu tauolla isän juostessa pientä lisämutkaa.

Vielä pitäisi keretä juoksemaan pari pitkistä ennen elokuun puoltaväliä. Toinen kolmekymppinen ja yksi vähän lyhyempi.
Puolisollani on tarkoitus hioa maratonkuntoa vielä yhdellä maratonvautisella kaksvitosella peruslenkkien lisäksi.

Kenraaliharjoitus.

( Tampere Countryside Marathon )

Meinasin juostessa astua tämän kauniin siipirikon päälle.

Nyt on keskikesän juhlat juhlittu ja on aika palata arkisempiin rutiineihin. Tosin meidän ohjelmaan Juhannus ei suuria muuttoksia tuonut. Päivällä käytiin molemmat lenkillä ja ilta vietettiin naapurissa sukulaisten kanssa grillaillen ja mansikkakakkua syöden.

Juhannusaaton grilliherkkuja.

 Viikko sitten kalenteriimme ilmestyi uusi välitavoite.

Olen tähän mennessä juossut vain yhden kerran lappu rinnassa. Tai no, silloinkin kävelin noin puolet matkasta. Oli vuosi 2009 ja tapahtuma oli Pirkanhölkkä. Keskimmäinen muksu oli silloin noin viiden kuukauden ikäinen ja en todellakaan ollut vielä missään parhaassa juoksukunossa. Varsinkin, kun raskausaikana en pystynyt juuri treenaamaan kevyttä kävelyä kummemmin. Ja koska en silloin vielä pitänyt kunnolla treenipäiväkirjaa, en yhtään muista kauanko minulla meni silloin aikaa 33 kilometriin. Muistan vain sen, että olin aika poikki maaliin päästyäni.

Mutta nyt olisi tarkoitus kuitenkin ennen HCM:nia kiinnittää toisen kerran kilpailunumero juoksupaitaan kenraaliharjoitus meiningillä. Meille tarjoutui tilaisuus osallistua Takomorunners-tiimin kautta Tampereen Countryside Marathonille heinäkuun 30. päivä. Tapahtuma järjestetään ensimmäistä kertaa ja moni onkin ehkä törmännyt tapahtumasta kertoviin juttuihin ja mainoksiin.

Tapahtuman viralliset kotisivut  http://juoksemaalla.fi/

Maraton, puolimaraton ja lyhyempi Myllyn kierros juostaan Tampereen Teiskon idyllisessä maalaismaisemassa.
Kisakylä lähtöineen, maaleineen ja iltajuhlineen sijaitsee Viitapohjan kylässä.
.

 Päätimme molemmat tutustua tuohon 12 kilometrin mittaiseen Myllyn kierrokseen, sillä tuosta heinäkuun lopun tapahtumasta ei ole kuin kaksi viikkoa meidän päätavoitteeseen. Saatamme saada lähtöviivalle mukaan myös sisareni, jolla kävi tuuri Takomorunnerssien arvonnasa. 

Tällä viikolla on lämpöä riittänyt.

Jos maalaismaratonista olisi ollut useampi viikko aikaa palautua, olisi mieheni todennäköisesti osallistunut maratonille ja minä puolikkaalle. Koska mieheni tuskin malttaisi juosta maratonia lappu rinnassa ihan vain fiilistellen ja kevyesti ottaen, oli parempi suosiolla tyytyä lyhyempään matkaan. Sillä hän välttää sen, ettei kroppa rasitu liikaa ja hän kerkeää hyvin palautumaan ennen Helsinkiä. Minulle tuo tulee olemaan hyvää harjoitusta jo pelkästään kisaan osallistumisen kannalta. Juoksunumero rinnassa, kun kuitenkin aina tuo suoritukseen lisäjännitystä ja suorituspaineita. Tiedän, että selviän kyllä matkasta, mutta osaanko mennä sopivaa vauhtia, jotta selviän kunnialla myös maaliin asti.

Vielä tosin on auki malttaako mieheni juosta tuotakaan matkaa minun vauhdillani pitäen minulle seuraa, vai iskeekö kilpailuvietti päälle, kun hän astuu lähtöviivalle. Luulempa, että se selviää vasta sitten kisapäivänä ja siinä vaiheessa, kun me molemmat olemme saapuneet maaliin. Itse en aijo asettaa varsinaista aikatavoitetta, vaan tarkoitus on juosta päivän kunnon ja fiiliksen mukaan.

Perjantaina oli aika kostea ja nihkeä sää treenata.

Kovasti ollemme tälläkin viikolla treenanneet, varsinkin mieheni. Hän on juossu tällä kuluneella viikolla viisi mäkistä Suolijärven lenkkiä. 

Kaikki matkaltaan 18 km. Tänäänkin hän suuntasi samoille konnuille ja juoksi 15 km:ä tuntiin.

Juhannuspäivän mäkilenkin lukemat.

Minäkin kävin eilen, mieheni houkuttelemana, juoksemassa Juhannuspäivän kunniaksi  mäkilenkin tuolla samalla reitillä. Minä tosin poljin ensin alkulämmittelyksi pyörällä vajaan neljä kilometriä ja starttasin juoksuun vasta jätettyäni pyörän parkkiin Lahdesjärven ABC:lle. Siitä tuli sopivasti vitonen Suolijärven uimarannalle, missä käännyin takaisin päin. Paluumatkalla noin kuuden kilsan kohdilla mieheni juoksi minua vastaan. Hän oli matkalla samaiselle kääntöpaikalle missä minä olin vähän aijemmin käynyt.  Sen verran kohtalaista vauhtia onnistuin lopussa pitämään, ettei mieheni saanut minua enää juoksuosuudella kiinni. Sain kympin täyteen palattuani pyörälle ja koska en nähnyt vielä miestäni, lähdin pyörällä häntä vastaan. Pitkälle minun ei tarvinnut polkea, kun tiemme jälleen kohtasi. Loppumatkan tulimmekin sitten yhtämatkaa ja minä sain taas polkea tylsän asvaltti osuuden loppuveryttelyksi.

Kumpuilevat mäet sähkölinjan alla.

Olin eilen kyllä yllättynyt miten hyvällä fiiliksellä tuo mäkilenkki sujui. Ottaen huomioon tukalan sään, raskaat mäet ja edellispäivän suht hyvä vauhtisen kympin, ei juoksu ollut yhtään niin tuskaista kun olin alkuun pelännyt. En malttanut oikein edes kuvailla matkalla ja se kertoo paljon. Onneksi älysin ottaa vähän juomaa mukaan, ilman sitä olisi lopputulos varmasti ollut toinen. 

Hikisen lenkin jälkeen.

Tänäänkin puolisoni yritti houkutella minua lähtemään tuolle samalle lenkille kuin eilen. 

Onneksi kuitenkin luotin vaistooni ja tyydyin hiukan vähemmän mäkiseen kympin peruslenkkiini kotinurkilla. Tänään, kun oli jo kolmas perättäinen juoksupäivä niin arvelin menon olevan jo tahmeampaa.

Kolmas kymppi perätysten.

Alkuviikosta en juossutkaan kuin yhden lenkin. Aloitin tällä viikolla pitkästä aikaa työt osa-aikaisena, joten jatkossa harjoittelua joutuu rytmittämään työpäivien ja -vuorojen mukaan. Tiistaina juoksinkin toisen työpäivän päätteksi kotiin. 

Tiistain tukala kotimatka.

Tuo kahdeksan kilsan matka oli aika tuskainen helteen vuoksi ja selässä mukana roikkuva reppu ei ainakaan helpottanut menoa. 

Mutta työmatkaliikuntaan on taas vain totuttava, siinä kun kuitenkin lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensi viikolla ajattelin kulkea työmatkat pyörällä ja tiistaina olisi tarkoitus yrittää juosta taas kunnolla pitkälenkki.

Kuhinaa kukkasessa.

45 päivää.

Aamun vesisateessa. Hiukan kyllä kehtuutti lähteä tänä aamulla liikenteeseen.

45 tai oikeastaan enää 43 päivää jouluun. 

Vaikka ei kyllä yhtään tunnu siltä, kun ulos katsoo. 

Myönnän kyllä olevani jonkinasteinen jouluihminen, 

mutta en nyt sentään laske päiviä ihan sen takia.

Vettä sataa ropisi tänään melkein koko päivän.

Tulin meinaan sunnuntaina sokerihumalassa päättäneeksi haastaa itseni ja olla syömättä makeita herkkuja ennen joulua. 

Siis 45 päivää ilman turhaa sokeria, ei karkkeja,suklaata, leivonnaisia, jäätelöä jne...

  

Anopin porkkanakakkua ja omatekemää unelmatorttua.

Takana oli taas kolmen päivän herkkuputki joka huipentui 

isänpäivän kunniaksi tehtyjen herkkujen mussuttamiseen sunnuntai-illan ratoksi. 

Isomummin herkkupöytä. Mieheni ja lapset söivät onneksi minunkin edestä...

Jo heti tiistaina tuli testattua mielenlujuutta, kun vieraillimme isomummin luona. 

Onneksi tuli ruualla syötyä sen verran hyvin perunoita ja possukastiketta, 

ettei kahvipöydässä tehnyt tiukkaakkaan pysyä päätöksessä.

Tiedän, että elämä on lyhyt ja siitä pitäisi nauttia, 

mutta välillä tulee turhankin herkästi käytyä lasten karkkilaatikolla. 

Joten tälläiselle sokerihiirelle pieni tauko tekee varmasti vain hyvää.

Tekemäni kalenteri josta lapset voi samalla seurata joulun lähestymistä.

 Koska olen visuaalinen ihminen, tein itselleni kalenterin joka muistuttaa minua ja auttaa minua 

(ainakin toivottavasti) pysymään päätökseni takana. Ja koska tämän päivityksen ansiosta se on nyt julkista tietoa, 

 on myös sosiaalinen paine kovempi.

Kalenterille löytyi paikka jääkaapin ovesta.

Aika näyttää kuinka minun käy. 

Jos suoriudun kunnialla näistä tulevista kuudesta viikosta lahjon itseäni uudella hajuvedellä. 

Ruuallahan kun ei kuulemma saa/kannata itseä palkita.
  

Viimeviikon torstaiaamun tunnelmia

Tämä viikko on treenien suhteen alkanut kevyesti. 

 Miehellä on kahden kovan viikon jälkeen taas lepoviikko. 

Viime viikolla treenipäiviä hänellä oli kuusi ja juoksukilometrejä kertyi 115,3. 

Pisin oli lauantain 40 km kaverin kanssa juostuna ja lyhyin sunnuntaina 7 km. 

Pitihän isä nyt sentään pienelle lenkille isänpäivänäkin päästää.

Lasten tekemiä isänpäivälahjoja.

Minulle kilometrejä viime viikolla kertyi 53,8.  Maanantaina ja keskiviikkona juoksin 8 km sekä perjantaina 6km. 

Kyykkyjen ja muun jumppaamisen suhteen en ollut ihan niin aktiivinen kuin toissa viikolla, 

mutta jonkin verran tuli kotijumppaa tehtyä.

Päivät lyhenevät ja aamuisin aurinko paistaa milloin mistäkin,  jos paistaa ollenkaan...

Tällä viikolla on tähän mennessä tullut tehtyä vain yksi seitsemän kilometrin lenkki.

 Eskarilainenkin kun oli alkuviikon poissa eskarista on hyötyliikunnan määrä jäänyt vähäisemmäksi. 

Koulusta kotiin metsäisempää reittiä kulkien.

Tänä aamuna kävin pojan kanssa saattamassa tytöt koululle, mutta vaikuttaa siltä, 

että oli vielä liian aikaista palata eskaritohinoihin mukaan. 

Tyttö valittelee uudestaan kurkkuaan. 

Itse asiassa me aikuisetkin kuulostelemme mihin suuntaan oma olotilamme kehkytyy. 

Meillä kummallakin on aistittavissa pientä kurkun karheutta.

Joten taitaapi meillä mennä loppuviikkokin suht rauhallisissa merkeissä.