Muutoksia ja lisäyksiä kisakalenteriin.

Juoksutreenit jatkuvat vaikka kisamatkat vaihtuvat.

Nyt on keskikesän karkelot vietetty ja alkukesä on jo historiaa.
Ja koska treenit eivät ole menneet ihan suunnitellusti ja mukaan on tullut muuttujia, olemme joutuneet miettimään tulevia kisoja uudestaan.

Meillähän oli alunperin tarkoitus juosta elokuussa Helsinki City Maraton, joka olisi ollut minun toinen maraton. Mutta, koska mieheni vapusta asti kipuillut kantapää ei ole vielä osoittanut merkkejä paranemisesta, päätimme, että osallistumme maratonin sijasta Helsinki Street Runinille, joka juostaan HCM:n yhteydessä. Street Runin reitti on sama kuin HCM:n toinen kierros, eli 17 km. Pääsemme siis kuitenkin nauttimaan maraton- järjestelyistä ja -tunnelmasta vaikka matka tulee olemaankin lyhyempi.

Kuva Helsinki Street Runin fb-sivulta.

Mies ei ole malttanut olla täysin juoksematta, vaikka kantapää on ollut arka. Itse asiassa kantapää on kestänyt paremmin nimenomaan juoksua kuin kävelyä. Tosin juhannusreissulla myös pitkä ajomatka tuntui ärsyttävän sitä. Minä välillä unohdan koko asian, sillä miehen tapoihin ei kuulu jatkuva valittaminen.

Mies oli päätöksensä jälkeen huojentunut, sillä hänen ajatusmaailmaansa ei sovi  pelkästään maratonin läpijuokseminen. Hän on sitä mieltä, että jos virallista maratonia ei voi lähteä juoksemaan tosissaan, ei sitä kannata juosta ollenkaan. Hän kun juoksee välillä päälle nelikymppisiä ihan vain pitkänä lenkkinä. Koska ikinä ei tiedä kauanko kantapää meinaa ryttyillä, on hän itseasiassa sitä mieltä, että hänen maratoninsa on ainakin tältä vuodelta juostu. Kunto olisi kyllä kohdillaan, mutta  vaiva on myös vähän laimentanut miehen juoksuintoa. Samoin myös  juhannusviikon flunssa on laittanut kapuloita rattaisiin
.

 Aikaisemmin juoksutauko olisi stressannut miehen mieltä, mutta nyt kun hän tietää, että Street Runista ja syyskuun puolimaratonista selviää vanhalla pohjalla, niin turhalta stressiltä on vältytty. Päätökseen vaihtaa maraton lyhyempään matkaan vaikutti myös se, että mieheni työkuviot tulevat muuttumaan heinäkuussa. Nuo muuteokset vaikuttamaan suuresti koko perheen arkirutiineihin ja hänen treeneihinsä. 

Kuva keskiviikon kotimatkalta.

Eihän minun olisi välttämättä tarvinnut vaihtaa omaa matkaani. Minusta vain alkoi tuntua, etten kerkeä saamaan itseäni ihan sellaiseen kuntoon, että voisin luottavaisin mielin lähteä juoksemaan 42:ta kilometriä. Omat työkuvioni ovat vieneet veronsa, enkä yksinkertaisesti ole jaksanut ujuttaa lenkkikertoja viikkoon ihan siinä määrin kuin olisi pitänyt. Vaikka onnistumisiakin on juoksutreenien suhteen ollut, olen minäkin huojentunut päätöksestä siirtää maratonille osallistumista.

Yksi viimeviikkojen onnistuneimmista lenkeitä on ehdottomasti ollut toissa viikon maanantain pitkis. Edellinen viikko oli tullut otettua juoksun suhteen kevyemmin ja enemmän pyöräilypainotteisemmin. En yhtään tiennyt mitä odottaa tuolta pitkältälenkiltä, sillä juoksu oli taas takkuillut. Asetin tavoitteeksi juosta ainakin kaksi tuntia vaikka sää oli sateinen.

Lähdin matkaan ja kerrankin heti alusta asti meno tuntui jouhevalta. Jo vitosen jälkeen aloin ajattelemaan, että tavoittelisin puolimaratonin mittaista matkaa. Vasta viimeiset kolme kilometriä alkoivat olemaan kunnolla työläämpiä. Mutta koska olin päättänyt juosta sen 21 kilometriä, en antanut periksi. Kertaakaan en edes pysähtynyt tuon lenkin aikana kuvaamaan, vaan jolkottelin koko matkan kertaakaan pysähtymättä. Loppuaikakaan ei ollut hassumpi. Rennolla juoksulla ilman loppukiriä jäin HCR2017:n ajasta vain kolme ja puoli minuuttia.

Pitkänlenkin lukemat.

Tuon pitkän lenkin lisäksi on viime viikkoina tullut juostua muutamia työ- ja kotimatkoja. Tosin yhdestä kotimatkajuoksusta ei ole todistusaineistoa mittarin jäätyä kotiin, joten en ole varma liekkö sitä koskaan tapahtunutkaan... 

7.6.2017 oli yksi alkukesän harvoista hellepäivistä.

15.6.2017 juoksin töihin tehden pienen lisämutkan.

16.6.2017 kaatosade kirvoitti juoksemaan vähän kovemmalla vauhdilla.

 Suurimman osan työmatkoista olen tietenkin kesän kunniaksi hoitanut pyörällä. Olen vaihtelevasti polkenut joko lyhintä tai vähän pidempää reittiä. Riippuen aikataulusta ja säästä. Kuluneella viikolla en itseasiassa juossut yhtään työmatkaa saati muutakaan lenkkiä, niin kuin ei mieskään flunssansa takia.

Alkuviikon työmatkat poljettiin sääsä kuin säässä. Tiistaiaamuna olo oli kuin uitetulla koiralla, vaikka yritin suojautua sadetta vastaan.

Olemme käyneet myös muutamilla yhteislenkeillä miehen kanssa joilla mies on juossut ja minä olen polkenut pojan istuessa pyörän kyydissä. Nuo lenkit teimme silloin, kun meillä oli vielä tarkoitus osallistua maratonille.  

11.6.2017 yhteislenkillä, jolle kertyi matkaa melkein 29km.

Vaikka maratonista luovuimmekin, päätimme ottaa osaa syyskuussa järjestettävään Tampere maratoniin, joka on Takomorunners- yhteisön yhteistyökumppani. Emme tuolloinkaan juokse täyttä matkaa, vaan mies juoksee puolikkaan ja minä tyydyn näillänäkymin kymppiin. Tuon tapahtuman yksi etu on se, että se juostaan meidän kotikonnuilla. Mutta lisää tuosta tapahtumasta tuonnempana.

Lopuksi vielä koostekuva meidän Juhannuksesta, joka ei sisältänyt yhtään juoksukilometriä.
Koska sää oli vaihteleva ja kolea, oli keskiössä hyvä ruoka ja yhdessäolo lapsuusmaisemissa. 

*Osallistumiset tapahtumiin saatu blogiyhteistyö kautta.

Hyvä ruoka, parempi treeni.

Olen tosiaan alkanut pikkuhiljaa sisäistämään sen, että oikeasti täytyy syödä monipuolisesti ja ennenkaikkea tarpeeksi, jos meinaa saada treenaamalla kehitystä aikaiseksi. Kunto kun ei kasva, jos kroppa ei saa tarpeeksi energiaa palautuakseen ja kehittyäkseen. Olen myös tajunnut sen, ettei minun oikeasti tarvitse olla laihempi kuin nyt olen, olenhan kuitenkin normaalipainoinen. Painoni tuntuu jumahtavan aina suurinpiirtein nykyisiin lukemiin tein sitten niin tai näin. Olen tullut siihen tulokseen, että tämän täytyy olla se minun hyvänolon painoni. Ja koska voima ja hyvä kunto on se mitä tavoittele laihuuden sijaan, en millekkään kitudieetille aio enää ikinä sortua.

Meidän perheessä syödään pääsääntöisesti ihan tavallista kotiruokaa. Olemme aika kaikkiruokaisia, mutta sienet ja äyriäiset saavat jäädä kauppaan. Niistä me emme vain tykkää. Välillä voisimme syödä monipuolisemmin eri ruokia, mutta kiireisessä arjessa tulee helposti turvauduttua niihin tuttuihin ja turvallisiin vaihtoehtoihin.

Meillä on käynyt myös tuuri sen suhteen, että meillä kellään ei ole allergioita rajoittamassa syömisiä. Ainakin toistaiseksi olemme niiltä säästyneet. Nuo "henkiset"allergiat ovat luku sinänsä. Mieheni ei esim. siedä kaaliruokia. Suurin ongelma omalla kohdalla taitaa kuitenkin olla annoskokojen pitäminen kohtuullisina. Silloin kun ruoka on hyvää, tulee edelleen helposti syötyä enemmän kuin tarpeeksi.

Meillä ei todellakaan syödä aina samaan aikaan, vaan ruoka-ajat vaihtelevat päivittäin. Lasten syömisiä arkisin tietenkin rytmittää  koulu ja päiväkoti, kun taas minun  ruoka-aikoihin vaikuttaa vaihtelevat työvuorot. Mies syö oman aikataulunsa mukaan.  Olemme kuitenkin pyrkineet ainakin kerran päivässä syömään kaikki saman pöydän ääressä. Ja jotta se onnistuisi meidän perheen aikatauluilla, on meille  muodostunut tavaksi syödä illallinen päivällisen siaan. Siinä samalla, kun syödään on mukava vaihtaa lasten kanssa päivän kuulumisia. 

Mutta mitä meillä sitten syödään?

Meillä kuluu paljon pastaa ja jonkin verran perunaa. Riisiä syömme lähinnä puuron muodossa. Lihan syöntiä voisimme yrittää vähentää. Yleensä käytämme jauhelihaa. Kanaa ja kalaa yritämme syödä vähintään kerran viikossa. Enemmän voisimme syödä ihan vaan kasvisruokia ja kasvisten sekä juuresten syöntiä vosimme lisätä entisestään.

Ruokajuomana meillä juodaan joko vettä, maitoa tai piimää. Lapset juovat kevytmaitoa, kun taas me aikuiset tykkäämme enemmän rasvattomasta maidosta. Mehua meillä ei juuri juoda ja limppariakin meidän kaapista löytyy aniharvoin.

Minä pyrin aloittamaan aamuni puurolla johon on lisätty marjoja, raejuustoa ja siemensekoitusta. Jos olen aamulla vielä kotona miehen ja pojan heräillessä, keitän puuroa meille kaikille. Mies tosin lisää puuroonsa vain marjoja. Hän syö lisäksi purkillisen rahkaa, jotta saa tarpeeksi proteiinia. Myös tytöt syövät viikonloppuisin puuroa, mutta kouluaamuisin he syövät muroja.

Minun aamupuuroni. Myös poikamme tykkää syödä puuronsa raejuustonkera.

Jos aamulla laiskottaa, niin saatan minäkin syödä muroja aamiaiseksi.

Lounaaksi meillä syödään mitä milloinkin ja siihenkin vaikuttaa muu päivän ohjelma. Toisinaan lounaaksi on edellis päivän sapuskaa ja toisinaan se korvataan salaatilla, leivällä ja esim. keitetyillä kananmunilla. Meillä syödään pääsääntöisesti ruisleipää. Näkkileipää on aina varalla kaapissa. Joskus harvoin herkuttelemme vaalealla leivällä. Leivän päälle laitamme joko Oivariinia tai ihan voita. Lapset tykkäävät laitta myös sulatejuustoa. Joskus jääkaapista löytyy myös tavallista juustoa tai jotain leikkelettä

Kevyempi kotilounas.

Helppo työlounas. Nuudeleita, kasviksia ja raejuustoa.

Joskus viikonloppuisin aamut venyvät ja meillä saatetaan syödä puuro vasta lounasaikaan.

Meidän aikuisten välipaloihin vaikuttaa paljolti se ajoittuuko ne ennen vai jälkeen treenin. Monesti heti treenien jälkeen juomme palautumisjuoman, varsinkin salitreenin jälkeen. Juoksulenkin jälkeen palautumisjuomaksi kelpaa lasillinen maitoa, jos tiedossa on kunnon ruokaa vähän ajan päästä. Työpäivinä minä syön välipalan tai kaksi riippuen minkä mittainen työpäiväni on ja mihin kellonaikaan se sijoittuu.

Välipala juoksulenkin jälkeen.

Mieheni välipala koostuu usein pikapuurosta (kaurahiutaleita maidolla ja mehukeitolla), smoothiesta, rahkasta tai myslistä. Jos tiedossa on pitkälenkki, 30-40 kilometriä, syö hän edellisenä päivänä useamman välipalan.

Töissä minulla on monesti eväänä rahka ja hedelmiä. Välillä saatan turvautua proteiinipirtelöön tai -vanukkaaseen. Kahvia juon lähes joka tauolla terästettynä tilkalla maitoa. Sokeria en käytä edes teessä.

Välipala työpäivän keskellä.

Meillä on tosiaan hiukan etelä-eurooppalainen ruokailurytmi. Päivällinen korvataan monesti illallisella. Meillä ei siis ehkä sijoitu ruokailut ja välipalat aivan suositusten mukaisesti, mutta jonkinlaista järkevää rytmiä pyrimme pitämään  niin omissa kuin lastenkin ruokailuissa.

Meillä monesti minä teen ruuan ja mies siivoa sotkut. Välillä taas kokkailemme yhdessä ja toisinaan miehenikin tekee ruuan. Tosin silloinkin hän siivoaa keittiön ruokailun päätteeksi.

Keittoillallinen. Paprikasiivujen kanssa joutuu pitämään puolensa. Ne kun monesti katoaa pikkuherran suuhun, jos päänsä kääntää.

Lohta ja salaattia. Monesti lisukkeena myös perunamuussia.

Miehen pravuuri: Jauheliha-tomaattikastike Koskenlaskija-juustolla

Iltapalaksi saatan syödä vielä rahkan ja jotain hedelmää tai vaan vähän pähkinöitä. Riippuen vähän siitä miten tukevasti on tullut syötyä aijemmin päivällä.

Meillä kaiki rakastaa hyvää ruokaa. Arkisin pyrimme tekemään perusterveellistä sapuskaa, mutta viikonloppusin teemme jotain "parempaa"ruokaa, joka saattaa olla kaukana kevyestä ja terveellisestä vaihtoehdosta. Koko perheen lempiruoka taitaa olla Aurajuusto-kana lohkoperunoilla tai pastalla.

Toinen perheemme lemppareista, lasagne.

Kotitekoisen pitsan kruunaa itsetehty tomaattikastike.

Meillä syödään todella harvoin eineksiä, mutta silloin tällöin turvaudumme noutoruokaan ja aina silloin tällöin nautimme ravintolan antimista.

Noutoruokaa.

Ravintolan herkkuja.

Rakastan myös leipomista, mutta sitä olen yrittänyt vältellä viimeisen vuoden aikana. Kyllä meillä edelleen leivotaan, mutta lähinnä vain syntymäpäiviä ja jouluna. Ja koska elämä ei voi olla ainaista kieltäytymistä ja koska me olemme aikamoisia herkkupeppuja, syödään meillä välillä suklaata ja sipsejä ja muita herkkuja. 

Meillä siis syödään pitkälti 80:20 periaatteella. Kaikkea kohtuudella. Tai siihen ainakin pyritään. Joskus se meinaan pääsee karkaamaan käsistä...

Koska joskus tekee mieli makeaa...

  

Ruoka: ystävä, rakastaja vai vihollinen.

RUOKA: 

Tuo asia jota ilman emmme voi elää.
Asia joka monissa meissä herättää kaiken kirjavia tunteita.

 Asia josta on nykypäivänä helppoa tehdä niin vaikeata.

Toiset meistä hallitsee syömisen, kun taas syöminen hallitsee toisia.  

Ruualla on yllättävän paljon valtaa nykypäivänä.

Maailma on pullollaan ohjeita siitä kuinka meidän ihmisten pitäisi syödä. Ohjeistukset vaihtuvat alati ja toisinaan nuo ohjeet ovat keskenään niin ristiriitaisia, ettei oikein tiedä mitä pitäisi uskoa.

 

Minusta ei ole neuvojaksi ruoka-asioissa, sillä olen yhtä pyörällä päästä kuin varmasti moni muukin. Kaikki mitä syömiseen liittyen kirjoitan on puhtaasti omia mielipiteitä ja havaintoja. Joku saattaa olla kanssani samaa mieltä ja joku toinen taas ei. Sehän riippuu ihan siitä mitä koulukuntaa kukin lukija edustaa. 

Mutta mitä sitten saisi syödä? Ensin kartellaan rasvaa. Kehoitetaan ostamaan kevyt tuotteita. Sitten ne kevyttuotteet ovatkin ykskaks se huono valinta. Suola on myrkkyä. Sitten aletaan karttelemaan  hiilihydraatteja ja korvataan ne proteiinilla ja rasvalla. Ei saa syödä valkoistasokeria ja valkoista viljaa. Leipä ja pasta jätetään kauppaan. Niin ja se peruna. Sitä ei ainakaan syödä. Liiaksi prosessoitu ruoka olisi syytä jättää ruokakaupan hyllyyn, varsinkin jos se sisältää nitraatteja tai natriumglutamaattia. Listaa voisi jatkaa varmaan loputtomiin sillä aina keksitään jokin uusi juttu mitä saa ja mitä varsinkaan ei saisi syödä. 

Mutta mitä sitten pitäisi syödä? Mielellään kai maidotonta. Gluteenitontakin olisi hyvä valita. Kasviksia tietenkin paljon ja ehdotomasti luomua. Kaupassa raivataan tilaa voimaruuille sillä eihän ilman niitä ihminen voi hyvin. Toiset tuotteet auttavat palautumisessa kun taas toiset rasvanpoltossa. Luvataan sitä ja luvataan tätä ja osa on vaan rahan haaskuuta.  Osasta varmasti saattaa ollakin apua ja täydentävät ruokavaliota. Mutta tuskin nekään ihmeisiin pystyy, jos ruokavalio ei muuten ole kunnossa ja järkevässä balanssissa.

Kun ennen koreiltiin vaatteilla, on nykyään "oikein syömisestä" tullut SE juttu. Toisilla siihen on varaa tosilla ei. Totta kai se on valinta kysymys. Jokainen laittaa rahansa siihen minkä kokeee tärkeäksi. Mutta silloin, kun raha on tiukassa, valitaan kaupasta sitä mikä on edullista. Ja valitettavan usein tarjouksessa on juuri ne tuotteet, jotka eivät aina ole välttämättä se paras valinta terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Toki esim. kotimaisia juureksia saa ajoittain edullisesti, mutta se ei ole valinta silloin, jos etsitään nopeaa ja helppoa ruokaa.

Toiset tahkoavat rahaa valmistamalla herkkuja joilla saadaan ihmiset ruokakoukkuun samaan aikaan, kun voivotellaan varsinkin länsimaissa yleistyvää ylipaino-ongelmaa. Ja jotta se ongelma saataisiin ratkaistua liikkuu valtavat rahasummat dieettibisneksessä, kun ihmisille kaupataan oikotietä onneen. On diettejä joka lähtöön ja niille jokaiselle löytyy puolestapuhujansa. 

Me kaikki olemme yksilöitä. Toiset ovat luonnostaan hoikkia eikä heidän välttämättä tarvitse nähdä suurta vaivaa pysyäkseen mitoissaan. Toisilla taas pelkkä pullan katseleminen tuntuu tuovan lisäsenttejä ympärysmittaan ja elämä on yhtä taistelua ja kieltäytymistä ruokaviidakossa. Sitten on vielä ne jotka kärsivät laihuudesta. Heillä taas paino ei meinaa nousta  millään vaikka söisi kuinka. 

Minulla on kirjava historia  takana syömiseen liittyen. Olenhan ikuinen laihduttaja. Tai ainakin olen ollut tähän asti. Olen ollut ylipainoinen ja suhtautumiseni ruokaan on ollut ajoittain vääristynyt. On ollut aikoja jolloin ruoka on tuonut lohtua ja toisinaan se on taas aiheuttanut ahdistusta. Välillä elämä on ollut helpompaa ja suhtautuminen ruokaan on ollut rennomapaa. Mutta on ollut myös aikoja, jolloin elämä on pyörinyt liikaakin ruuan ympärillä ja syöminen on ollut hallitseva tekijä elämässäni.

Tällä hetkellä olen normaalipainoinen, mutta olen tiputtanut painoa toistakymmentä kiloa ainakin viidesti. Kolmesti olen karistanut raskauksien mukanaan tuomia kiloja. Nykyään yritän ajatella ruokaa ystävänä ja nimenomaan polttoaineena joka saa koneistoni toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Yritän opetella myös rennompaa suhtautumista ruokaan. Kaikkea kohtuudella ja herkkuja silloin tällöin hyvällä omallatunnolla. Sillä oikeasti. Mitä välilä on sillä onko vyötärö sentin tai kaksi suuntaan tai toiseen. Painoa ei ainakaan pidä liiaksi tuijotella. Sen olen ainakin oppinut nyt kun olen alkanut treenaamaan enemmän. Ja jos meinaa että treenaamisesta on myös hyötyä ja haluaa kehittyä on syötävä kunnolla ja tarpeeksi. Sitä minä yritän itselleni toitottaa.

Mutta miten meillä sitten syödään?
Siitä kerron toisella kertaa.

Erään päivän illallinen.

 

Suunnittelmia ja sisäänajoa.

Tulevana lauantaina olisi edessä tämän vuoden  ensimmäinen juoksukisa. 

Ihan vielä ei ole maratonin aika, mutta kiinnitämme kilpailunumerot rintaamme Myllyn lenkin merkeissä, kun lähdemme tutustumaan mieheni kanssa ensimmäistä kertaa järjestettävään Tampere Countryside Maratoniin. Itse en ole aijemmin liikkunut Teiskon maisemissa muuta kuin ohimennen auton kyydissä, joten odotan mielenkiinnolla reitin maisemia.Vielä en osaa kauheasti tulevaa kisaa jännittää, sillä tiedän ettei matka itsestään tuota ongelmia. Myllyn lenkki kun on matkaltaan 12 km ja sen mittaisia lenkkejä olen tehnyt myös peruslenkkinä. Oman haasteen suoritukseen tuo tietenkin olosuhteet. Jos sää jatkuu yhtä lämpinä ja kosteana kuin viime päivinä, voi tuollakin matkalla saada itsensä totaalisesti uuvuksiin. Täytyy vain muistaa hyvä nesteytys ja oikea vauhdinjako.

Kuva Tampere Countrydide Maratonin Facebook-sivuilta.

Eilen aamulla töihin juostessani huomasin taas sen, miten eri asia on himmailla juostessa omasta tahdosta eikä pakon sanelemana. Fiilikset on aivan erilaiset. Silloin, kun malttaa juosta rauhallisesti vähän käsijarru pohjassa, ei hidas vauhti tunnu ahdistavalta. Mutta jos joutuukin etenemään etanavauhdilla siitä syystä ettei juoksu yksinkertaisesti vain kulje, meinaa mieliala painua maan rakoon.

17.7.2016.

Eilen olin kuitenkin päättänyt, että juoksen töihin niin maltillisella vauhdilla millä vaan pystyn, vaikka juoksu tuntuisikin kulkevan. Jouduinkin alussa tosissani laittamaan pienempää vaihdetta päälle, sillä vauhti tuntui karkaavan helposti. Loppumatkasta jouduin kyllä sitten viimeiset puolitoista kilometriä juoksemaan hiukan reippaammin, jotta kerkeäisin varmasti ajoissa töihin. Tietysti, jos olisin lähtenyt himpun verran aijemmin ei minun olisi tarvinnut lopussakaan kiirehtiä. Ainaista jossittelua... Samalla tuli koeajettua uudet juoksutossut. 

Ensimmäinen lenkki takana uusilla tossuilla.

En muista onko minulla koskaan aijemmin ollut Adidaksen juoksutossuja, mutta nyt päätin kokeilla miten ne sopivat jalkaani ja minun menooni. Mieheni parit edelliset tossut ovat olleet tuolta merkiltä ja hän on tykännyt niillä juoksennella. Kestävyys voisi tosin olla vielä parempi, sillä ainakin Adizero Boston Boost-mallin verrkomainen kangas kuluu aika nopeasti puhki.

Viikkoa aikaisemmin, oli ihan eri tunnelmat sunnuntain työmatkalla. En ollut täysin palautunut keskiviikon pitkästä, joka oli elämäni ensimmäinen kolmekymppinen. Kyseinen työmatka oli aika tuskainen. Olin taas lähtenyt vähän myöhässä ja jouduin pitämään vauhtia yllä vaikka mieleni teki vain kävellä. Itselleni tulee ainakin todella ahdistunut olo, jos meno on työlästä. Ymmärrän kyllä, että vireystaso vaihtelee päivittäin. Aina ei vain kulje ja se voi olla monen asian summa.  Jokaisesta lenkistä ei välttämättä jää hyvä maku, mutta jokainen otettu juoksuaskel on askel kohti parempaa kuntoa. Tietysti jos epävireys jatkuu pidemmän aikaa, on syytä pysähtyä tarkastelemaan tarkemmin mistä moinen johtunee.

Ihme kyllä selvittiin kotiin asti kastumatta.

Tuon työpäivän jälkeen lähdin vielä pojan kanssa kameliksi miehen lenkille, jotta hänen ei tarvitsisi kantaa juomista itse mukana. Polkeminenkin tuntui tuolla kertaa raskaalta. Mihellä juoksu kyllä kulki, vaikka minä en jaksanut kuin valittaa. Seuraavalla kerralla lupaan yrittää olla parempaa lenkkiseuraa ja pitää turhat mölinät mahassa.

Poika jaksoi mukisematta. Minä en...

Yksi syy miksi halusin ottaa rauhallisesti, on tämän päivän työmatka. Tarkoitukseni on kohta startata ja juosta töihin iltavuoroon pidemmän kaavan mukaan. Onkin oikeastaan viimeisiä aikoja juosta pidempää lenkkiä, sillä maratoniin on enää vajaa kolme viikkoa.

Vielä hetki sadonkorjuuseen.

Mieheni juoksi kanssa eilen viimeisen pitkän ennen kilpailua. Hän sai kasaan kolmannen päälle satasen viikon joksemalla 32 kilometriä. 

Nyt on aika alkaa keventämään harjoittelua, jotta kroppa kerkeää sopivasti palautumaan ennen maratonia.

Kotikylän kirkko lapsuusmaisemissa.

Viimeviikolla pääsimme viettämään pienen miniloman mummon patojen äärellä, kun piipahdimme vanhempieni luona.Oli mukava vaihteeksi juosta lapsuusmaisemissa. Juoksin yhden pidemmän lenkin reissun aikana, jolle mieheni lähti seuraksi. Mies vähän tuskasteli lenkin aikana, sillä hän ei ole tottunut juoksemaan niin hitaalla vauhdilla kuin minä. Välillä hän painelikin edempänä ja kääntyi sitten takaisin. 

Kun minä juoksin 22 km sai hän mittariin lukeman 23.

Paahtavaa hellettä ja kovaa vastatuulta.

Maisemia Juurisalmen sillalta.

Olin aivan poikki lenkin jälkeen, sillä helteinen auringon paiste teki matkasta aika uuvuttavan. Lenkin aikana tytöt olivat auttaneet Mummoa ja Vaaria ruuanlaitossa ja pääsimmekin heti nauttimaan maittavasta ateriasta.

Näillä eväillä pääsee palautuminen hyvään vauhtiin.

Minä palauttelin seuraavaan päivän, mutta mieheni kävi tekemässä vielä päälle parikymppisen omalla vauhdillaan. 

Pitihän se ottaa ilo irti, kun pääsi pitkästä aikaa juoksemaan eri maisemissa kuin yleensä.

 

Maalaismaisemaa Länsi-Savossa.

Viimeviikolla teimme myös suunnitelmia HCM-viikonloppua ajatellen. Nyt on junaliput ostettu ja hotelli varattu. 

Kahden edellisen vuoden tapaan aijomme majoittua Solo Sokos Hotel Tornissa. Viimevuonna meillä oli lapset matkassa mukana, 

mutta tällä kertaa saamme nauttia hotelliviikonlopusta kahdestaan.

Kuva viime vuoden HCM-matkalta.

Tärkeä harjoitus.

Keskiviikkona tuli suoritettua viikon tärkein treeni. Ja ehkä myös yksi tärkeimmistä harjoituksista tulevaa maratonia ajatellen,
joka on jo muuten kuukauden päästä...

Kuvaa hyvin viimeaikaisia tunnelmia.

Monesti puhutaan, että ennen ensimmäistä maratonia olisi hyvä juosta vähintään yksi kolmenkympin lenkki. Lyhyemmilläkin lenkeillä voi toki selvitä maratonista läpi, mutta kyllä tuo kolmestakympistä selviäminen tuo lisävarmuutta. Mieheni on ainakin tuota mieltä, ja hänen ohjeitaan kuunnellen minä olen koko kesän treenaillut. Itse otan mielummin vastaan suusanalliset ohjeet, sillä en jaksa niin paneutua juoksuopuksien saloihin, ohjeisiin ja ohjelmiin. Tosin mieheni on välillä sitä mieltä, että kyseenalaistan hänen sanomisensa. Minä vaan satun olemaan luonteeltani sen verran jahkailija, että se saattaa siltä vaikuttaa. Kyllä minä mieheni ohjeisiin näissä juoksuasioissa luotan.
Onhan hänellä vuosien omakohtainen kokemus takana.

Niin ja nyt sitten minäkin olen juossut elämäni ensimmäisen komekymppisen.
Tähän asti pisin juoksulenkkini on ollut toukokuun lopussa juoksemani 26 km. Joten uusi matkaennätys tuli myös eilen tehtyä.

Juuri sillä vauhdilla, kuin olin alunperin suunnitellutkin.

  Keskiviikkona en aamulla ollut aivan varma jaksaisinko kyseistä matkaa juosta, sillä niin kovasti väsytti ja en meinannut saada itseäni käyntiin.
Ehkä minua hiukan myös jännitti lenkille lähtö .

Näillä eväillä tankattiin tiistaima.

Olin kuitenkin edellisesnä iltana tankannut hyvin ja olin jo koko alkuviikon asennoitunut siihen,
että keskiviikon vapaapäivänä minä sen vihdoin yritän oikeasti tehdä. Maanantain työmatkajuoksukin kun oli sujunut yli odotusten. 

Juuri ennen lähtöä.

Keskiviikkona siis starttasin yksin matkaan. Taivas näytti kaikkea muuta kuin selkeältä. Onneksi otin mukaan myös lippiksen.
Inhoan juosta lakki päässä, mutta ajoittain aurinko porotti siihen malliin, että oli pakko vetäistä lippa päähän.

Kympin kohdilla taivas alkoi saada entistä tummempia sävyjä.

Puolessa välissä matkaa pidin pienen vessatauon, kun matkan varrelle sattui sopivasti huoltoasema.
Pesaisin samalla kasvoni kylmällä vedellä ja se raikasti oloa kummasti. Join samalla myös lasillisen tavallista vettä, sillä halusin vaihtelua pelkän urheilujuoman litkimiseen. Oli minulla matkassa mukana myös yksi pähkinä-taatelipatukka ja yksi energiageeli. Noista kummastakin eväästä riitti kolmeksi kerraksi ja tankkasin niistä energiaa matkan aikana.

Tälläiset eväät oli matkassa mukana.

 Parinkympin jälkeen alkoi meno olla työläämpää. Viimeiselle vitoselle sain onneksi seuraa, kun mieheni saapui pyörällä pojan kanssa tsemppareiksi. Mies oli käynyt ensin omalla lenkillään ja viitsi vielä sen jälkeen lähteä vaimonsa tueksi sateen uhasta huolimatta. Ilman juttu seuraa olisi loppu varmasti tuntunut montakertaa tuskallisemmalta. Viimeiset neljä kilometriä juoksin lähemmäksi kahdeksan minuutin keskivauhdilla, mutta selän takana jyrisevän ukkosen takia en viitsinyt enempää vauhtia tiputtaa.
Onneksi ukkosrintama meni loppuperin kaukaa ohi eikä noussut yllemme.

Äidin pikkutsemppari ja taustalla ukkosrintama joka tässä kuvassa näyttää kesymmältä mitä oikeasti oli.

Ensimmäisen kympin jälkeen aloin kyllä jo toivoa, että alkaisipa sataa, sillä sää oli lämmin ja tukala. Kaikki tummat pilvet tuntuivat silti vain lipuvan ohitse. Ihan vasta loppumatkasta sain muutaman pisaran niskaani. Onneksi kunnon kaatosateet saapuivat vasta kun olimme jo kotona. Jos inhoan juosta lakki päässä, niin märät tossut on toinen inhokki.

Parinkympin kohdilla sain niskaani muutaman pisaran.

 Loppumatkan tuskasta huolimatta, kotiin saapui onnellinen ja taas astetta itsevarmempi nainen.

Viimeisetkin järjenrippeet taisi valua hien mukana pois...

Itsevarmuudestani oli meinaan nakerrettu palanen pois. Viimeviikolla meinasi taas iskeä epätoivo, kun keskiviikkona minuun iski jälleen kerran joku himskatin kesäflunssa. Edellispäivän puolipitkä oli sujunut kohtalaisesti, ja 16 kilometriä oli taittunut 7:02 keskivauhdilla.
Tuon lenkin jälkeen iskikin sitten kamala väsymys jota jatkui muutaman päivän. Olo oli vetämätön ja nenä tukkoinen.

Viimeviikolla sai väistellä lätäköitä.

Olin niin pettynyt, kun en päässytkään loppuviikosta kulkemaan töihin pyörällä ja perjantain vapaapäivälle suunniteltu pitkis jäi siltä erää tekemättä. Sunnuntaina olin onneksi jo sellaisessa kunnossa, että jaksoin lähteä pyörällä miehelle lenkki seuraksi, kun hänellä oli ohejelmassa kevytvauhtinen kolmekymppinen. Kaiken kaikkiaan mieheni juoksi viimeviikolla taas päälle sata kilometriä.

Jaloittelu tauolla isän juostessa pientä lisämutkaa.

Vielä pitäisi keretä juoksemaan pari pitkistä ennen elokuun puoltaväliä. Toinen kolmekymppinen ja yksi vähän lyhyempi.
Puolisollani on tarkoitus hioa maratonkuntoa vielä yhdellä maratonvautisella kaksvitosella peruslenkkien lisäksi.