Talviurheilua.

Vaikka tänä vuonna onkin tavoitteena kerätä mahdollisimman paljon kilometrejä kävellen, olemme nauttineet myös talviurheilun tuomasta vaihtelusta. Olemme ottaneet ilon irti niin luistelusta kuin hiihdostakin, kun kerrankin se on ollut taas mahdollista. Juosta kun ehtii säiden lämmettyä ja lumien sulattua.

Edellinen flunssani helpotti onneksi sen verran ystävänpäivään mennessä, että uskaltauduin lähteä mieheni mukaan Näsijärvelle luistelemaan. Silloin, kun mieheni malttaa jättää omat treeninsä väliin ja ehdottaa jotain tuollaista, on tilaisuuteen tartuttava. 

Mieheni ei ole luistellut noin 25 vuoteen ihan vain siitä syystä ettei hänellä ole ollut luistimia. Mutta nyt tänä talvena hän innostui ostamaan itselleen uudet hokkarit. Innostus lähti varmaankin siitä, kun ostimme pojalle ensimmäiset omat luistimet.

Meillä on myös enoni tekemät retkiluistimet, mutta koska emme ole kerenneet niitä kertaakaan testaamaan, päätimme ottaa mukaan tuolle extempore-luisteluretkelle tavalliset hokkarit ja kaunarit.

Näsijärven luonnonjäällä sai varoa mm. railoja.

Näsijärven aurattu retkiluistelurata oli vaihtelevassa kunnossa. Tänä vuonna siitä on onneksi tehty leveämpi kuin aikaisempina vuosina niin kaikki jäällä liikkujat mahtuvat kulkemaan siellä kohtalaisen sulassa sovussa. Itse en  meinannut aluksi uskaltaa luistella kunnolla. En ole ikinä ollut kovin loistava luistelija ja kammoksun liian kovan vauhdin ja röpelijäisen alustan yhdistelmää.

Vaikka minulla oli takana vain vuoden mittainen tauko, siis paljon lyhyempi kuin puolisollani, lähti hän pienen alkujännityksen jälkeen luistelemaan huomattavasti varmemmalla otteella kuin minä.

Särkänniemen takaa löytyi kääntöpaikka.

Mies malttoi välillä luistella minun kanssa samaa tahtia, mutta suurimmaksi osaksi hän viiletti menemään eestaas. Siinä ajassa minkä olimme jäällä hän luisteli 21 km ja minä 12 km. Tosin minä pysähtelin aina silloin tällöin kuvailemaan ja vain nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta.

Ystävänpäivän iltana päätimme viedä myös muksut luistelemaan Sorsapuiston luisteluradalle. Tytöt olivat luistelleet jo jokusen kerran koulussa liikuntatunnilla, mutta poika sai luistimet kunnolla jalkaansa ensimmäistä kertaa. Tälläkin kertaa varmaan äitiä tilanne jännitti eniten. Pelkäsin, että poikamme turhautuisi heti, jos homma ei lähtisi samantien sujumaan. Pelkoni osottautui turhaksi. Kun olimme saaneet nauhat sidottua lämpimässä pukukopissa, alkoi hän tepastella ympäriinsä malttamattomasti kuin vanha tekijä.

Koko perhe koossa.

Pojan tasapaino oli yllättävän hyvä. Apuna harjoittelussa oli toki luistelutuki joita pienimmät luistelijat saivat jäällä lainata. Vaikka jalat karkasivat alta kerran jos toisenkin ja pyllähdyksiä sattui, niin sitkeästi hän nousi aina uudestaan ja jatkoi eteenpäin. Loppuakohden vauhti alkoi olla jo aikamoista.

Kelkasta oli apua luistelua opetellessa.

Välillä luistelimme kaikki yhdessä rykelmässä, välillä tytöt menivät omia menojaan. Vuoroa vaihdellen pidimme pojalle seuraa ja autoimme häntä. Välillä me aikuiset teimme muutaman kierroksen kentän ympäri omalla vauhdillamme jatkoimme sitten hassuttelua lasten kanssa. Kaikki lapset jaksoivat hienosti luistella melkeimpä puolitoista tuntia.
 
Kävimme luistelemassa myös seuraavana iltana. Poika pysyi jo paremmin pystyssä luistimien kanssa ja hän jopa yritti luistella vähän ilman tukea. Mies innostui kiertämää rataa ihan uraklla ja mittari näytti reilun  tunnin luistelun jälkeen 21km. Minäkin sain kerrytettyä 6 km. Jää oli juuri jäädytetty ja sillä oli mahtava luistella. Välillä tuntui luistavan liiankin hyvin. Täytyy kyllä sanoa, että nautin näistä luistelu kerroista hyvin hoidetulla luistelukentällä vähän enemmän kuin luonnon jäällä.

Toisena päivänä saimme nauttia juuri jäädytetystä jäästä.

Sunnuntaina suuntasimme uudestaan taas Näsijärvelle. Tällä kertaa tosin koko poppoon voimin ja ilman luistimia. Pakkasimme myös eväät ja yhden pulkan mukaan. Aurinkoinen sää oli houkutellut paljon muitakin ihmisiä jäälle ulkoilemaan. Mutta hyvin mahduimme mekin mukaan. Jäällä näkyi eri luistelijoita, hiihtäjiä, juoksijoita, kävelijöitä ja jopa pyöräilijöitä.

Monet muutkin suuntasivat meidän lisäski kohti Siilinkaria.

Suuntasimme Siilinkarille ja välillä poika veti itse tyhjää pulkkaa ja välillä taas kaikki kolme muksua ahtautuivat yhtäaikaa kyytiin ja isä veti. Evästauko pidettin karille päästyämme. Leivät maistuivat kaikille ja kuumamehu lämmitti mukavasti.

Ahtaaksi käy tavallinen pulkka. Olisi varmaan hankittava isompi ahkio.

Meillä oli mukana omat eväät.

Sitten olikin aika suunnata takaisin Rauhaniemen kansankylpylälle, missä automme oli parkissa. Parin tunnin ulkoilun saldoksi kertyi viisi kilometriä ja punaiset posket.

Takasin päin kävellessä alkoi aurinko jo laskemaan.

Tällä viikolla emme ole kerenneet luistelemaan eikä kovat pakkaset kauheasti edes houktelleet jäälle lähtemään aurinkoisesta säästä huolimatta. Yhden lyhykäisen aamulenkin innostuin juoksemaan keskiviikkona ennen töihin lähtöä ja torstaina ja perjantaina kävin vähän hiihtämässä. Torstaina suksi luisti paremmin ja hiihdin tusinan verran. Seuraavana päivänä meno oli paljon nihkeämpää ja huonomman luiston takia joutui tekemään enemmän töitä. Tuolla kerralla minulle riitti 10 km:n sivakointi.

Pakkaskelillä saa pukeutua kunnolla. Tuolla lenkillä en malttanut kävellä kylmyyden takia.

Parin viikon tauon jälkeen hiihtotuntui taas mukavalta.

Mies on viihtynyt pakkasista huolimatta ladulla lähes päivttäin kuluneen puolentoista viikon aikana. Tämän viikon saldo on  jo 112k ennen kahta viimeistä hiihtolenkkiä. Viimeviikonloppuna hän hiihti jopa 50km:n lenkin.

Mieheni on ollut yleinen näky ladulla viimepäivinä.

Lapasilla alkoi juuri talviloma, mutta yllätys yllätys, muksut ovat taas flunssassa. Pojalla oli kuumetta viikolla ja nyt vanhin tytöistä on puolikuntoinen. Tarkoitus oli vähän käydä ulkoilemassa yhdessä ja keksiä jotain kivaa tekemistä. Mutta voi olla, että suunnitelmat menevät nyt hiukan uusiksi. Onneksi myös sisätiloissa voi puuhastella ja vaikka pelailla yhdessä. Itselläni ei varsinaista talvilomaa tänä talvena ole, mutta muutaman ylimääräisen vapaapäivän sain tähän viikonlopun yhteyteen. Täytyy vain toivoa ettei flunssa taas iske minuunkin. Tässä, kun ei meinaan ole enää kuin 12 viikoa Helsinki City Running Day:hin...

Ratinan suvanto pakkaspäivänä.

Aurinkoista ja mukavaa viikonloppua kaikille!

Hiihtoa ja lapsuustraumoja.

Käsi ylös. Kuinka moni inhosi koulussa hiihtoa tai liikuntatunteja ylipäätään?

Onneksi voi oppia pitämään uudestaan asiasta jota on joskus inhonnut.

 Minä inhosin koululiikuntaa. Suurin syy siihen lienee se, että olin lähes koko peruskouluajan, ja vähän ylikin, huonokuntoinen pullukka. Jos en lajissa kuin lajissa ollut huono tai ihan viimeinen niin ainakin olin siellä häntäpäässä. Ainoa laji mistä koulussa oikeasti tykkäsin oli suunnistus.

Kuva ajalta ennen traumoja. Artjärvi vuonna 1989. Minä, vaarini, siskoni ja isäni. Edelleen muistan nuo puna-valkoiset mononi.

Kaikista kaamein hiihtokokemus taisi olla kolmannella luokalla. Silloisessa koulussani, (pieni kyläkoulu jota ei enää edes ole) oli 3.- 6. luokkalaisilla tapana, olosuhteiden salliessa, hiihtää jään yli kirkonkylän kouluun katsomaan vanhojenpäiuvätansseja. En enää muista paljonko matka oli, mutta pienelle hiihtjälle se oli pitkä. Sää oli tuulinen ja jäällä menevällä latuosuudella oli paikoin jopa vettä. Lumi paakkuuntui suksien pohjaan, joten luistosta ei ollut tietokaan. Vaivoin pääsin perille viimeisten joukossa. Olin aivan puhki jo tuosta menomatkasta. Sitten pienen huilin jälkeen piti lähteä taas hiihtämään takaisin. Itkua pidätellen yritin pysyä muiden vauhdissa. Mutta taas lumi ja jää paakkuuntuivat entistä pahemmin suksieni pohjaan monen sentin vahvuudelta. Loppuperin taisin taivaltaa suurimman osan matkasta yksin muiden mennessä menojaan. Muistaakseni edes opettaja ei jäänyt peränpitäjäksi katsomaan, että kaikki varmasti selviäisivät reissusta ehjin nahoin. 

Muistan kyllä tykänneeni hiihdosta vapaa-ajalla vaikka en siinä hyvä ollutkaan. Perheen kanssa hiihdellessä sai edetä rauhassa. Ei ollut paineita seuraavalle tunnille kerkeemisestä. Taisin käydä jopa yksin  hiihtämässä vähän isompana.

Hiihtoretkellä perheen kanssa vuonna 1991.

En ole edelleenkään kovin hyvä hiihtäjä ja tekniikassa olisi varmasti hiomisen varaa. Ylämäessä meno muistuttaa mummon kulkua rollaattorilla ja edelleen kammoksun pitkiä, jyrkkiä tai kaartuvia alamäkiä. Tuo alamäki kammo johtuu kanssa lapsuuden traumasta. Olin jotain alle kymmenen vanha, kun olimme perheen kanssa hiihtämässä. Oli kevättalvi ja latu oli jäinen. Lähdin isäni jälkeen laskemaan jyrkkää alamäkeä. Vauhti kiihtyi aivan liian kovaksi minun makuuni ja yks kaks homma lähti lapasesta. Kaaduin ja vedin kunnon kuperkeikka rönät useammalla kierteellä. Tuon jälkeen olen mieluiten hiihtänyt mahdollisimman tasaisella. En meinaan kaipaa laskujen tuomaa vauhdin hurmaa.

Tuosta syystä kierränkin nykyään ihan mielelläni lähilatumme kohtuu helppoa noin kolmen kilometrin lenkkiä. Se ei tarjoa yllätyksiä ja jyrkimmät alamäet pystyy kiertämään.

Kolmena edellisenä talvena en käynyt kertaakaan hiihtämässä. Ensin olin raskaana, kun odotin meidän kolmatta, sitten kaksi seuraavaa talvea oli niin vähälumisia ettei lähilatua saatu sellaiseen kuntoon, että minä olisin viitsinyt lähteä sinne sivakoimaan. Emme myöskään ole niin hiihtointoilijoita, että lähtisimme minnekkään pidemmälle paremman ladun toivossa. Tosin tilanne voi joskus muuttua.

Hiihtolatu kiertää lammen ympäri.

Viikko sitten täällä Pirkanmaalla näytti hetkellisesti hiihdon suhteen lupaavalta. Lunta oli maassa lämpötila pakkasen puolella. Mies uskaltautui ladulle jo perjantaina (12 km) ja lauantaina (34 km) vaikka latutiedote näytti tyydyttävää. Koska lähilatu oli miehen muksaaan hiihdettävässä kunnossa, uskaltauduin minäkin sunnuntaina kaivamaan uudet mononi ja sukseni esiin vapaapäivän kunniaksi. Ne olivat odottaneet ensiulkoilua varaston perukoilla jo lähes neljä vuotta.

Lähdimme mieheni kanssa yhtäaikaa sukset kainalossa.

Minä lähdin hiihtämään ulkoiluasenteella ja rauhallisella vauhdilla. Tekniikka oli vähän hukassa, mutta suunta oli eteenpäin. Pari ladunpätkää oli heikossa kunnossa, mutta hiihdettävissä, kunhan vain meni varovasti. Hiihdimme vähän päälle kaksi tuntia. Siinä missä minä hiihdin 15 km ja pysähdyn muutaman kerran kuvaamaan, mieheni hiihti 25 km.

Latu oli paikoin loistava ja paikoin huono. Hiihdon päätteeksi oli tukka kuurassa ja miehen partaa koristi jääpuikot.

Maanantaina mies yritti houkutella minuakin pitämään lepopäivän. Hän kun ei itse aikataulusyistä joutanut ladulle. No, enhän minä millään malttanut huilata, kun tiesin, että hiihtokausi jäisi ainakin tällä erää lyhyeksi sään takia.

Ampaisin siis yksin ladulle. Olin luvannut hiihtää vaan noin tunnin verran, joten tuolla kertaa matkaa kertyi 8,5 km. Hiihto sujui astetta paremmin, tosin monot alkoivat jossain vaiheessa painamaan jalkapöytää joka potkulla. Ihme kyllä, edellis päivän hiihto pitkän tauon jälkeen ei juurikaan tuntunut kropassa.

Hiihto tuo mukavaa vaihtelua treeneihin. Silloin on hiihdettävä, kun siihen on mahdollisuus.

Tiistaina minulla oli tarkoitus hiihtää vaan noin tunnin verran työpäivän jälkeen. Mutta koska mieheni ei ollutkaan kerennyt ladulle ennen minua (niin kuin oltiin alunperin suunniteltu) venähti minunkin hiihtoaikani päälle kahden tunnin mittaiseksi. Ja taas mieheni hiihti samassa ajassa kympin enemmän kuin minä, eli 27. Tällä kertaa en pysähtynyt kuvaamaan kuin ensimmäisellä kiekalla. Loppuajan hiihdin ilman turhia pysähdyksiä. Tosin vauhti hiipui loppua kohden. Ensimmäiseen vitoseen aikaa meni noin 35:34, toiseen 36:32 ja viimeiseen 39:16.

Hetken saimme nauttia talvisesta ihmemaasta.

Olin ajatellut käydä hiihtämässä vielä keskiviikkoaamuna ennen töihin kiiruhtamista. Täydestä viidestäkymppistä puuttui enää vajaa kymppi. Yöllinen  myräkkä jatkui vielä aamulla ja arvelin ladun olevan jo huonossa kunnossa. Katsoin parhaaksi palata vielä hetkeksi nukkumaan ja tein vain puolentunnin kahvakuulajumpan ennen iltavuoroa.

Mieheni oli jälleen rohkea. Hänellä olin päähänpinttymä sadasta kilometristä. Joten hän päätti kaikesta huolimatta lähteä vielä ladulle keskiviikkona. Niin kuin olin arvellut, ei latua oltu ajettu. Niinpä mieheni toimi latukoneena. Sitkeästi hän hiihti puuttuvan kympin vaikka lumi takertui suksien pohjaan, vauhti oli kävelyn luokkaa ja koko matkaan meni aikaa melkein yhtäpaljon kuin parinkympin hiihtämiseen paremmalla kelillä. Joku oli  vielä niin röyhkeä, että oli kun mies lähti toiselle kierrokselle, oli joku kävellyt pitkin hänen hiihtämää latua pitkin satoja metrejä.

Eli minä sain kasaan neljäkymppiä kolmessa päivässä ja mieheni satasen viidessä päivässä. Torstaina olikin sitten pakko taas vaihtaa jalkalenkkiin, sillä yöllinen vesisade ja lämpöasteet pilasivat ladut kokonaan.

Peruskuntoa rakentamassa. Onneki on nastat.

Tuolla lenkillä tuli taas todettua, että onneksi on nastat. Tavoitteena oli pysyä pystyssä ja tehdä tunnin lenkki vauhdista ja matkasta viisveisaten. Rytmitin etenemisen 3:1. Eli kolme minuuttia hölkkää ja minuutti kävelyä. Ensiviikolla on aika pitää lepoviikko. Jos perheessä jälleen vellonnut flunssa ei iske minuun pahemmin, aijon tehdä muutman kävelylenkin ja vähän jumppailla.

Toivottavasti kunnon talvi tulee takaisin, sillä olisi vielä mukava päästä sivakoimaan.