Kun kuviot muuttuu.

Joskus on vaikeaa saada aika riittämään kaikkeen. Kun on kolme lasta ja kokoaikainen työ on välillä haasteellista löytää aikaa omille harrastuksille. Elämä on täynnä valintoja, mutta oman hyvinvointini takia, en ole valmis luopumaan liikunnasta kokonaan. Sopivat välit täytyy vain löytää ja hyödyntää.

 Blogin ylläpitokin on joutunut hiukan retuperälle ajan puutteen vuoksi. Tämäkin kirjoitus on ollut työn alla jo useamman viikon. Olen bussissa kirjoittanut lauseen silloin toisen tällöin. Iltaisin taas kirjojen  lukeminen on kiinnostanut enemmän kuin oman tekstin kirjoittaminen. Ja mitä pidemmäksi julkaisuväli on venynyt sitä vaikeammaksi jutun viimeistely on käynyt.

Vielä keväällä tein töitä osa-aikaisena. Työpäivät olivat välillä lyhyempiä ja joskus saattoi olla "ylimääräinen" vapaapäivä. Silloin perheelle ja treenaamiselle jäi enemmän aikaa. Kesän alussa sain kokoaikaisen sopparin. Nyt töissä vierähtää keskimäärin kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa. Vaikka hetki menikin totutellessa lisääntyneeseen työmäärään, ei voi olla kuin tyytyväinen sillä nykyään kaupanalalla ei ole helppoa saada täysiä tunteja.

Työvuoroni vaihtelevat aamu kahdeksan ja ilta kahdeksan välillä. Kesällä tuli vielä kuljettua pyörällä töihin ja kuin huomaamatta tuli harrastettua hyötyliikuntaa.  En ole koskaan ollut mikään himopyöräilijä ja pyöräilykauteni rajoittuu pääosin kesäaikaan. Loman aikana työmatkapyöräilyinto laantuikin sitten täysin. Nyt kuljen matkat pitkälti bussilla. Kun saan taas juoksun kulkemaan paremmin, saatan silloin tällöin juosta töistä kotiin.

Alkusyksystä olisi ollut kanssa hyvät pyäräilyilmat, mutta oma pyäräni on saanut levätä.

Lenkillä olen pyrkinyt käymään edes kerran pari viikossa hyöyntäen vapaapäiviä sekä aamuja ennen iltavuoroa. Salilla olemme niin ikään pyrkineet käymään kaksi kertaa viikossa. Salipäivät vaihtelee myös minun työvuorojen mukaan. Jos molemmat kerrat eivät onnistu arkipäivinä on toinen treeni käyty tekemässä viikonloppuna.

Instagramista löytyy myös treenipäivityksiä. Tämä kuva on elokuun 20. päivä.

Toissaviikolla kävin juoksemassa tiistaina viiden kilometrin aamulenkin ja keskiviikkona kuljin pitkin polkuja pääosin kävellen kahdeksan kilometrin verran. Salilla käytiin keskiviikkona ja sunnuntaina. Torstaina käytiin myös kävelemässä miehen kanssa melkein kympin lenkki sekä sunnuntaina salin jälkeen 8 kilometriä.

Välillä on mukava kulkea pitkin metsäpolkuja.

Viimeviikolla salipäiviä oli torstai ja sunnuntai, kun taas juoksulenkit jäi yhteen kertaan ja sekin oli kaikkea muuta kuin mieltä ylentävä. Lähtiessä fiilis oli vielä hyvä ja ajattelin kokeilla hiukan pidempää juoksulenkkiä. Melkopian juoksu alkoi tökkimään vaikka yritin pitää vauhdin koko ajan maltillisena. Neljän kilometrin jälkeen olikin sitten pakko tyytyä kävelemään loput kolme kilometriä. Hetken kävi jo mielessä, että juoksuharrastus joutaa mun osalta vaikka romukoppaan. No sinne se ei kuitenkaan, ainakaan vielä, ole joutunut. Joskus homma vaan tökkii. Silloin ei auta muu kuin purra hammasta ja yrittää nousta montun pohjalta ylös.

Onneksi sää oli sentään kaunis vaikka juoksu ei kulkenutkaan.

Tällä viikolla me ollaankin oltu taas ystäviä juoksun kanssa. Aamulenkkit tuli juostua maanantaina ja torstaina ja tänään lauantaina tuli hilpaistua hiukan vauhdikkaampi vitonen.

Maanantai aamun lukemat.

Tostaiaamuna tuli lenkillä napattua muutama kuvakin.

Pitkästä aikaa vitonen alle seiskan vauhdilla.

Tänään olisi ehkä ollut aikaa juosta vähän pidempi ja rauhallisempi lenkki, sillä minulla on pitkästä aikaa koko viikonloppu vapaata. Mutta lupasin lapsille, että olen vain hetken poissa. Läpsystä teimme vaihdon mieheni kanssa. Hän lähti vuorostaan juoksemaan, kun minä tulin kotiin. Tosin hänellä oli treffit juoksukaverin kanssa pidemmän matkan merkeissä.

Toivottavasti saamme nauttia vielä aurinkoisista syksyaamuista.

Lasten kanssa alppilomalla.

Toiset matkaavat Alpeille talvella laskettelemaan ja toiset kesällä patikoimaan. Me kuulumme jälkimmäisiin eli kesämatkaajiin. Jos olisimme matkustaneet kaksistaan mieheni kanssa Itävallan Bad Gasteiniin, olisimme mekin varmasti täydentäneet lomaamme valmiilla vaelluspaketilla. Mutta, koska meillä oli mukana koko pesue (lapset 11v. 9v. ja 4.v) valitsimme tällä kertaa perhepaketin retkineen.

Meidän perheen lapset tykkäsivät myös lomailusta vuoristomaisemissa.

Toki olisimme voineet kasata viikon ohjelman omatoimisesti, mutta kuten matkakertomuksen ensimmäisessä osassa kerroin, halusimme päästä kohtuu helpolla ja vähäisellä päänvaivalla.  Siitä syystä varasimme STS-Alppimatkojen* kesämatkojen lisäpalveluista perhepaketin.

Perhepakettiin kuuluu viiden päivän ohjatut/opastetut retket ja retkilounaat. Tosin, koska me olimme ainoat tuon paketin kesäkuun ensimmäiselle viikolle varanneet, tuli meidän kohdalla muutoksia alkuperäiseen ohjelmaan, joka löytyy täältä. Saimme tiedon muuttuneesta ohjelmasta muutamaa päivää ennen lomalle lähtö, joten ehdimme hyvin sulattelemaan asian ja mukautumaan muutoksiin. Retkistä kaksi vaihtui ohjatuista omatoimisiksi ja muiden retkien kohde vaihtui. Jälkikäteen ajateltuna, oli toisaalta ihan mukavaakin, että saimme toteuttaa retket ylös vuorille omaan tahtiin oman aikataulun mukaan.

Bad Gastein on kylä kahden vuoren välissä.

Sunnuntaina tutustuimme tosiaan ensin Bad Gasteinin palveluihin ja nähtävyyksiin. Tuo opastettu kierros oli kaikille avoin ja maksuton retki. Oli mielenkiintoista kuulla kylän ja sen rakennusten historiasta. 

Kiersimme kylää muiden suomalaisten kanssa.

Meidän kuopus vain sattui olemaan harvinaisen laiskalla tuulella joten jouduimme kantamaan häntä sylissä vuorotellen aika paljon tuolla muutaman kilometrin retkellä. Emme olleet ottaneet mukaan omia rattaita sillä meidän neljän vanha poikamme on yleensä reipas kävelijä. Onneksi retken päätteeksi saimme kuulla, että hotellilta pystyi myös lainaamaan rattaita tarvittaessa.

Opastetun kierroksen jälkeen nautimme keittolounaan hotellin ravintolan terassilla. Kun olimme syöneet, sai meidän perhe pelata vielä kierroksen minigolffia.

Meidän perhe pelasi ihan omilla säännöillä. Lyönnit laskettiin, jos muistettiin.

Ennen illallista kävimme vielä omalla pienellä kävelyllä. Tuolla kertaa meillä oli mukana hotellin lainarattaat. Onneksi, sillä poikamme oli siinä vaiheessa niin väsynyt, että hän nukahti rattaisiin kesken sämpylän syönnin. Hyödynsimme rattaita myös muina päivinä. Ilman niitä olisi liikkuminen ollut paljon hitaampaa. Ehkä korkeampi ilmanala uuvutti meidän pienen matkalaisen nopeammin. 

Väsynyt retkeilijä.

Maanantaina ohjelmaan kuului retki Stubnekogel-vuorelle. Olimme edellisenä iltana saaneet valmiiksi hissiliput ja lounaskupongit. Tuolle retkelle meidän ei onneksi tarvinnut lähteä enää samoissa vaatteissa, joita olimme pitäneet päällä jo kaksi edellistä päivää. Loput matkatavarat olivat vihdoinkin saapuneet aamulla hotellille. 

Oli helpotus saada loputkin matkatavarat perille.

Matkasimme vuoren huipulle gondolihissillä. Ylös olisi voinut myös patikoida, mutta lasten kanssa yli kilometrin nousu kaikkine mutkineen päälle kahden kilometrin korkeuteen olisi vienyt aivan liian kauan.

Hissimatka vuorelle oli lapsista jännittävä kokemus.

Yli kahden kilometrin korkeudessa.

Ylhäällä tuuli sen verran, että kaivoimme takit repun uumenista. Kävelimme huipulla pitkin polkuja ja ihastelimme maisemia.

Näkymät vuoren huipulta olivat mahtavat.

Kuljimme ylös ja alas pitkin vuoren huippua.

Hiukan vaati rohkeutta hivuttautua istumaan tuolle kielekkeelle.

Kauempana siinsi vieläkin korkeampia huippuja.

Vaijerisilta ei sopinut korkeita paikkoja kammoksuville.

Sadekuuro yritti yllättää meidät, mutta olimme juuri sopivasti saapumassa hissitasanteen ravintolaan lounaalle. Vietimme noin neljä ja puoli tuntia korkeuksissa. Mies olisi varmasti viihtynyt vielä pidempäänkin, mutta lapset alkoivat kyllästyä ja heillä alkoi olla jo kiire uimaan.

Tiistaina oli vuorossa opastettu kävelyretki pitkin  Kaiser-Wilhelm-Promenadea Himmelwaldille, jossa söimme lounaan ennen paluumatkaa. Tuolle retkelle osallistui muutama muukin suomalainen.

Oppaamme johdolla kävelimme pitkin kaunista maisemareittiä.

Yhteen suuntaan matka oli noin viisi kilometriä. Takaisin hotellille pääsi myös bussilla. Tosin bussipysäkillekkin joutui kävelemään ensin pienen matkan. Tytöt lähtivät ruokailun jälkeen oppaamme kanssa bussilla hotellille, kun me päätettiin miehen kanssa kävellä takaisin. Poika oli tietenkin myös mukana tuolla retkellä. Hänen jalat eivät paljoa väsyneet sillä hän sai istua matkat mennen tullen rattaissa. Välillä hänkin sentään innostui kävelemään, jos istuminen kävi liian tylsäksi.

Retken aikana näimme lisää jylhiä maisemia.

Takaisinpäin kävellessä poikkesimme hiukan alkuperäiseltä reitiltä ihastelemaan toisen  kosken kuohuja.

Keskiviikkona olikin sitten "vapaapäivä". Varsinaista ohjelmaa ei tuolle päivälle ollut valmiina. Koska sää oli hieno, päätimme lähteä katsomaan miltä alempana laaksossa näyttää.

Lomalla tuli kuljettua monenlaisissa portaissa.

Suurimman putouksen juurella kosken kuohunta kuului erittäin voimakkaana.

Ei tarvinnut kauaa seistä putouksen juurella, kun vaattet olivat jo kosteat.

Sattumoisin löysimme kävelyreitin joka seurasi aivan kosken vierustaa.

Olen aina tykännyt virtaavän veden kauneudesta.

Kylän läpi virtaavan kosken vesi oli kirkasta ja kylmää.

Alempana laaksossa pähkäilimme mitä reittiä palaisimme hotellille. Onneksi löysimme sattumalta viihtyisän ravintolan, sillä kaikilla alkoi olemaan jo nälkä ja vessahätä.

Bäckerwirtsgutissa oli ystävällinen palvelu sekä ruoka oli oikein maukasta.

Paluumatkalla yritimme etisä reittiä jonka piti kulkea GoogleMaps:n mukaan kosken toisella puolella. Viimein kyllä löysin tien, mutta siellä oli myös kyltti jossa luki yksityistie ja varoiteltii  jostain vaarasta. Tuossa kohtaa päätimme palata samaa reittiä hotellille. Tytöt jaksoivat kävellä vielä reippaasti vaikka matkaa alkoi kertymään ihan kiitettävästi. Poika otti taas rattaissa päiväunet joten välillä saimme kantaa häntä ylös portaita kuin valtaistuimella.

Tytöt kävelivät monesti meidän edellä keskenään höpötellen.

Alkuperäisen ohjelman mukaan torstai olisi ollut "vanhempien vapaapäivä" jolloi  lapset olisivat tehneet retken oppaiden kanssa ilman vanhempia. Mutta koska muita suomalaislapsia ei ollut, olikin ohjelmassa koko perheen retki Hohen Werfenille, joka on keskiaikainen linna.  Bussissa oli tällä kertaa mukana myös ruotsinkielinen ryhmä oman oppaan kanssa.

Hohen Werfenillä on värikäs historia.

Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme perille. Ylös linnaan olisi päässyt hisssillä, mutta me valitsimme tietenkin kävelyreitin joka mutkitteli rinnettä ylös.

Pienestä mutinasta huolimatta matka parkkipaikalta linnalle taittui suhteellisen rivakasti.

Linnan pihalla pääsimme seuraamaan petolintujen metsästysnäytöstä. Selostus oli valitettavasti vain saksaksi, mutta saimme kuulla tiivistelmän myöhemmin suomeksi ja ruotsiksi bussissa paluumatkalla.

Haukkametsästyksellä on pitkät perinteet.

Linnut liitelivät hyvin läheltä katsojia.

Korppikotkat olivat veikeitä otuksia.

Näytösken jälkeen oli vuorossa opastettu kierros linnan sisällä. Lapset jäivät oppaamme kanssa leikkimään sisäpihalle, sillä arvelimme ettei kierroksen kidutus-huone ole sovelias lapsille. Me emme saaneet ihan kaikkea irti kierroksesta vajaan kielitaitomme takia, sillä kierrosta ei tietenkään ollut mahdollista kuunnella suomeksi. Minä ymmärsin jonkin verran englanninkielisestä selostuksesta jota pystyi kuuntelemaan kapulalta omaan tahtiin. Suomensin tiedot parhaani mukaan miehelleni.

Lapsille oli tarjolla linnan sisäpihalla monenlaista virikettä.

Linnan kappelissa kuului aikamoinen pulina, kun ihmiset kuuntelivat kukin omasta kapulastaan opastuksen äänitteitä.

Linnassa olisi riittänyt tutkittavaa pidemmäksikin aikaa.

Linnassa olisi ollut katsottavaa pidemmänkin tovin verran. Ihan kaikkea emme kerenneet näkemään ennen kuin meidän piti kiiruhtaa takaisin bussille.

Perjantaina oli vuorossa taas omatoiminen retki vuorelle. Tuolla kertaa suuntasimme kohti Graukogelin  huippua. Tytöt eivät jaksaneet lähteä mukaan vaan he jäivät hotellille. Luulen, että heitä hiukan pelotti ajatus nousemisesta vuorelle tavallisella hiihtohissillä.

Kesäaikaan on hissilinjalla hiljaisempaa.

Graukogelin-hissiasema oli hiukan sivumalla, joten kävelimme sinne rattaita työntäen. Nousu ylös oli kaksivaiheinen, ja täytyy kyllä sanoa, että kokemus oli hiukan karmiva. Hissin kyytiin istuminen ei sujunut ihan ongelmitta kummallakaan kerralla, mutta pääsimme kuitenkin kyytiin ja huipulle. Ylätasanteen ravintola oli remontissa, mutta onneski heidän Wc-tilat olivat käytettävissä.

Tuolihissillä matkaaminen oli aikamoinen kokemus.

Vuoren rinteeseen oli tehty mukava luontopolku kierrettväksi.  Aikaisemmilla retkillä olimme kantaneet mukana kaikkia sadevarusteita ilman, että olisimme tarvinneet niitä. Joten tottakai nyt, kun olin jättänyt osan varusteitsa hotellille, olisimme niitä tarvinneet. Onneksi meillä oli sentään takit mukana kaikille, sillä sade yllätti meidät juuri kun pääsimme aloittelemaan polkukierrosta. Sadetta ja tuulta ei kestänyt kuin vajaan tunnin verran eikä vettä tullut missään vaiheessa ihan kaatamalla.

Isä ja poika.

Sadekuuron ansiosta maisema oli välillä harmaampi.

Kun sade väistyi,  nautimme hetken auringosta loikoillen aurinkotuolissa. Onneksi repusta löytyi sentään jonkin verran juomista ja pientä purtavaa pojalle. Olin meinaan unohtanut pakata meidän retkieväät mukaan, kun olin hössöttänyt tyttöjen välipalan kanssa.

Mies oli sitä mieltä, että kävelisimme vuorelta alas. Pienen suostuttelun jälkeen lähdimme jalkaisin kohti keskitasanteen hissiasemaan. Poika jaksoi kävellä pieniä pätkiä, mutta suuremman osan matkasta kannoimme häntä vuorotellen. Osan matkasta kävelimme tietä pitkin ja välillä poikkesimme metsäpolulle. 

Osa poluista kulki pitkin laskettelurinteitä.

Pysähdyimme syömään välitasanteen ravintolaan. Olimme saaneet lounaslipukkeet kana-ateriaa varten. Emme vain olleet saaneet tietoa, että meidän olisi pitänyt saapua lounaalle tietyyn aikaan mennessä. Kun vähän yli kolme saavuimme paikalle, olikin kokki jo lähtenyt. Saimme kuitenkin jotain syödäksemme, mutta vaihtoehdot olivat kaventuneet ranskalaisiinperunoihin tai keittoon, jonka niemeä en enää muista.

Uusia tuttavuuksia ruokalautasella.

Pienen huilitauon jälkeen jatkoimme matkaa alas. Mies ei edelleenkään halunnut hypätä hissin kyytiin, joten matka jatkui jalkaisin. Suorimman reitin alku näytti niin jyrkältä ja kapealta metsäpolulta, että arvelimme sen olevan turhan hankalaa kuljettavaa pojan kanssa. Onneksi siinä kohtaa törmäsimme paikalliseen retkeilijää. Hän tiesi kertoa kauanko suurinpiirtein menisi, jos kävelisimme tietäpitkin alas kylään.

Kun totaalinen uupumus iskee, nukkuu poikamme missä vaan.

Yhdessä risteyskohdassa tapasimme sopivasti kaksi pyöräilijää jotka osasivat neuvoa kumpaan suuntaan kannattaisi jatkaa. Loppumatkasta poikamme väsähti täysin. Oli ollut kohtalaisen ok kannella häntä, kun hän oli hereillä. Mutta nukkuvaa lasta oli jo hiukan haasteellisempi kantaa. Ohikulkijoilta saimme hiukan ihmetteleviä katseita. Lisäksi reittivalintamme vei meitä hiukan vielä sivummalle. Jouduimme kävelemään vielä alatasanteen hissiasemalle hakemaan hotellin rattaita, jonne kerkesimme juuri ja juuri ajoissa. Poika jatkoi unia vielä rattaissa, kun kävelimme viimeisen kilometrin hotellille. Kaiken kaikkiaan tuolle retkelle kertyi mittaa  13,2 km ja noin kilometrin verran laskeuduimme alaspäin. Tytöt olivat saateet ajan hyvin kulumaan keskenään, vaikka meidän retki hiukan venähtikin.

Tuo päivä olisi ollut ihana päättää uimiseen ja illalliseen, mutta työt onnistuivat järjestämään hiukan lisäpuhaa pakkaamisen lomaan. Onneksi haaverista lasin kanssa selvittiin puhdistusaineella ja laastarilla, vaikka lasin siru leikkasikin esikoisen peukalon ihosta palasen. Olisi varmasti ollut aikamoinen kokemus viettää viimeinen yö paikallisessa ensiavussa.

Olimme pakanneet suurimmanosan tavaroista jo illalla sillä lauantaina jouduimme luovuttamaan huoneemme jo aamupalan jälkeen kymmeneltä. Bussimme lähti kohti lentokenttää vasta noin yhden aikaan, joten jätimme matkalaukut hetkeki hotellin huomaan ja lähdimme tekemään vielä pienen jäähyväiskierroksen.

Retkistä kertyi noin 40 käveltyä kilometriä. Mittarin tallentamat korkeuserot olivat vähän eri luokkaa kuin kotinurkkien lenkeillä. Askeleita koko loman aikana omaan Garminiin kertyi yli 114:ta kilometrin edestä.

Me kaikki olisimme halunneet jatkaa lomaa vielä pidempään.

Viimeisenä päivänä löysimme vielä yhdet uudet portaat joita emme olleet vielä kiivenneet.

Kotimatka sujui ilman suurempia ongelmia. Munchenin lentokentällä opas saattoi meidät vielä oikeaan lähtöselvitysjonoon. Turvatarkastus Saksassa oli hiukan erilaisempi kokemus kuin lähtiessämme Suomesta. Lentosää oli taas hyvä ja itse lento sujui kohtalaisen mukavasti. Matkalaukkujakaan ei jouduttu tällä kertaa odottelemaan lennon jälkeen.

Takapenkillä oli hyvin nopeasti hiljaista, kun kellon näyttäessä jo melkein puoltayötä suuntasimme omalla autolla lentokenttäparkista kohti kotia.

Matka oli kaiken kaikkiaan hieno kokemus ja jätti meihin matkakuumeen. Se myös opetti meille monta asiaa. Sen verran paljon meillä jäi tällä lomalla mielestämme kokematta, että todennäköisesti suuntaamme Bad Gasteiniin ainakin vielä kerran.
Ehkä jo ensi kesänä...

Kameraan ja puhelimeen taltioitui paljon kuvia muitoksi upeasta matkasta.

*Matka toteutettu osittain yhteistyöss STS-Alppimatkojen kanssa.