Metsäterapiaa.

Mieheni luki kerran jostain, että vartti metsässä vastaa yhtä terapiakäyntiä.
No, pitkä penni tuli alkuviikosta säästettyä, sillä nautimme metsäterapiasta useamman tunnin ajan. 

 Parina edellisenä kesänä olemme retkeilleet perheen kanssa enemmän ja vähemmän, mutta tänä kesänä emme päässeet yhdessä kertaakaan kunnon patikkaretkelle. Jos oli hyvä sää, ei ollut muuten mahdollisuutta lähteä. Ja jos olisi ollut aikaa pakata eväät reppuun, oli joko huono sää tai joku meistä oli kipeänä.

Suon ja metsän rajalla.

Mutta nyt vihdoinkin meillä kävi tuuri. Vapaapäivä  ja kaunis sää sattuivat kerrankin samalle päivälle eikä kukaan perheestä ollut vuoteen oma. 

Itseasiassa pääsimme kerrankin miehen kanssa ihan kahdestaan pienelle retkelle. Tytöt olivat koulussa ja sen jälkeen kaverin luona ja pojalla sattui olemaan hoitopäivä. Miestäkään ei onneksi tarvinnut kauheasti houkutella lähtemään patikoimaan, vaikka edellispäivän 42:n kilometrin pitkälenkki varmasti painoi jaloissa.

Koska emme olleet katsoneet yhtään varusteita valmiiksi edellisenä iltana, meni meillä aamulla pieni tovi siihen, että saimme itsemme lähtövalmiiksi. Suuntasimme auton kohti Ruovedellä sijaitsevaa Siikanevaa, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut. Siikaneva on vuonna 1988 perustettu soidensuojelualue. Laajuudeltaan Siikaneva on 9,5 neliökilometriä ja on täten Pirkanmaan suurin yhtenäinen suoalue. Se on loistava päiväretkikohde ja yksi meidän suosikeista.

Siikanevan soista osa on hyvin märkiä.

Noin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme perille. Alkuun oli todella outoa, sillä ilman lapsia tuntui, että jotain puuttuu. Mutta hetken päästä osaimme jo nauttia metsän rauhasta ja siitä ympärillämme vallitsevasta harvinaisesta hiljaisuudesta.

Retken voi aloittaa kahdesta eri kohdasta.

Siikaneva kierros on n. 9,9km, mutta me kierrämme sen yleensä kahdeksikkona, jolloin matkasta saa hiukan pidemmän.

Me kuljimme hiukan yli 12 kilometriä.

Reitti on todella vaihtelevaa ja paikoin hiukan haastava. Laakeat suoalueet ja metsäisemmät osuudet vaihtelivat tasaiseen tahtiin. Suoalueiden läpi kulkevat pitkospuut olivat vaihtelevassa kunnossa ja välillä sai todella kävellä kieli keskellä suuta jottei horjahtanut suon märkään syleilyyn.

Osa pitkospuista oli paremmassa kunnossa kuin toiset.

Metsäpolkujakin löytyi moneen lähtöön. Oli helppokulkuisia ja kuivia osuuksia sekä välillä taas juurakkoisia ja märkiä osuuksia. Reitillä on myös muutama vaativampi lasku- ja nousuosuus.

Pienen ojan ylitys metsän siimeksessä.

Pieni osa poluista oli näinkin helppokulkuisia.

Viimeiseltä kilometriltä löytyi retken märin osuus, mutta onneksi tuostakin selvittiin kuivin jaloin.

Matkaa tehdessämme muistelimme parin vuoden takaista Ikimuistoista patikkaretkeä jonka koimme juuri noissa samoissa maisemissa. Se reissu jäi mieleen kovien ukkosrintamien ansiosta, jotka yllättäen pyyhkäisivät ylitsemme kesken retken.

Keskellä kaunista suomaisemaa.

Retken kohokohta on aina eväiden syöminen näköalapaikalla Jaarikanmaan laavulla. Vaikka oli maanantai ja syksy jo pitkällä, oli kaunis sää houkutellut muitakin retkeilijöitä paikalle. Saimme nauttia laavulla omasta rauhasta ehkä vajaan kymmenen minuutin verran.

Jaarikanmaan laavu on kokean kalliomäen päällä.

Retkieväät olivat hyvin perinteiset.

Kun eväät oli nautittu ja maisemia hetken ihailtu, oli aika jatkaa matkaa.

Maisema näköalapaikalta katsottuna.

Pysähdyimme vielä loppumatkasta eräälle suosaarekkeelle nauttimaan kupposen kahvia. Eikä mennyt muuten kuin viitisen minuuttia, kun saimme taas seuraa eräästä vanhasta pariskunnasta, jotka olivat kiertämässä Pikkulatosaaren 2,6km mittaista kierrosta.

Kuppi kuumaa kahvia, tai ainakin kohtalaisen lämmintä...

Sää suosi ja aurinko jaksoi paistaa. Kuljimme kaikessa rauhassa luontoa ihastellen. Olisimme mielellämme nauttineet maisemista vielä hetken pidempään, mutta viiden tunnin retkilyn ja akkujen lataamisen jälkeen oli aika palata rutiineihin ja lähteä hakemaan poikaa päiväkodista.

Lopuksi vielä jokunen luontokuva matkan varrelta...

Hämähäkin seitti.

Naavan määrästä tiesi, että ilma ympärillämme oli puhdasta.

Syksyn myötä värien kirjo luonnossa oli laaja.

Monen moisia sieniä nähtiin matkan varrella.

Peikkometsä.

Syysaurinko  tarjosi metsässä valon ja varjon leikkejä.

Maratonvauhtinen.

Viimeviikko ei mennyt aivan niin kuin alunperin olin suunnitellut, mutta ei sen väliä. 

Tiistaille suunniteltu pitkä jäi taas tekemättä, mutta viikkoon mahtui kuitekin muutama juoksulenkki, yksi salitreeni ja retki lasten kanssa. Mieskin keskittyi määrän sijasta laatuun ja vaihtelua arkeen toi halkojen hakkaaminen keskellä metsää.

Minun halon hakkuuni ei sujunut ihan niin jouhevasti kuin mieheni. Mutta pakko oli päästä kanssa kokeilemaan.

Eilen sunnuntaina sain olla tuulenhalkoja, vauhdin pitäjä, kameli ja tsemppari, kun  olin mieheni maratonvauhtisella pitkällä mukana. 

Minä tietenkin pyöräilin vierellä ja ojensin tarvittaessa juomista, jotta mieheni sai juosta ilman lisäpainoa selässä tai käsissä. Sään suhteen kävi tuuri, sillä eilispäivien helteestä poiketen lämpötila oli mukavasti alle +20 eikä vettäkään satanut. Puolisoni tavoite oli juosta 25 km kahteen tuntiin. Juoksu kulki kuitenki yli odotusten ja mieheni oli erittäin tyytyväinen suorituksen jälkeen. Ja syystäkin sillä hän juoksi oman uuden ennätyksen kyseisellä matkalla.

Vauhti päällä.

Miehen maratonvauhtisen uusi ennätyslukema

Minäkin innostuin pyöräilyn jälkeen käymään vielä omalla lenkillä. Kävin vain ensin pienellä välipalalla ja vaihdoin hiukan varustusta. 

Pusero ja takki vaihtui pyöräilyn jälkeen t-paitaan.

Oma juoksuni ei ollut aivan yhtäjaksoista, sillä oli aivan pakko pysähdellä kuvaamaan kasveja ennakkotehtävää varten.

Jospa Myllyn kierroksella pääsisi vielä hiukan kovempaa.

Tätä kuvaa en tosin ottanut kasvistoa varten.

Mieheni juoksi myös maanantaina kova vauhtisen lenkin, 14km neljän minsan keskivauhdilla. Lisäksi kävimme vähän tekemässä lihaskuntoharjoituksia salilla. Itse olen pyrkiyt edelleen tekemään ihan vain peruskuntolenkkejä, mutta välillä minäkin intoudun revittelemää. Monesti tosin vauhti kiihtyy alamäissä ja hiljenee sitten taas ylämäen tullessa eteen. Kuten esimerkiksi toissaviikon kunnon mäkilenkillä kilometrien keskivauhdit vaihtelivat 6:22 ja 7:57n välillä, riippuen siitä oliko kyseessä alamäki vai ylämäki voittoinen osuus. En ole vielä saavuttanut sellaista kuntoa että pystyisin juoksemaan koko matkan tasaisella vauhdilla, toisin kuin mieheni.

Tiistaina olin suunitellut juoksevani pitkän, mutta ohjelman muututtua kerkesin juoksemaan vain 12km. 

Keskiviikko olikin sitten perhepäivä, kun pakkasimme rinkat ja suuntasimme tämän vuoden ensimmäiselle Siikanevan retkelle. Viimekesän lopulla löysimme paikan eskaritädin ansiosta ja tykästyimme kovasti. Teimmekin sinne vielä syksymmällä toisenkin retken. Molemmilla retkillä oli jännitystä mukana ja niistä voi  lukea lisää seuraavista päivityksistä Ikimuistoinen patikkaretki ja Retkikauden päätös.

Viimeviikon retki alkoi kanssa kaikkea muuta kuin lupaavasti.

Onneksi sade alkoi jo ennen kuin kerkesimme lähtemään niin emme kastuneet kesken retken.

Kun saavuimme autolla määränpäähän, satoi vettä aivan kaatamalla. No siinä sateen loppua odotellessa mutustelimme ensimäiset eväät. Hiukan jo mietimme, kannattaako lähteä edes kierrosta kävelemään, mutta taivas alkoi näyttämään selkenemisen merkkejä. Ja koska olimme kuitenkin ajaneet reilun tunnin verran, emme halunneet heti luovuttaa. Ja onneksi emme niin tehneet. 

Kirkastuva taivas.

 Ja se rauha ja hiljaisuus. Siis ainakin silloin kun lapset sattuivat olemaan hiljaa yhtäaikaa.

Pitkospuut suolta metsän siimekseen.

Lasten mielestä retken kohokohta.

Tällä kertaa paistoimme nuotiolla muutakin kuin makkaraa.

Kyllä näissä maisemissa kahvi maistuu erityisen hyvälle.

 

Suomen kesän parhaitapuolia, valoisat illat.

Siikanevan kierros, jos ympyrän sijaan tekee kahdeksikon.

Loppuperin retki onnistui mainiosti, vaikka osa eväistäkin unohtui kotiin. Tytötkin jaksoivat kävellä reippaasti koko kierroksen, kun reilun puolenvälin jälkeen pidettiin noin neljän tunnin tauko laavulla. Ja oliskohan hyttysillä ollut osuutensa reippaaseen vauhtiin...

Loppuviikosta minulla olikin sitten kolme työpäivää perätysten. Olin suunnitellut, että kuljen työmatkat pyörällä, mutta kilometriäkään niinä päivinä polkenut. Tosi perjantai aamuna juoksin töihin. Oli aika rankkaa juosta taas reppu selässä, mutta suoriuduin matkasta kohtalaisen hyvällä fiiliksellä, vaikka edellispäivän iltavuoro painoikin jaloissa.

Hyvä alku päivälle. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Suorin reitti olisi n. 7 km, mutta kun tekee muutaman lisämutkan...

Lauantai menikin töissä ja huilatessa sunnuntaita varten. 

Aika näyttää, miten hyvin tämän viikon suunnitelmat pitävät. No, tokkopa niistä kannattaa vielä mitään kertoa.
Saattaavat muuttua vielä moneen kertaan...

Sunnuntain lenkin kuvasatoa.

Suorituskeskeistä.

Joskus joutuu tekemään asiat toisin kuin muut.

 Meille tarjoitui alkuviikosta  tilaisuus viettää pieni aktiiviloma vajaalla miehityksellä. 

Kun tytöt sai kutsun serkun luokse yökylään kesäloman alun kunniaksi, sai mieheni idean,
että me muut voisimme lähteä tutustumaan Nuuksion maisemiin.

 Tuolla reissulla tajusin sen kuinka suorituskeskeisiä ihmisiä me molemmat loppuperin olemme.

Ensimmäisen illan tunnelmia.

Varasimme majoituksen Siikajärven rannalta ja saimme pojan ja isännän kanssa nauttia kaksi päivää puolihoidosta,
kun tytöt jäi matkan verrelle nauttimaan täysihoidosta siskoni luona.

Kerkesimme ensimmäisenä iltana kuntoilemaan hiukan salilla ennen päivällistä. Vähän ylätaljaa selälle, prässiä ja kyykkuä jaloille.
Poikakin sai ajan hyvin kulumaan keksimällä kaikenlaista kivaa puuhaa.

Jumppatuokio hotellin kuntosalilla.

Teimme myös reilun tunnin mittaisen kävelyn järven ympäri, jotta mieheni saisi hiukan tuntumaa rinkan kantoon.

Onneksi poikamme osaa nukkua missä vain silloin, kun tarpeeksi väsyttää.

Tätä reissua varten kaivoimme sen meinaan ensimmäistä kertaa esiin talvitelakalta. Onneksi poikamme mahtui vielä hyvin kyytiin eikä painorajakaan vielä tullut vastaan, vaikka jokusen kilon verran on muksun paino talven aikana lisääntynyt.

Muutama hyvä mäki sattui reitin varrelle.

Loppuillasta tuulikin vielä tyyntyi, joten pääsimme pienelle soutuveneretkelle ennen nukkumaan menoa.

Asianmukaiset varusteet tietenkin.

Aamulla söimme tuhdin aamupalan ja katsoimme varusteet kuntoon päivän patikkaretkeä varten.
 Koska emme ole mitään aamuihmisiä, oli kello jo yksitoista ennen kuin pääsimme matkaan. 

Pitkospuita.

Reitit oli hyvin merkitty ja polut selkeitä. Ei siis eksymisen vaaraa.

Olimme katselleet reittejä hiukan kartalta, ajattelimme että voisimme kävellä Haltian luontokeskukselle jonne matkaa oli n. 9,3km.

Matkan tekoa lisäpainon kera.

 Emme tosin muistaneet miten paljon pidemmiltä kilometrit tuntuvat metsäpoluilla kulkiessa ja kuinka paljon enemmän aikaa tarvitaan silloin, kun selässä on painavat kantamukset. Muutenhan meillä ei olisi ollut mikään kiire pois metsästä, sillä ilmakin suosi ja oli kaunista,
mutta halusimme keretä päivälliseen mennessä takaisin.

Reitin varrella nähtiin monta lamparetta.

Metsälampi.

Metsässä kulkeminen tuntui aivan mahtavalta pitkän tauon jälkeen ja oli mukavaa tutkia uusia polkuja ja nähdä uusia maisemia.

Mustalampi.

Valklammen kallioseinämä.

Itse poluilla ei kovaa ruuhkaa ollut, sillä olihan tiistai. Eväspaikoilla olikin sitten väkeä enemmän, varsinkin sillä minne oli parkkipaikalta lyhyehkömpi matka. Tosin meillä kävi tuuri ja satuimme juuri sopivaan aikaan tulentekopaikalle. Saimme aika rauhassa paistella makkarat ja mutustaa eväämme ja teimme jo lähtöä, kun uutta väkeä saapui murkinoimaan samaiselle eväspaikalle.

Makkaran paistoa.

Evästauon jälkeen aloimme pohtimaan vaihtoehtoja, sillä tajusimme ettemme kerkeäisi kävelemään luontokeskukselle ja takaisin ennen päivällistä. Vaihtoehtoina oli joko saavuttaa suunniteltu tavoite ja jättää syöminen väliin tai luopua hiukan tavoitteesta jotta kerkeäisimme nauttimaan runsaan seisovan pöydän antimista. Koska tykkäämme syödä hyvin ja kun kerrankin oli mahdollista astella valmiiseen pöytään, päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon. 

Välillä poikettiin pois pääpolulta.

Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa vielä sen verran että saisimme ainakin 15 km täyteen. Tavoitteemme ei siis lyhentynyt loppuperin kuin viiden kilometrin verran, mutta ajallisesti se säästi  ainakin viisi varttia.Vaikka tuokin matka oli ihan hyvä ensimmäiseksi patikkaretkeksi pitkän tauonjälkeen, niin silti meistä jotenkin tuntui, että luovutimme kesken. Vaikka siitä ei todellakaan ollut kysymys vaan aikatauluseikoista.

Mennessä alas.

Tullessa ylös.

Toki jos olisimme lähteneen aijemmin, olisimme ehkä kerenneet, mutta jossittelu ei jälkikäteen auta.
Loppuperin meitä rupesi jo naurattamaan, kun tajusimme miten hölmöltä kilometrien tuijottelu tuossa tilanteessa tuntui.
Olimmehan lähteneet nauttimaan emmekä suorittamaan.
Mutta jotenkin se vaan meidän kohdalla aina meinaa luisua tuonne suorittamisen puolelle.

Näitä portaita ei ollut mukava mennä alas.

Minulle uusi tuttavuus, jota oli pakko kuvata.

Tosin pojalle tuntui kyllä hyvin riittävän tuo kuuden tunnin reissu metsässä ja noin neljän tunnin istuminen rinkassa. Välillä hänkin sai kävellä itse ja parit torkut maistui raittiissa ulkoilmassa. Pikku kaveri pääsi ruokailun jälkeen myös ensimmäistä kertaa uima-altaaseen. Me kun emme ole olleet kovia käymään uimassa. Oli sitten kyse hallista taikka rannasta.

Touhukkaan päivän jälkeen maistuu iltapala.

Kotiin lähtopäivänä yön ja aamun kaatosade onneksi väistyi sivummalle juuri sopivasti puolen päivän aikaan ja päätimme pyörähtää autolla siellä mihin emme edellisenä päivänä kävellen kerenneet. Halusimme nähdä jäimmekö jostain paitsi,
kun jouduimme kääntymään kesken kaiken takaisin.

Ei mitkään parhaat retkivarusteet, mutta kun ei oltu varmoja päivän ohjelmasta...

Penkki Maahisenkierroksen varrella.

 Luontokeskuksen nurkilta lähtee noin kahden kilometrin reitti näköalapaikalle joka on kuljettavissa myös vaikka pyörätuolilla. Ja kun kerran suureemmasta sateesta ei näyttänyt olevan enää pelkoa, kävimme vielä kiertämässä tuon Maahisenreitin ja ihastelemassa hulppeat maisemat.

Pilvipeite repeilee.

Nuuksion Pitkäjärvi. Maisema näköalapaikalta.

Loppuviikko onkin mennyt reissusta toipuessa. Metsässä samoaminen veti oudokseltaan jalat ja eritoten pohkeet jumiin.
Myös rinkan kantaminen veti miehen hartiat ja niskan juntturaan. Tästä viikosta ei siis vielä tullutkaan kova viikko,
mutta se tarjosi mukavaa vaihtelua arkeen.

Lauantaina välillä paistoi ja välillä satoi kaatamalla. Vaihtelevaa kesä säätä siis vaihteeksi.

 Kävin minä eilen pienen lenkin juoksemassa muistin virkistykseksi. Yleensä lepo tekee ihan hyvää, mutta minä olen tainnut lusmuilla liian monta päivää. Sen verran työläs eilinen kymppi oli. Vähän lyhyempikin lenkki olisi eilen kuulemma riittänyt, mutta kun kotinurkilla mittari näytti 9,3 oli pakko vielä kiertää sen verran mutkan kautta, että sain tasalukemat. Sillä näyttäähän se kymppi tilastossa paremmalle kuin ysi.
Siis suorituskeskeisesti jälleen kerran...

Osaan minä välillä ihailla maisemiakin...