Tavoitteena 1000.

Nyt, kun hyvät hiihtokelit palasivat ja on enää vajaat 100 päivää Helsinki City Running Day:hin ja tavoitteeksi asetettuun puolimaratoniin. Niin arvatkaapa mitä? Meikäläinen on taas vaihteeksi flunssassa. Eli ei siis treenit etene tällähetkellä ihan suunnitelmien mukaan.

Kunnon talvi ei sittenkään jäänyt aivan lyhyeksi.

Kuumetta minulla ei ole ollut, mutta olo on ollut kuin jyrän alle jääneellä. Räästää olen saanut oikein urakalla torstaista lähtien. Nenäliinoja on kulunut iso pino ja erillistä pellenenää en ole tarvinnut, sillä oma nenä punoittaa aivan tarpeeksi.

Nenäliinoja on kulunut vino pino viime päivinä.

Kerkesin onneksi kevyen viikon jälkeen käymään edes kerran hiihtämässä ja jalkalenkillä ennen tätä uutta pakkolepoa. Torstaina ei sitten enää tarvinnutkaan pähkäillä laittaisinko monot vai lenkkarit jalkaan ennen töihin lähtöä, kun en meinannut saada itseäni edes ylös sängystä.

Monot alkoivat hiertää sen verran ikävästi, että oli pakko tyytyä vain tusinaan. Muutaman kerran osuimme samoille kohdille purtsia kiertäessä. Mies ei tosin malttanut poistua samaan aikaan ladulta vaan jatkoi sivakoimista minun lähdettyä kotia kohti.

Keskiviikkona lenkki eteni 3:2 jaolla, eli 3min hölkkää ja 2min kävelyä. Matkalla bongasin keskimmäisen muksun hiihtoharjoituksissa oman luokan kanssa.

Kevyellä viikollakin tuli onneksi jotain tehtyä peruskunnon parantamiseksi. Kävin kerran kunnon sauvakävelylenkillä, tein yhden vajaan puolen tunnin kahvakuulajumpan sekä hölkkäsin osan perjantain aamulenkistä, vaikka olin alunperin suunnitellut vain käveleväni.

Sauvakävelylenkillä tuli rymyttyä hiukan myös metsikössä, jotta pääsin kosken yläjuoksulle.

Pärrinkosken kuohuja.

Kävelytien kolme olomuotoa lumimyräkän jälkeen. Onneksi n. puolet reitistä oli keretty aurata kunnolla.

Noiden urheilujen lisäksi yksi päivä tuli vietettyä Helsingissä, kun kävin HCRD 2018 pressitilaisuudessa. Se järjestettiin Hotelli Kämp:ssä ja paikalla lehdistöä, julkkiksia, tubettajia sekä meitä bloggaajia. Siellä kuulimme mm. minkälaisia muutoksia kevään suuri juoksupäivä tulee kokemaan. Saimme myös vinkkejä oman matkan valintaan sekä siihen kuinka sitä kohti kannattaa treenata. Ja kuten alussa mainitsin, olen minä tosiaan valinnut matkakseni puolimaratonin. 

Lidlin Spotyfeel on tänä vuonna HCR:n ja HCM:n nimikkokumppani.

 Pressitilaisuuden jälkeen pääsin tapaamaan ensimmäistä kertaa muuta HCRD Street Team porukkaa Kick off -tilaisuuden merkeissä, jossa nautimme hyvästä ruuasta sekä pääsinme tutustumaan New Balance-, Craft sportswear- ja Garmin-uutuuksiin.

Hyvää ruokaa hyvässä seurassa.

Tuo reissu oli antoisa ja oli mukava päästä tutustumaan muihin Street Teamin bloggareihin ja taustatiimiin. Street Teamiläiset saivat mukaansa myös uudet juoksujalkineet testattaviksi. Uskon myös, että uusi juoksutakki ja paita pääsevät varmasti kanssa kovaan käyttöön kunhan juoksukelit ensin lämpenevät.

Kuvan tuotteet saatu HCRD Street Teamin kautta.

Samalla reissulla tuli myös hyödynnettyä tilaisuus käydä tutustumassa kulttuuriin  ja taiteeseen. Edellisestä vierailusta Ateneumiin oli kulunut jo jonkin aikaan. Nuorempana tuli museoissa käytyä ahkerammin. Hiukan outoa oli liikkua pääkaupungissa pitkästä aikaa yksin, sillä yleensä mukana on ollut joko koko perhe tai ainakin puoliso.

Olen tykännyt käydä museoissa jo lapsena.

Mieheni on, ainakin vielä, välttynyt tältä flunssa-aallolta. Hän on käynyt hiihtämässä minunkin edestä. Lauantaina hän hiihti tämän talven pisimmän matkansa. Puolisoni ei vielä lähtiessä tiennyt paljonko hän aikoo hiihtää, mutta varasi kuitenkin nestettä mukaan. Latu oli hyvässä kunnossa ja suksien voitelu oli osunut nappiin. Mies viihtyi ladulla reilut neljä tuntia ja sivakoi tuossa ajassa 50km. Kun olosuhteet olivat kohdillaan, ei tuo viisikymppinen tuntunut läheskään niin raskaalta kuin edellisviikon nelikymppinen. Viime viikon hiihtokilometreistä kertyi yhteensä 125km.

Mutta mikä onkaan tuo tavoite, jonka jo otsikkossa mainitsin?

Tästä uudesta räkätaudista huolimatta olen päättänyt asettaa yhden uuden tavoitteen tälle vuodelle ja se on kerätä vähintään 1000 jalkaisin kuljettua kilometriä. Mukaan lasketaan kaikki lenkki mielessä kuljetut kilometrit. Tuskin olisi ihan mahdotonta saada tuota määrää kokoon pelkästään juoksemalla. Mutta turhan stressin välttämiseksi, jos juoksu ei lähdekkään kulkemaan, hyväksyn mukaan myös astetta hitaammat etenemiset. Viime vuonnahan juoskukilometrejä sain kasaan n. 750 joten eiköhän siihen päästä tänäkin vuonna. Ainakin toivon niin. Tammikuun kilometrejä en ole vielä laskenut, mutta eiköhän niitä jokunen kertynyt vaikka hiihtämässäkin tuli käytyä. Nyt taitaa vielä jokunen päivä mennä huilatessa ja laskiaisherkkuja nauttiessa, mutta sitten palataan taas tositoimiin.

Herkullista laskiaisviikkoa kaikille!

*Yhteistyössä SUL:n kanssa ja osallistuminen HCR:lle saatu Street Teamin kautta.

Viisi x puolikas.

Näin kevyemmän viikon kunniaksi on ollut aikaa fiilistellä kahden edellisen viikon hyvin sujuneita lenkkejä.

Onneksi välillä on ollut myös kauniita syyspäiviä.

Alkusyksyhän meni tuskastellessa, kun yksinkertaisesti tuntui, ettei juoksu lähde kulkemaan ollenkaan. Päätin olla ottamattua turhia paineita sen suhteen. Sitkeästi jatkoin lenkillä käymistä ja tarvittaessa kävelin, jos juoksu tuntui liian raskaalta. Nyt työ on alkanut tuottamaan tulosta ja lenkit ovat alkaneet kulkemaan hitusen paremmin. 

Mieheni juoksut ovat kulkeneet tavanomaiseen tapaan ja taas on takana kaksi kovaa viikkoa, joten nyt on ollut aika ottaa kevyemmin nämä viimepäivät.

Viimeviikolla hän sai päähänsä testata montako puolikasta hän jaksaa viikon aikana juosta. Maanantai meni vielä huilatessa sunnuntain pitkän jäljiltä, mutta tiistaina alkoi puolikkaiden keräily 22:n kilometrin lenkillä. Keskiviikkona matka oli 21 kilometria, samoin kuin torstaina. Vaikka torstaina jalat tuntuivat jo hiukan väsyneiltä ei perjantaina voinut tyytyä yhtään sen lyhyempään matkaan. Lauantai sen sijaan meni huilatessa ja autossa istuessa, kun matkasimme pienelle syyslomareissulle minun lapsuusmaisemiini josta palasimme kotiin tiistaina.

Jokunen lukija saatta tämän kirkon tunnistaa...

Koska mieheni tavoittelee aina kovalla viikolla sataa kilometriä, oli viime sunnuntaina hänellä tavoitteena juosta vähintään 15km. Arvelin jo ennen kuin hän lähti tuolle viikon viimeselle lenkille, että tuskin hän malttaa jättää tuotakaan matkaa "vajaaksi". Silti pieni huoli alkoi hiipimään mieleen, kun miestä ei alkanut kulumaan takaisin mummolaan siihen aikaan kuin olin laskeskellut. Senverran monet lenkit mieheni on anoppilansa maisemissa juossut, ettei eksymisen varaa juuriikaan ole, mutta aina voi sattua jotain muuta. No, onneksi mies saapui vihdoin lenkiltä. Juuri sopivasti ruoka-aikaan. Ja kuten arvelin, oli hän juossut viikon viidennen puolikkaan. Kaikilla noilla puolimaratonin mittaisilla lenkeillä oli keksivauhtikin ihan kiitettävä, noin 5 min/km. Kaikenkaikkiaan kilometrejä viimeviikolle kertyi 106. Samoin toissaviikolla kilometrejä kertyi hiukan päälle sata.

Salitreenit ovat jääneet taas muutaman kerran väliin aikataulusyistä, mutta minä olen yrittänyt välillä tehdä kotijumppaa juoksulenkkien lisäksi. Tällä viikolla kerkesimme perjantaiaamusta salille ennen kuin työvuoroni alkoi klo 11.00. Koska tuo salitreeni oli viikon ainoa ja minulla ei ollut aikaa kuin noin reilu tunti, keskityin minä tekemään kokonaisvaltaisempia perusliikkeitä kuten kyykkyä ja maastavetoa.

Itse tykkään kirjata sarjat ylös niin on helpompi seurata kehitystä.

Mutta palataampa taasen juoksun pariin. Toissaviikon sunnuntaina juoksin syksyn ensimmäisen kymppini. Olin ajatellut juoksevani vain sateen piiskaaman vitosen, mutta mieheni oli sitä mieltä, että kymppi olisi minimi. No pitihän se näyttää, lähinnä itselle, että pystyisin siihen. Yhtään kertaa en edes pysähtynyt eikä vauhtia tarvinnut hidastaa kävelyksi. Kuvaamaankan ei tarvinnut ruveta, sillä jätin puhelimen suosiolla kotiin sateen takia.

Ensin mentiin pohjalle ja sieltä kivuttiin ylös.

Viimeviikon alkupuolella sai lenkit juosta edelleen aikamoisessa syyssateessa. Tiistaiaamuna riitti vitonen kaatosateessa. Keskiviikkona sade onneksi vähän taukosi ja maltoin juosta kutosen hiukan rauhallisemmin.

Aamulenkin jälkeen söin vasta kunnon aamiaisen. Ennen lenkkiä vain vähän muroja.

Viimeviikon keskiviikkona oli vielä puissa runsaasti lehtiä.

Perjantaina piti olla salipäivä, mutta punttitreeni vaihtuikin lenkkeilyksi. Ennen lähtöä arvuuttelin ääneen, että paljonkohan jaksaisin juosta. Mies oli sitä mieltä, että kymppi olisi taas minimi. Epäilin jaksaisinko, johon mies vastasi : "Jos et ole kympin kunnossa, juokse 12.

Ja arvaattekos kuinka siinä kävi. En ollut kympin kunnossa. Se tusinan verran kilometrejä tuli kerättyä. Maltoin pysähtyä kuvaamaankin vasta kun 11km oli mittarissa. Tosin jouduin tekemään pienen lisämutkan ja enkös onnistunut löytämään tienoon kuraisimman pätkän.

Onnistuin kuraamaan tossut kunnolla lenkin loppuvaiheessa.

Lopuksi vielä vika kilometri rauhallista hölkkää ja kotiin päästäessä fiilis oli mitä mahtavin.

Syksyn toistaiseksi pisin juoksulenkki.

Sunnuntain lenkii kotipuolessa osottautuikin sitten kiihtyvävauhtiseksi vitoseksi vaikka lähtiessä juoksufiilis ei ollut ihan huipussaan. Jotenkin oudosti kotikylän etäisyydet ovat vuosien saatossa lyhentyneet joten reittiä oli vaikea suunnitella etukäteen.

Piti ottaa rauhallisemmin, mutta vauhti vain kiihtyi loppua kohden.

Tämä viikko onkin sitten tosiaan otettu iisimmin. Alkuviikko lomailtiin lasten kanssa, mutta keskiviikkona oli aika palata töihin. Ihme kyllä sain itseni vielä työpäivän jälkeen lenkille. Sain päähäni, että haluan mittariin lukeman kahdeksan. Spurttasin vanhalle uimarannalle, jotta  kerkeäisin napata muutaman kuvan ennen kuin pimeys valtaisi tienoon. Huonoksi tuuriksi, mittarini päätti tallentaa suorituksen siinä vaiheessa. Arvelin juosseeni siinä vaiheessa vasta vajaan kilometrin, mutta eihän sitä voinut ottaa mukaan lukuun, kun kerran irralliseksi suoritukseksi. Ei auttanut kuin aloittaa alusta ja käynnistää mittari uudestaan. Sain kuin sainkin haluamani luvun lopulta mittariin. Juoksin varmuuden vuoksi vähän päälle kahdeksan kilometriä. Kun siihen lasketaan mukaan alkuspurtti, tuli tuona iltana juostua yhteensä reilu 9 km.

Lenkille lähtiessä alkoi hämärtymään. Kotiin päästessä oli jo pimeää.

Juoksukunto on siis taas paranemaan päin. Toisaalta minua kiinnostaisi keskittyä nyt loppuvuoden ajan enemmän saliharjoitteluun, mutta saa nyt nähdä. Ensi viikolla ainakin olisi tarkoitus käydä kahtena päivänä nostelemassa painoja.

Kun juoksu ei oikein kulje, täytyy kävellä.

Hengissä ollaan, vaikkei hetkeen ole tarinaa tänne blogin puolelle tullut kirjoiteltua. 

Taitaa olla edellisestä jutusta peräti viitisen viikkoa. No, te jotka seuraatte Juoksuhullun vaimoa Facebookissa tai Instagramissa tiedättekin ettei täällä ihan täysin olla heitetty kirvestä kaivoon. Nuo telakkatauot vain tuppaavat nakertamaan treeni- ja kirjoittelu motivaatiota.

Viimeeksi kerroin teille olleeni tähystysleikkauksessa, jossa minulta poistettiin tulehtunut umpilisäke. Toivuin operaatiosta odotetusti. Ensimmäisen viikon ajan liikuin todella varovasti. Toisella viikolla aloin jo kävelemään pikkuhiljaa pidempiä matkoja. Ensin muutaman kilsan sitten vähän enemmän. Tokan viikon lopulla kävelimme jo pari 10:n kilometrin lenkkiä rauhallisella tahdilla.

Toipilaana aloitelin suosiolla rauhallisesta kävelystä.

Kun n. kahden viikon sairasloma oli ohi, uskaltauduin ekalle varovaiselle hölkkälenkille. Alamäessä jouduin hiukan painamaan yhtä haavan kohtaa, mutta muuten meno tuntui ok:ta rauhallisen vauhdin ansiosta.  Tämän kirjoituksen ensimmäinen kuva onkin tuolta ensimmäiseltä viiden kilometrin lenkiltä operaation jälkeen. Puolessa välissä lenkkiä pysähdyin hetkeksi nauttimaan ihanasta syyssäästä ja hyvästä fiillksestä.

 

Lenkkeily alkoi kulkea mielestäni yllättävänkin hyvin. Mutta nuolaisin taas ennen kuin tipahti...

Toinen lenkki ei sitten enää sujunutkaan niin hyvin. Viisi kilometriä vesisateessa oli yhtä tervassa tarpomista. Seuravan päivänä ilmestyivätkin sitten ensimmäiset flunssaoireet ja seuraavat puolitoista viikkoa sai juoksutossut levätä  rauhassa eteisen lattialla. 

Ensimmäinen lenkki flunssan jälkeen.

Tuon flunssan jälkeen ei oma juoksuni ole oikein lähtenyt kulkemaan. Kaksi viikkoa sitten juoksin ekan lenkin flunssan jälkeen ja viime viikolla kävin  kolme kertaa juoksemassa. Mutta ilmeisesti kuntoni ei olle vielä tarpeeksi hyvä, että se kestäisi tuota tahtia. Todennäköisesti en tapojeni mukaan malttanut alkuun edes juosta tarpeeksi  maltillisella vauhdilla.

Toisen juoksulenkin telakan jälkeen sain juosta auringosta nauttien. 

Kolmas lenkki viiden päivän sisään oli meikäläisen kunnolle liikaa tässä vaiheessa.

Parin päivän levon jälkeen juoksu oli edelleen tukkoista, mutta tulipahan samalla testattua uutta Garminin mittaria.

Noiden telakkatauokjen takia jouduimme perumaan myös osallistumisen Tamperemaratonille joka juostiin  16.9 lauantaina. Minun matkani olisi ollut 10 km. Mutta, koska muutaman kilsan juokseminenkin tuntui työläältä, en kokenut olevani siinä kunnossa, että olisin lähtenyt kisaamaan edes tuota matkaa. Vaikka mieheni juoksu on  kulkenut paremmin kuin minun, haluisi hänkin jättää kisapuolikkaan väliin tässä kohtaa, sillä vauhtikestävyydestä puuttuu kuulemma paras terä. Hiukan harmitti jättää tuo tapahtuma väliin, sillä se olisi ollut minulle ensimmäinen kotikenttäkilpailu.

Maanantaina ulkoilutin sauvojani pitkästä aikaa ennen iltavuoroon kiiruhtamista.

Tämä viikko onkin sitten kävelty. Minä olen kävellyt, koska juoksu ei vaan kulje. Mies on innostunut lähtemään kolmelle lenkille mukaan sillä hänellä on ollut menossa lepoviikko. ( Takana kaksi kovaa viikkoa, yht. 190 km.) Tänään hän  hilpaisi viikon ainoan juoksulenkkinsä. Vain vaivaiset 42 kilometria. 

Poika jaksaa istua pidempiäkin matkoja rattaissa kunhan vain välillä pääsee itsekkin jaloittelemaan. Silloin ei meinaa äitin ja isä pysyä kokoaikaa vauhdissa mukana. Kuvat tiistain kympiltä.

Keskiviikkona käveltiin seitsemän kilometriä ja loppumatkasta pysähdyttiin hassuttelemaan uimarannalle.

Perjantaina päästiin miehen kanssa kaksistaan kävelylle ja se näkyi vauhdissa. Asvaltin  ja hiekkatien lisäksi käveltiin pari kilometriä pitkin polkuja ja kympin jälkeen innostuttiin hölkäämään kolmen kilometrin verran.

Kyllä mekin lasten kanssa innostuimme tänään lähtemään ulos. Pakkohan se oli, kun sää oli niin aurinkoinen. Kolmen ja puolentunnin ulkoilusta/metsäretkestä liikuimme suurimman osa. Vain kolme varttia meni nautiskeluun ja eväiden syöntiin. Poikakin jaksoi kävellä itse n. viisikilometriä. Vain ihan retken lopussa jouduin häntä kantamaan viimeiset puolitoista kilometriä.

Metsäretkellä oli mukavaa ja mm. monenlaisia sieniä bongattiin polkuja kierrellessä.

Mutta eiköhän tämä treenaaminen taas tästä iloksi muutu, kunhan vaan pääsen ensin kunnolla vauhtiin. Ja nyt, kun menossa on peruskunto kausi eikä seuraavaa kisatavoitetta ole vielä lyöty lukkoon, voin treenata rennolla otteella ilman turhia suorituspaineita.

Tällä viikolla tuli käveltyä joka päivä enemmän tai vähemmän. Tämä kuva on torstain iltakävelyltä koululta kotiin matkatessa vanhempainillan jälkeen.

Minustakin maratoonari?

 Muutama vuosi sitten en olisi ikinä uskonut että minustakin voisi tulla maratoonari. Taisin vielä viimekesänäkin puhua yhdelle lenkkikaverille, ettei minua moinen matka kiinnosta. Mutta tässä sitä nyt sittenkin  tehdään lähtölaskentaa ja jännityksellä odotellaan. Ja jos kaikki menee niin kuin pitää, voin minäkin viikon päästä kutsua itseäni jonkin asteiseksi maratoonariksi.

Lähtöluvat on tulostettu ja ohjeita lueskeltu.

Enää on siis vajaa viikko siihen, kun HCM 2016 lähtölaukaus kajahtaa ilmoille. Ja nyt täytyy tunnustaa, että hiukan jo jännittää. 

Viimeisistä päivistä saattaa tulla piinaavia. Jännityksellä odotetaan myös pysytäänkö kaikki terveinä ja päästäänkö matkaan suunnitellusti. Koulukin kun alkaa täällä jo torstaina.

Tämä on jo viides kerta, kun olemme mukana kyseisessä tapahtumassa, mutta tällä kertaa monia asia on toisin kuin aikaisemmilla kerroilla. 

Ensimmäisen kerran mieheni osallistui HCM:lle 2010, jolloin vietimme samalla "häämatka"-viikonloppua tyttöjen jäädessä mummolaan hoitoon. Aamulla kaupungin ylitse mennyt ukkosrintama ja iltapäivän helle teki olosuhteista haastavat.

Kuva vuoden 2013 lähdöstä.

Toinen kerta oli vuonna 2013. Katsojien harmiksi sää oli tuolla kertaa sateinen, mutta miehelleni olosuhteet olivat suotuisat ja hän juoksi silloin ennätyksensä ajalla 3:28,22. 

Kolmannella kerralla 2014 emme päässeetkään enää viettämään maratonviikonloppua kahdestaan. Mukana oli myös poikamme, joka oli syntynyt toukokuun lopulla. Tuolloin miehellä oli hiukan ongelmia puolenvälin jälkeen, kun nesteet eivät meinanneet kunnolla imeytyä. Loppua kohden tilanne onneksi korjaantui ja viimeisellä kympillä juoksu taas kulki.

Pojan ensimmäinen maratonmatka.

Viimevuonna olimmekin kannustamassa isäntää koko perheen voimin. Siitä reissusta löytyykin jo blogipäivitys, HCM 2015.

Isää odottamassa.

 Aijemmin siis vain mieheni on on ollut juoksemassa minun seuratessa hänen menoaan huoltojoukoissa. Noilla aikaisemmilla kerroilla minä olen mm. poiminut talteen  mieheni hikisen lippiksen, jonka hän on heittänyt kesken matkaa pois päästään noin 24-25:n kilometrin paikkeilla . Mutta tänä vuonna en ole sitä tekemässä. En myöskään ole ottamassa häntä maalissa vastaan, sillä  nyt on tosiaan myös minun vuoroni ryhmittyä juoksijoiden joukkoon ja ylittää lähtöviiva. Niin ja toivottavasti myös maaliviivankin aikarajan puitteissa.

Tällä kertaa myös mieheni saa auttaa minua kiinnittämään juoksunumeroa paitaani. Sen lisäksi, että hän keskittyy omaan tulevaan suoritukseensa, saa hän tsempata myös minua ennen starttia. Ja on hänen vuoronsa odottaa minua maaliin, sillä minun matkan tekoni kestää todennäköisesti ainakin kaksi tuntia pidempään kuin hänen.

On ihan erillainen fiilis pakkailla ja suunnitella tulevaa viikonloppua, kun itsekkin on lähdössä juoksemaan. Aijemmin kun on pakattu mukaan vain miehen juoksukamat, mut nyt täytyisi pakata mukaan myös omat juoksutossut ja muut härpäkkeet. Lisäksi täytyy myös pakata erikseen muksujen vaatteet ja  tavarat ja miettiä mitä he tarvitsevat, kun he jäävät Mummin ja Papan hoiviin viikonlopuksi. Toinen asia mitä juoksun lisäksi saa jännittää, on se miten poika viihtyy yökylässä. Hän kun ei aijemmin ole ollut erossa meistä molemmista yli vuorokautta. Uskon kyllä, että kaikki menee hyvin. Nuorimmaisella on kuitenkin tukena ja turvana isosiskot, jotka ovat luvanneet olla avuksi kaikessa mahdollisessa.

Isän tuleva juoksukaveri. Vauhtia meinaan riittää jo vaikka muille jakaa...

Kuluneen viikon olemme ottaneet jo kevyemmin ja palautumisen kannalta. Sillä emmehän me kumpikaan malttaneet ottaa kovinkaan iisisti viimeviikon lauantain Tampere Countryside Maratoni Myllyn lenkkiä. Mies on kuunnellut kehoaan ja vältellyt juoksua. Keskiviikkona hä kävi pitkästä aikaa salilla tekemässä kevyen punttitreenin ja tänään sunnuntaina hän juoksi viikon ainoan lenkin, kevyen 20 kilometriä.

Voimaa kinttuihin mäkijuoksusta. Tosin kuva ei anna oikeutta mäen jyrkkyydelle.

Minä olen juossut kaksi lenkkiä. Maanantaina minun piti juosta töistä kotiin, mutta lähemmäks yhdeksän tunnin seisomisen päätteeksi en enää jaksanut, vaan turvauduin bussikyytiin. Tiistaina korjasin tilanteen ja juoksin 16 kilometriä, kun työpäivä olikin luultua lyhyempi.

Lätäköitä matkan varrella.

Näitä pilviä juoksin karkuun tiistaina. Kaatosadetta en onneksi saanut niskaan.

Lukemat tiistain lenkiltä.

Sää oli hiostava, mutta juoksu kulki yllättävän hyvin. Jalatkin olivat palautuneet ensimmäisestä kisakoitoksesta. 

Hetken päästä jyrisi.

Hiostava sää oli myös eilen, kun kävin juoksemassa kahdeksan kilometriä. Alkumatkasta sain juosta perhosten siivittämänä. Radanvarren hiekkatiellä oli runsaasti neitoperhosia ja ne lehahtivat lentoon jalkojeni juuresta yksi toisensa jälkeen. Tuo lenkki oli tarkoitus ottaa ihan rauhassa, mutta kun kolmen kilsan jälkeen alkoi ukkonen jyristä, oli laitettava tossuihin lisää vauhtia.

Kaksi niistä lukuisista.

Tämä neitoperho päästi yllättävän lähelle ennen kuin lennähti karkuun.

On ollut myös hienoa huomata oman kunnon parantuminen. Nyt jaksan juosta hyvällä fiiliksellä ja rennolla otteella 8-12 km noin 6:50 keskivauhdilla, kun vielä keväällä keskivauhdit olivat päälle 7:n minuuttia. Tosin kyllä minun vielä pitää pitkät lenkit juosta maltilla. Ja tiedän ettei maratonilla matka todellakaan tule loppumaan kesken...

Syksyn merkkejä pikkuhiljaa havaittavissa.

Suorituskeskeistä.

Joskus joutuu tekemään asiat toisin kuin muut.

 Meille tarjoitui alkuviikosta  tilaisuus viettää pieni aktiiviloma vajaalla miehityksellä. 

Kun tytöt sai kutsun serkun luokse yökylään kesäloman alun kunniaksi, sai mieheni idean,
että me muut voisimme lähteä tutustumaan Nuuksion maisemiin.

 Tuolla reissulla tajusin sen kuinka suorituskeskeisiä ihmisiä me molemmat loppuperin olemme.

Ensimmäisen illan tunnelmia.

Varasimme majoituksen Siikajärven rannalta ja saimme pojan ja isännän kanssa nauttia kaksi päivää puolihoidosta,
kun tytöt jäi matkan verrelle nauttimaan täysihoidosta siskoni luona.

Kerkesimme ensimmäisenä iltana kuntoilemaan hiukan salilla ennen päivällistä. Vähän ylätaljaa selälle, prässiä ja kyykkuä jaloille.
Poikakin sai ajan hyvin kulumaan keksimällä kaikenlaista kivaa puuhaa.

Jumppatuokio hotellin kuntosalilla.

Teimme myös reilun tunnin mittaisen kävelyn järven ympäri, jotta mieheni saisi hiukan tuntumaa rinkan kantoon.

Onneksi poikamme osaa nukkua missä vain silloin, kun tarpeeksi väsyttää.

Tätä reissua varten kaivoimme sen meinaan ensimmäistä kertaa esiin talvitelakalta. Onneksi poikamme mahtui vielä hyvin kyytiin eikä painorajakaan vielä tullut vastaan, vaikka jokusen kilon verran on muksun paino talven aikana lisääntynyt.

Muutama hyvä mäki sattui reitin varrelle.

Loppuillasta tuulikin vielä tyyntyi, joten pääsimme pienelle soutuveneretkelle ennen nukkumaan menoa.

Asianmukaiset varusteet tietenkin.

Aamulla söimme tuhdin aamupalan ja katsoimme varusteet kuntoon päivän patikkaretkeä varten.
 Koska emme ole mitään aamuihmisiä, oli kello jo yksitoista ennen kuin pääsimme matkaan. 

Pitkospuita.

Reitit oli hyvin merkitty ja polut selkeitä. Ei siis eksymisen vaaraa.

Olimme katselleet reittejä hiukan kartalta, ajattelimme että voisimme kävellä Haltian luontokeskukselle jonne matkaa oli n. 9,3km.

Matkan tekoa lisäpainon kera.

 Emme tosin muistaneet miten paljon pidemmiltä kilometrit tuntuvat metsäpoluilla kulkiessa ja kuinka paljon enemmän aikaa tarvitaan silloin, kun selässä on painavat kantamukset. Muutenhan meillä ei olisi ollut mikään kiire pois metsästä, sillä ilmakin suosi ja oli kaunista,
mutta halusimme keretä päivälliseen mennessä takaisin.

Reitin varrella nähtiin monta lamparetta.

Metsälampi.

Metsässä kulkeminen tuntui aivan mahtavalta pitkän tauon jälkeen ja oli mukavaa tutkia uusia polkuja ja nähdä uusia maisemia.

Mustalampi.

Valklammen kallioseinämä.

Itse poluilla ei kovaa ruuhkaa ollut, sillä olihan tiistai. Eväspaikoilla olikin sitten väkeä enemmän, varsinkin sillä minne oli parkkipaikalta lyhyehkömpi matka. Tosin meillä kävi tuuri ja satuimme juuri sopivaan aikaan tulentekopaikalle. Saimme aika rauhassa paistella makkarat ja mutustaa eväämme ja teimme jo lähtöä, kun uutta väkeä saapui murkinoimaan samaiselle eväspaikalle.

Makkaran paistoa.

Evästauon jälkeen aloimme pohtimaan vaihtoehtoja, sillä tajusimme ettemme kerkeäisi kävelemään luontokeskukselle ja takaisin ennen päivällistä. Vaihtoehtoina oli joko saavuttaa suunniteltu tavoite ja jättää syöminen väliin tai luopua hiukan tavoitteesta jotta kerkeäisimme nauttimaan runsaan seisovan pöydän antimista. Koska tykkäämme syödä hyvin ja kun kerrankin oli mahdollista astella valmiiseen pöytään, päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon. 

Välillä poikettiin pois pääpolulta.

Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa vielä sen verran että saisimme ainakin 15 km täyteen. Tavoitteemme ei siis lyhentynyt loppuperin kuin viiden kilometrin verran, mutta ajallisesti se säästi  ainakin viisi varttia.Vaikka tuokin matka oli ihan hyvä ensimmäiseksi patikkaretkeksi pitkän tauonjälkeen, niin silti meistä jotenkin tuntui, että luovutimme kesken. Vaikka siitä ei todellakaan ollut kysymys vaan aikatauluseikoista.

Mennessä alas.

Tullessa ylös.

Toki jos olisimme lähteneen aijemmin, olisimme ehkä kerenneet, mutta jossittelu ei jälkikäteen auta.
Loppuperin meitä rupesi jo naurattamaan, kun tajusimme miten hölmöltä kilometrien tuijottelu tuossa tilanteessa tuntui.
Olimmehan lähteneet nauttimaan emmekä suorittamaan.
Mutta jotenkin se vaan meidän kohdalla aina meinaa luisua tuonne suorittamisen puolelle.

Näitä portaita ei ollut mukava mennä alas.

Minulle uusi tuttavuus, jota oli pakko kuvata.

Tosin pojalle tuntui kyllä hyvin riittävän tuo kuuden tunnin reissu metsässä ja noin neljän tunnin istuminen rinkassa. Välillä hänkin sai kävellä itse ja parit torkut maistui raittiissa ulkoilmassa. Pikku kaveri pääsi ruokailun jälkeen myös ensimmäistä kertaa uima-altaaseen. Me kun emme ole olleet kovia käymään uimassa. Oli sitten kyse hallista taikka rannasta.

Touhukkaan päivän jälkeen maistuu iltapala.

Kotiin lähtopäivänä yön ja aamun kaatosade onneksi väistyi sivummalle juuri sopivasti puolen päivän aikaan ja päätimme pyörähtää autolla siellä mihin emme edellisenä päivänä kävellen kerenneet. Halusimme nähdä jäimmekö jostain paitsi,
kun jouduimme kääntymään kesken kaiken takaisin.

Ei mitkään parhaat retkivarusteet, mutta kun ei oltu varmoja päivän ohjelmasta...

Penkki Maahisenkierroksen varrella.

 Luontokeskuksen nurkilta lähtee noin kahden kilometrin reitti näköalapaikalle joka on kuljettavissa myös vaikka pyörätuolilla. Ja kun kerran suureemmasta sateesta ei näyttänyt olevan enää pelkoa, kävimme vielä kiertämässä tuon Maahisenreitin ja ihastelemassa hulppeat maisemat.

Pilvipeite repeilee.

Nuuksion Pitkäjärvi. Maisema näköalapaikalta.

Loppuviikko onkin mennyt reissusta toipuessa. Metsässä samoaminen veti oudokseltaan jalat ja eritoten pohkeet jumiin.
Myös rinkan kantaminen veti miehen hartiat ja niskan juntturaan. Tästä viikosta ei siis vielä tullutkaan kova viikko,
mutta se tarjosi mukavaa vaihtelua arkeen.

Lauantaina välillä paistoi ja välillä satoi kaatamalla. Vaihtelevaa kesä säätä siis vaihteeksi.

 Kävin minä eilen pienen lenkin juoksemassa muistin virkistykseksi. Yleensä lepo tekee ihan hyvää, mutta minä olen tainnut lusmuilla liian monta päivää. Sen verran työläs eilinen kymppi oli. Vähän lyhyempikin lenkki olisi eilen kuulemma riittänyt, mutta kun kotinurkilla mittari näytti 9,3 oli pakko vielä kiertää sen verran mutkan kautta, että sain tasalukemat. Sillä näyttäähän se kymppi tilastossa paremmalle kuin ysi.
Siis suorituskeskeisesti jälleen kerran...

Osaan minä välillä ihailla maisemiakin...