Pikkaisen pidemmälle.

Viime viikko oli huippu viikko juoksun suhteen. Neljä lenkkiä oli sen verran kova rasitus meikäläisen kropalle, että alkuviikon jalat olivat aika väsyneet eikä mikään oikein huvittanut. Väsymys ei sinäänsä tullut yllätyksenä ja otin suosiolla vähän iisimmin. Loppuviikosta juoksu alkoi kulkemaan paremmin ja eilen lauantaina tulikin juostua pitkästä aikaa vähän pidempi lenkki. 

Sitä mukaa, kun lumet sulaa, alkaa juoksukin kulkemaan paremmin.

Viikon kolmesta lenkistä kaksi oli työmatkajuoksuja. Tiistaina ja perjantaina laitoin repun selkään ja ampaisin tossut jalassa kohti työmaata. Molemmilla kerroilla tyydyin suorimpaan reittiin, eli seitsemään kilometriin. Tiistaina en kyllä olisi pidempää jaksanut juostakkaan. Toinen syy miksi valitsin tylsemmän reitin maisemareitin sijaan, oli puhtaasti reitin parempi kunto. Edellisellä viikolla juoksin muutaman kerran Arboreettumin kautta ja silloin sen kulkuväylät olivat aika huonossa kunnossa. Täytyy varmaan malttaa odottaa hetken aikaa, että puiston varjoisat hiekkatiet sulavat kunnolla sekä hiukan kuivuvat ja tyytyä siihen asti puhtaasti asvalttiin.

Tiistaina ei edes auringon paiste saanut valitsemaan pidempää reittiä.

Tiistain juoksu oli tosiaan tahmea ( 7km/50;52), mutta perjantaina tossut nousivat maasta vikkelämmin. Sää oli harmaa ja ajottaisen sateen kostuttama. Pieni sade ei haitannut sillä sen ansiosta katupölyn määrä oli siedettävä. Tuolla lenkillä parani taas kevään ennätykset. Nyt nopeimman kilometrin olen pyyhältänyt aikaan 6;29, mailin 10;42 ja vitosen 34;06.

Kevään parhaat tähän asti.

Eilen minua jännitti lähteä juoksemaan. Tavoitteena oli juosta vähintään 90 minuuttia ja arvelin sen tarkoittavan noin 12:ta kilometria. Koska edellispäivän lenkin vauhti oli ollut vähän reippaampi, pelkäsin jalkojeni painavan lyijyn lailla.

Yritin pitää alusta asti vauhdin maltillisena. Minulla kun on edelleen paha tapa lähteä liikkeelle liian lujaa ja väsähtää ennen kuin matka on kerennyt kunnolla edes alkamaan. Nyt otin matkaan mukaan myös juomista. Täytin juomarepun Sportyfeelin Sports dinkillä. Tuota juomaa tulee olemaan tarjolla ensikuun Helsinki City Run:lla, johon ei muueten ole aikaa enää kuin vajaa kuusi viikko. Nyt on siis hyvä aika alkaa totuttamaan omaa kroppaa tuohon juomaan, jotta maha ei ala oikuttelemaan kesken kisan ainakaan sen takia.

Raikkaan sitruunan makuinen Sportyfeel Sports dink saatu blogiyhteistyön kautta. #sportyfeelsquad

Oma mahani sieti urheilujuomaa kohtuu hyvin. Aloitin sen siemailun jo ensimmäisen kilometrin tultua täyteen. On parempi juoda pieniä hörppyjä useammin kuin paljon kerralla harvemmin. Silloin juoma imeytyy paremmin eikä jää hölskymään mahaan. Tosin kahden viimeisen kilometrin aikana en uskaltanut enää juoda tyhjään mahaani enempää. Viimeiset kaksi ja puoli kilometriä vaativat muutenkin keskittymistä ja itsensä tsemppaamista. Sillä tuon pätkän mäet jotka sain alkumatkasta kepeästi rullata alas, imevät viimeisetkin voiman rippeet kotiin päin juostessa. On oikeastaan ihan sama mistä päin meille juoksee kotiin loppumetrien ylämäkiä ei pääse täysin kiertämään.

Hyvän lenkin jälkeen on helppo hymyillä.

Ja kuten huomaatte, matkan varrelta ei ole yhtään maisema kuvaa. Missään vaiheessa ei siis tarvinnut huilata kuvaushetken varjolla. Yhden kerran jouduin pysähtymään punaisiin keskisaarekkeelle. En halunnut ottaa sitä riskiä, että jäisin jonkun hätäisen autokuljettajan yliajamaksi. Tavoite tuli täyteen ja vähän ylittyikin. Tuo lenkki antoi kyllä itselle toivoa. Ehkä minä sittenkin saan itseni puolimaraton kuntoon toukokuun 19. päivään mennessä.

Kevään pisin juoksulenkki tähän asti.

Mieheni ei ole edelleenkään asettanut tälle vuodelle kisatavoitteita, mutta käy edelleen ahkerasti lenkillä. Viikkokilometrejä ei kerry ihan niin paljoa kuin jossain vaiheessa, sillä raskas ruumiillinentyö vaatii veronsa. Perus lenkit ovat tällä hetkellä noin 10-12 kilometriä ja viikonlopun pitkät noin 24-40 kilometriä.

Meille molemmille juoksu toimii pään nollaajana ja se on hetki sitä omaa-aikaa kaiken kiireen keskellä. Siksi se on meille kummallekkin tärkeä harrastus. Ja toivottasti pystymme harrastamaan sitä tulevaisuudessakin.

TCM ja Myllyn lenkki, jolla painajainen kävi toteen.

Nyt on kenraaliharjoitus takana ja pari mitallia lisää palkintokaapissa.

Juoksimme eilen lauantaina mieheni kanssa Tampere Countryside Marathonin Myllyn lenkin.

Juoksutapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa Teiskon kauniissa ja mäkisessä maastossa. Tapahtuma on saanut alkunsa Suomen YK-suurlähettiläs Kai Sauerin aloitteesta. Hän oli saapunut myös itse New Yorkista Teiskoon juoksemaan.

Vaihtoehtoina oli maraton, puolikas sekä Myllyn lenkki joka oli matkaltaan 12 kilometriä.
Kaikki matkat kulkivat samaa reittiä noin ensimmäiset seitsemän kilometriä, josta reitit erkanivat omille teilleen.
Alusta tossujen alla vaihteli. Alussa ja lopussa juostiin pitkin heinäpaalikujaa niitetyllä heinäpellolla. Sen jälkeen vuorottelivat hiekka- ja pikitie. Reitti ei todellakaan ollut tasainen vaan menoa rytmitti eri mittaiset ja asteiset ala- ja ylämäet.

Edellisenä iltana olimme hakeneet kilpailunumerot kisatoimistosta,
joka sijaitsi tapahtuman yhteistyökumppani Lapland Hotels Tampereen tiloissa Yliopistonkadulla.

Kisatoimistosta noudetut  paidat ja juoksunumerot.

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja ennen puoltapäivää oli lämpötila kohonnut hellelukemiin.
Olin tyytyväinen että olin valinnut matkaksi vain Myllyn lenkin.

Olin kuluneella viikolla juossut vain parikymppisen maantaina ja polkenut työmatkat tiistaina. Loppuviikosta annoin jalkojeni levätä itse juoksusta, sillä minulla oli meneillään seitsemän päivän työputki ja varsinkin kaksi viimestä päivää olivat pitkiä (9h) ja uuvuttavia.

Maisema tiistai illan kotimatkalta.

Meidän perheessä aikataulut tuppaavat venymään ja eilenkin pääsimme lähtemään Viitaniemen tilalle suunniteltua myöhemmin.
Emme oikein kerenneet tutustumaan itse kisa-alueeseen ennen starttia. Saavuimme kuitenkin sen verran ajoissa paikalle, että kerkesimme jättämään muksut appivanhempien hoiviin ja käväisemään WC:ssä ennen starttia. Järjestäjä joutui pahoittelemaan WC-tilojen vähyyttä, sillä konttien toimittajan mokan takia paikalle ei oltu saatu niin montaa vaunua kuin he olivat tilanneet. Järjestäjä varmisti kyllä että kaikki olivat saapuneet lähtöalueelle ennen kuin "lähtölaukaus" annettiin.

Erilainen huussi kokemus tallin lantalan yläpuolella.

Me molemmat lähdimme matkaan ilman ennakko-odotuksia. Tarkoitus oli juosta fiiliksen mukaan. Minua jännitti olivatko jalkani yhteistyöhaluiset ja selviäisinkö helteestä hengissä. Emme myöskään tienneet kuinka vaativa reitti tulisi olemaan, joten oli lähdettävä varovaisesti matkaan.

Peilikuva selfie ennen starttia. Sen jälkeen ei mentykkään enää rinta rinnan.

Maratoonarit olivat startanneet tuntia aikaisemmin ja me Myllynlenkin juoksijat lähdimme matkaan yhdessä puolikasta juoksevien kanssa. Matkoilla oli omat tunnusvärit ja reittimerkkejä oli laitettu tiuhaan. Risteys kohdissa oli myös toimitsijoita ohjaamaassa juoksijoita oikeaan suuntaan, mutta silti miehen painajainen kävi toteen.

Ryhmittymistä lähtöalueella.

Olimme aamulla meinaan tutkineet reittikarttaa huolellisesti, sillä mieheni oli nähnyt painajaista, että hän eksyy reitiltä. Omasta mielestäni reitit oli aika hyvin merkattu, mutta kun mieheni juoksee ilman laseja on hänen kaukonäkönsä todella huono. Mieheni saadessa juoksunumeron rintaansa herää hänen kilpailuviettinsä ja silloin mennään eikä meinata. Ja kun vauhtia riittää ei kaikkia merkkejä välttämättä huomaa.

Ja niin kävi Pohtolan kylän risteyksessä. Mieheni kääntyi vahingossa maratoonareiden reitille vaikka hänen olisi pitänyt mennä suoraan. Toimitsijatkaan eivät tilanteessa oikein olleet perillä, sillä kukaan neljästä ei avannut suutaan ja ohjeistanut häntä oikeaan suuntaan. Mieheni onnneksi huomasi virheensä pari sataa metriä juostuaan ja kääntyi takaisin. Sen verran mieheni pärräsi palattuaan risteykseen, että yksi nainen tokaisi vain "Annoit muille sitten tasoitusta."  Ilmeisesti toimitsijat tuon jälkeen skarppasivat, sillä ainakin minulle huikattiin kyseisessä risteykseen saavuttuani, että "Myllyn lenkki suoraan."

Tuon harmillisen virheen takia, mieheltä karkasi toinen sija. Ketutuksen voimalla mieheni juoksi loput viitisen kilometriä astetta isommalla vaihteella. Maalisuoralla mieheni himmasi sen verran ettei vaan muljauttaisi heinäpellolla nilkkaansa. Siinä vaiheessa ei loppukiri tuntunut enää riskin arvoiselta. Kahden viikon päästä kun pitää olla paikat kunnossa HCM:lla. Loppuperin hän saavutti hyvin toiseksi tullutta, häviten hänelle vain noin kymmenen sekunttia ja saapui maaliin kolmantena.

Miehen virallinen netto aika oli 59:06

Minun juoksuni meni yli odotusten, niitähän kun ei edes oikeastaan ollut. Heti alusta alkaen juoksu tuntui rennolta, maltoin onneksi aloittaa maltillisesti. Muutaman kilometrin jälkeen sain juttuseuraa ja matka taittui rennosti rupatellen toisen naisjuoksijan kanssa toiselle juomapisteele asti, jossa tiemme erkanivat. Sen jälkeen lyöttäydyin hetkeksi toisen TakomoRunners tiimiläisen seuraan, joka oli juoksemassa puolikasta.

Riikka Backmanin ottama selfie myllyn padon kohdalla.

Viimeiset viisi kilometriä juoksin oikeastaan yksin. Vähän ennen kolmatta juomapistettä ohitin yhden naisen ja vähän jälkeen toisen.  Oma vauhdin jakoni oli mennyt juuri niin kuin pitikin ja pystyin kiristään vauhtia loppua kohden. Kympin jälkeen päätin etten päästäisi ketään enää ohitseni. Yhdessä vaiheesa huomasin  että takana juokseva mies meinaa saavuttaa minua. Siinä kohtaa oli minun aikani laittaa kolmas vaihde päälle ja varsinaisen loppukirin aloitin noin kilometri ennen maalia, kun mäen harjalta näin kisa-alueen parkkipaikan. Mieleni olisi tehnyt ottaa kuva maisemasta, joka tuon mäen harjalta avautui, mutta koska juoksu kulki niin hyvin en yksinkertaisesti malttanut pysähtyä. Sama fiilis oli oikeastaan koko matkan. Olisi tehnyt mieli napsia kuvia idyllisistä maisemista, mutta en vaan malttanut himmailla.

Parkkialuetta ohittaessani näin mieheni esikoisen kanssa autolla, he eivät meinaan odottaneet minua vielä maaliin.
Heidän kannustushuutojen saattelemana kaarsin maalisuoralle jossa vastassa olivat kaksi nuorinta lastamme ja mieheni vanhemmat.
Hetken päästä sain myös onnitteluhalauksen mieheltäni.

Poseerausta kisakuvaajalle.

Maalissa en voinut olla kuin tyytyväinen. Olin juossut kyseisen matkan tämän vuoden parhaalla keskivauhdilla
Ja kaikenlisäksi mäkisessä maastossa.

Minun virallinen aika 1:23,07 ja 15. sija.

En meinannut aluksi uskoa, kun mieheni kertoi omasta juoksustaan. Päivittelimme huonoa tuuria ja lähdimme vaihtamaan hiukan varusteita autolle ettei meidän tarvinnut murkinoida hikisissä juoksukamppeissa.

Myös kannatusjoukkomme olivat saaneet ajan kulumaan mukavasti juoksun aikana. He olivat käyneet katselemassa poneja ja hevosia sekä heitelleet tikkaa. Illalla olisi ollut myös iltamat, mutta meillä ei tällä kertaa ollut aikaa jäädä niihin. 

Hevosia ihastelemassa.

Meidän syödessä kisajärjestäjien tarjoamaa keittoa taivas vihdoin repesi.
Onneksi ruokapöydät olivat katoksen alla ja myös kisakahvilan sisällä oli tilaa ruokailla.

Kisajärjestäjien tarjoama keittolounas.

Me selvisimme ehkä maaliin ennen sateita, mutta kastuimme kyllä autolle mennessä.

Katoksen suojista.

Oikeastaan ainut asia mitä jäimme kaipaamaan, oli kilometrimerkinnät.
Kaikkilla kun ei välttämättä ole gps:llä varustettua kelloa mukanaan. Siitä syystä olisi hyvä,
että ensi kerralla laittaa reitin varrelle merkkipaaluja kuinka pitkä matka on jo juostu.

 Kokonaisuutena meille molemmille jäi positiivinen kuva Tampere Countryside Marathonista,
niin reitistä kuin järjestelystäkin, kömmähdyksestä huolimatta.

Ehkä vuoden päästä lähdemme seuraavaksi testaamaan puolikkaan.

Riikka Backmannin ottama kuva puolimaratonilta.

  


 

Tärkeä harjoitus.

Keskiviikkona tuli suoritettua viikon tärkein treeni. Ja ehkä myös yksi tärkeimmistä harjoituksista tulevaa maratonia ajatellen,
joka on jo muuten kuukauden päästä...

Kuvaa hyvin viimeaikaisia tunnelmia.

Monesti puhutaan, että ennen ensimmäistä maratonia olisi hyvä juosta vähintään yksi kolmenkympin lenkki. Lyhyemmilläkin lenkeillä voi toki selvitä maratonista läpi, mutta kyllä tuo kolmestakympistä selviäminen tuo lisävarmuutta. Mieheni on ainakin tuota mieltä, ja hänen ohjeitaan kuunnellen minä olen koko kesän treenaillut. Itse otan mielummin vastaan suusanalliset ohjeet, sillä en jaksa niin paneutua juoksuopuksien saloihin, ohjeisiin ja ohjelmiin. Tosin mieheni on välillä sitä mieltä, että kyseenalaistan hänen sanomisensa. Minä vaan satun olemaan luonteeltani sen verran jahkailija, että se saattaa siltä vaikuttaa. Kyllä minä mieheni ohjeisiin näissä juoksuasioissa luotan.
Onhan hänellä vuosien omakohtainen kokemus takana.

Niin ja nyt sitten minäkin olen juossut elämäni ensimmäisen komekymppisen.
Tähän asti pisin juoksulenkkini on ollut toukokuun lopussa juoksemani 26 km. Joten uusi matkaennätys tuli myös eilen tehtyä.

Juuri sillä vauhdilla, kuin olin alunperin suunnitellutkin.

  Keskiviikkona en aamulla ollut aivan varma jaksaisinko kyseistä matkaa juosta, sillä niin kovasti väsytti ja en meinannut saada itseäni käyntiin.
Ehkä minua hiukan myös jännitti lenkille lähtö .

Näillä eväillä tankattiin tiistaima.

Olin kuitenkin edellisesnä iltana tankannut hyvin ja olin jo koko alkuviikon asennoitunut siihen,
että keskiviikon vapaapäivänä minä sen vihdoin yritän oikeasti tehdä. Maanantain työmatkajuoksukin kun oli sujunut yli odotusten. 

Juuri ennen lähtöä.

Keskiviikkona siis starttasin yksin matkaan. Taivas näytti kaikkea muuta kuin selkeältä. Onneksi otin mukaan myös lippiksen.
Inhoan juosta lakki päässä, mutta ajoittain aurinko porotti siihen malliin, että oli pakko vetäistä lippa päähän.

Kympin kohdilla taivas alkoi saada entistä tummempia sävyjä.

Puolessa välissä matkaa pidin pienen vessatauon, kun matkan varrelle sattui sopivasti huoltoasema.
Pesaisin samalla kasvoni kylmällä vedellä ja se raikasti oloa kummasti. Join samalla myös lasillisen tavallista vettä, sillä halusin vaihtelua pelkän urheilujuoman litkimiseen. Oli minulla matkassa mukana myös yksi pähkinä-taatelipatukka ja yksi energiageeli. Noista kummastakin eväästä riitti kolmeksi kerraksi ja tankkasin niistä energiaa matkan aikana.

Tälläiset eväät oli matkassa mukana.

 Parinkympin jälkeen alkoi meno olla työläämpää. Viimeiselle vitoselle sain onneksi seuraa, kun mieheni saapui pyörällä pojan kanssa tsemppareiksi. Mies oli käynyt ensin omalla lenkillään ja viitsi vielä sen jälkeen lähteä vaimonsa tueksi sateen uhasta huolimatta. Ilman juttu seuraa olisi loppu varmasti tuntunut montakertaa tuskallisemmalta. Viimeiset neljä kilometriä juoksin lähemmäksi kahdeksan minuutin keskivauhdilla, mutta selän takana jyrisevän ukkosen takia en viitsinyt enempää vauhtia tiputtaa.
Onneksi ukkosrintama meni loppuperin kaukaa ohi eikä noussut yllemme.

Äidin pikkutsemppari ja taustalla ukkosrintama joka tässä kuvassa näyttää kesymmältä mitä oikeasti oli.

Ensimmäisen kympin jälkeen aloin kyllä jo toivoa, että alkaisipa sataa, sillä sää oli lämmin ja tukala. Kaikki tummat pilvet tuntuivat silti vain lipuvan ohitse. Ihan vasta loppumatkasta sain muutaman pisaran niskaani. Onneksi kunnon kaatosateet saapuivat vasta kun olimme jo kotona. Jos inhoan juosta lakki päässä, niin märät tossut on toinen inhokki.

Parinkympin kohdilla sain niskaani muutaman pisaran.

 Loppumatkan tuskasta huolimatta, kotiin saapui onnellinen ja taas astetta itsevarmempi nainen.

Viimeisetkin järjenrippeet taisi valua hien mukana pois...

Itsevarmuudestani oli meinaan nakerrettu palanen pois. Viimeviikolla meinasi taas iskeä epätoivo, kun keskiviikkona minuun iski jälleen kerran joku himskatin kesäflunssa. Edellispäivän puolipitkä oli sujunut kohtalaisesti, ja 16 kilometriä oli taittunut 7:02 keskivauhdilla.
Tuon lenkin jälkeen iskikin sitten kamala väsymys jota jatkui muutaman päivän. Olo oli vetämätön ja nenä tukkoinen.

Viimeviikolla sai väistellä lätäköitä.

Olin niin pettynyt, kun en päässytkään loppuviikosta kulkemaan töihin pyörällä ja perjantain vapaapäivälle suunniteltu pitkis jäi siltä erää tekemättä. Sunnuntaina olin onneksi jo sellaisessa kunnossa, että jaksoin lähteä pyörällä miehelle lenkki seuraksi, kun hänellä oli ohejelmassa kevytvauhtinen kolmekymppinen. Kaiken kaikkiaan mieheni juoksi viimeviikolla taas päälle sata kilometriä.

Jaloittelu tauolla isän juostessa pientä lisämutkaa.

Vielä pitäisi keretä juoksemaan pari pitkistä ennen elokuun puoltaväliä. Toinen kolmekymppinen ja yksi vähän lyhyempi.
Puolisollani on tarkoitus hioa maratonkuntoa vielä yhdellä maratonvautisella kaksvitosella peruslenkkien lisäksi.

Maratonvauhtinen.

Viimeviikko ei mennyt aivan niin kuin alunperin olin suunnitellut, mutta ei sen väliä. 

Tiistaille suunniteltu pitkä jäi taas tekemättä, mutta viikkoon mahtui kuitekin muutama juoksulenkki, yksi salitreeni ja retki lasten kanssa. Mieskin keskittyi määrän sijasta laatuun ja vaihtelua arkeen toi halkojen hakkaaminen keskellä metsää.

Minun halon hakkuuni ei sujunut ihan niin jouhevasti kuin mieheni. Mutta pakko oli päästä kanssa kokeilemaan.

Eilen sunnuntaina sain olla tuulenhalkoja, vauhdin pitäjä, kameli ja tsemppari, kun  olin mieheni maratonvauhtisella pitkällä mukana. 

Minä tietenkin pyöräilin vierellä ja ojensin tarvittaessa juomista, jotta mieheni sai juosta ilman lisäpainoa selässä tai käsissä. Sään suhteen kävi tuuri, sillä eilispäivien helteestä poiketen lämpötila oli mukavasti alle +20 eikä vettäkään satanut. Puolisoni tavoite oli juosta 25 km kahteen tuntiin. Juoksu kulki kuitenki yli odotusten ja mieheni oli erittäin tyytyväinen suorituksen jälkeen. Ja syystäkin sillä hän juoksi oman uuden ennätyksen kyseisellä matkalla.

Vauhti päällä.

Miehen maratonvauhtisen uusi ennätyslukema

Minäkin innostuin pyöräilyn jälkeen käymään vielä omalla lenkillä. Kävin vain ensin pienellä välipalalla ja vaihdoin hiukan varustusta. 

Pusero ja takki vaihtui pyöräilyn jälkeen t-paitaan.

Oma juoksuni ei ollut aivan yhtäjaksoista, sillä oli aivan pakko pysähdellä kuvaamaan kasveja ennakkotehtävää varten.

Jospa Myllyn kierroksella pääsisi vielä hiukan kovempaa.

Tätä kuvaa en tosin ottanut kasvistoa varten.

Mieheni juoksi myös maanantaina kova vauhtisen lenkin, 14km neljän minsan keskivauhdilla. Lisäksi kävimme vähän tekemässä lihaskuntoharjoituksia salilla. Itse olen pyrkiyt edelleen tekemään ihan vain peruskuntolenkkejä, mutta välillä minäkin intoudun revittelemää. Monesti tosin vauhti kiihtyy alamäissä ja hiljenee sitten taas ylämäen tullessa eteen. Kuten esimerkiksi toissaviikon kunnon mäkilenkillä kilometrien keskivauhdit vaihtelivat 6:22 ja 7:57n välillä, riippuen siitä oliko kyseessä alamäki vai ylämäki voittoinen osuus. En ole vielä saavuttanut sellaista kuntoa että pystyisin juoksemaan koko matkan tasaisella vauhdilla, toisin kuin mieheni.

Tiistaina olin suunitellut juoksevani pitkän, mutta ohjelman muututtua kerkesin juoksemaan vain 12km. 

Keskiviikko olikin sitten perhepäivä, kun pakkasimme rinkat ja suuntasimme tämän vuoden ensimmäiselle Siikanevan retkelle. Viimekesän lopulla löysimme paikan eskaritädin ansiosta ja tykästyimme kovasti. Teimmekin sinne vielä syksymmällä toisenkin retken. Molemmilla retkillä oli jännitystä mukana ja niistä voi  lukea lisää seuraavista päivityksistä Ikimuistoinen patikkaretki ja Retkikauden päätös.

Viimeviikon retki alkoi kanssa kaikkea muuta kuin lupaavasti.

Onneksi sade alkoi jo ennen kuin kerkesimme lähtemään niin emme kastuneet kesken retken.

Kun saavuimme autolla määränpäähän, satoi vettä aivan kaatamalla. No siinä sateen loppua odotellessa mutustelimme ensimäiset eväät. Hiukan jo mietimme, kannattaako lähteä edes kierrosta kävelemään, mutta taivas alkoi näyttämään selkenemisen merkkejä. Ja koska olimme kuitenkin ajaneet reilun tunnin verran, emme halunneet heti luovuttaa. Ja onneksi emme niin tehneet. 

Kirkastuva taivas.

 Ja se rauha ja hiljaisuus. Siis ainakin silloin kun lapset sattuivat olemaan hiljaa yhtäaikaa.

Pitkospuut suolta metsän siimekseen.

Lasten mielestä retken kohokohta.

Tällä kertaa paistoimme nuotiolla muutakin kuin makkaraa.

Kyllä näissä maisemissa kahvi maistuu erityisen hyvälle.

 

Suomen kesän parhaitapuolia, valoisat illat.

Siikanevan kierros, jos ympyrän sijaan tekee kahdeksikon.

Loppuperin retki onnistui mainiosti, vaikka osa eväistäkin unohtui kotiin. Tytötkin jaksoivat kävellä reippaasti koko kierroksen, kun reilun puolenvälin jälkeen pidettiin noin neljän tunnin tauko laavulla. Ja oliskohan hyttysillä ollut osuutensa reippaaseen vauhtiin...

Loppuviikosta minulla olikin sitten kolme työpäivää perätysten. Olin suunnitellut, että kuljen työmatkat pyörällä, mutta kilometriäkään niinä päivinä polkenut. Tosi perjantai aamuna juoksin töihin. Oli aika rankkaa juosta taas reppu selässä, mutta suoriuduin matkasta kohtalaisen hyvällä fiiliksellä, vaikka edellispäivän iltavuoro painoikin jaloissa.

Hyvä alku päivälle. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Suorin reitti olisi n. 7 km, mutta kun tekee muutaman lisämutkan...

Lauantai menikin töissä ja huilatessa sunnuntaita varten. 

Aika näyttää, miten hyvin tämän viikon suunnitelmat pitävät. No, tokkopa niistä kannattaa vielä mitään kertoa.
Saattaavat muuttua vielä moneen kertaan...

Sunnuntain lenkin kuvasatoa.