Puoliunessa.

Silloin tällöin pääsee sentään nauttimaan auringon paisteesta vaikka päivät ovat lyhentyneet.

Kulunut viikko on mennyt kuin puoliunessa. Varsinkin loppuviikosta on tuntunut etten saa itseäni millään hereille. En tiedä johtuuko tämä väsymys näistä pimenevistä päivistä vai meinaako flunssa ottaa valtaansa. Jokatapauksessa on ollut pakko keventää harjoittelua ja ottaa iisimimmin muutama päivä. 

Täytyy kyllä myöntää, että muutamana iltana on nukkumaan meno mennyt turhan myöhäiseksi siihen nähden, että meillä arkisin herätään seitsemältä. Sitä ei vaan välillä malta mennä nukkumaan ajoissa, kun kerrankin on huushollissa hiljaista ja voi tehdä omiajuttuja, kuten katsella elokuvia tai askarrella.

Askartelin isälleni kalastusaiheisen isänpäiväkortin yhtenä iltana.

Alkuviikosta jaksoin käydä vielä juoksulenkillä. Tuo maanantain vitonen meni yllättävän ok vaikka edellispäivän kymppi painoikin vielä jaloissa. 

Boston Boostien viimeinen lenkki.

Tuolla lenkillä päätin, että se sai olla kuvassa olevien tossujen jäähyväisjuoksu. Noilla Adidaksilla tuli juostua aika monta lenkkiä reilun vuoden aikana ja nyt ne vaan tulivat tiensä päähän. Luopumispäätöstä helpotti myös se, ettö minulla on jo uudet tossut odottamassa omaa vuoroaan.

Tiistaille olimme suunnitelleet salitreeniä, mutta päädymmekin palauttelevaan kävelylenkkiin. Mieskin malttoi lähteä mukaan rennommpaan menoon sillä hänellä on taas menossa kevyt viikko kahden kovan harjoitusviikon jälkeen. 

Vielä joutuu odottelemaan, että jää kantaisi...

Keskiviikkona saimme kammettua itsemme salille. Haukotellen sain vedettyä rinta- ja selkätreenin läpi, mutta paras terä oli hukassa. Pienen valonpilkahduksen koin tehdessäni maastavetoa. Tekniikka alkaa olemaan kohdillaan. Hiukan täytyy vielä varoa ettei alaselkä pyöristy liikaa isompia painoja nostellessa, mutta sain parannettua maastavedon maksimiennätystä.

Voimaa kroppaan saliharjoittelulla.

Maasta nousui noin oman painon verran eli 75kg. En siis todellakaan ole tällä hetkellä mikään  kevyt keijukainen, mutta eipähän syksyn myrskytuulet heittele helposti minne sattuu. Samoin penkkipunnerruksessa tulokset paranevat pikkuhiljaa. Siinä seuraava tavoite on saada taas punnerrettua ylös 51kg mikä on ennätykseni jokusen vuoden takaa.

Torstaina oli pakko jättä aamulenkki väliin sillä sänky houkutteli yksinkertaisesti enemmän. Työpäiväkin tuntui menevän pienessä sumussa enkä meinannut saada itseäni hereille millään. Kahvikaan ei tuntunut auttavan eikä hedelmätkään piristäneet. Päivän kruunasi kauppareissu miehen ja kiukuttelevan pojan kanssa. On varsin hermoja raastavaa kuunnella väsyneenä pienen uhmaikäisen jatkuvaa kitinää ja vikinää lähes koko kauppakierroksen ajan. Ja vaikka miten yrität neuvotella ja pitää oman pään kylmänä jotta pääsisimme joskus kaupasta kotiin, on ylikuumeneminen itselläkin välillä lähellä. Joskus tekisi itsekkin mieli heittäytyä lattialle makaamaan ja huutamaan. Se vasta olisikin näky...  

Sääliksi kävi myös muita asiakkaita joilta sateli monenlaisia katseita. Ei miehellänikään helppoa ollut. Hänellä kun oli alkanut päivällä migreeni, (jonka takia jätimme myös perjantain salin väliin). Mutta sitä, kun ei vaan voi joka kerta antaa periksi ja ostaa joka ainoaa lelua ja autoa jonka muksu on päättänyt haluta. Onneksi ihan jokainen kauppareissu ei ole yhtä piinaa ja kidutsusta. Osaa meidän poika välillä myös käyttäytyä, jos sille päälle sattuu. Ja jos joku ihmettelee miksen minä käy vaikka yksin kaupassa, niin siksi, että viikon ruokaostokset on helpompi miettiä yhdessä. Ja minulla kun ei ole ajokorttia olisi hankala raahata kaikkea sitä ruokamäärää mitä meilläkin kerralla ostetaan marketista kotiin ruuhkabussilla kulkien.

Mutta jos tällä viikolla ei ole oikein treenit kulkeneet niin viimeviikolla tuli sentään juostua kolme lenkkiä ja tehtyä ne kaksi salitreenia sekä yksi kotijumppa joihin olen yrittänyt pyrkiä.

Juoksuista paras oli sunnuntain kymppi jonka juoksin 6:52 keskivauhdilla, jolloin kokonais ajaksi tuli 1:08;39.  Tuon lenkin jälkeen oli mukava lähteä hyvällä fiiliksellä isomummille kylään ja vähän herkuttelemaan. 

Tiistaina lenkki ajoittui työpäivän jälkeen, joten oli syytä etsiä vähän heijastimia lisävarusteeksi ja tarttui mukaan myös pieni taskulamppu sillä otsalamppua en omista. Viisi kilometriä taittui hiukan alle 35:een minuuttiin. Paikoin pimeässä meinasi mielikuvitus ottaa vallan ja oli pakko välillä toppuutella omia ajatuksia. Sen siitä saa, kun tykkää katsella kaikenmaailman kauhuleffoja.

Lainassa pojan haisuliheijastin

  

Perjantaina oli ohjelmassa vuorostaan aamulenkki. Silloin oli vielä sen verran  paikoin lunta ja jäätä  muistona edellisviikon lumimyräkästä, että päätin juosta syksyn ekan nastalenkin. Varsinkin kun aamulla sää oli vielä pakkasen puolella oli nastat ihan hyvä valinta tuolle lenkille. Sen verran painoi edellispäivän jalkatreeni kintuissa, että vauhti ei päätä huimannut vaan keskivauhti oli lähempänä seitsemää ja puolta. Rinta- ja selkätreenin olimme käyneet tekemässä edellisenä maanantaina.

Syksyn myötä on kirjoitteluintokin ollut jonkin verran alavireessä. Päivät vaan viilettävät ohi niin kauhealla vauhdilla, että välillä on vaikea löytää sopivaa aikaa kirjoitella. Varsinkin kun työvuorot ovat olleet väliaikaisesti aika iltapainotteisia. Mutta eiköhän se tästä olotila taas piristy, kunhan ensin totutaan tähän alkaneeseen kaamokseen.

Syksyn harmaudella ja pimeydellä on kaikkea muuta kuin piristävä vaikutus.

Metsäterapiaa.

Mieheni luki kerran jostain, että vartti metsässä vastaa yhtä terapiakäyntiä.
No, pitkä penni tuli alkuviikosta säästettyä, sillä nautimme metsäterapiasta useamman tunnin ajan. 

 Parina edellisenä kesänä olemme retkeilleet perheen kanssa enemmän ja vähemmän, mutta tänä kesänä emme päässeet yhdessä kertaakaan kunnon patikkaretkelle. Jos oli hyvä sää, ei ollut muuten mahdollisuutta lähteä. Ja jos olisi ollut aikaa pakata eväät reppuun, oli joko huono sää tai joku meistä oli kipeänä.

Suon ja metsän rajalla.

Mutta nyt vihdoinkin meillä kävi tuuri. Vapaapäivä  ja kaunis sää sattuivat kerrankin samalle päivälle eikä kukaan perheestä ollut vuoteen oma. 

Itseasiassa pääsimme kerrankin miehen kanssa ihan kahdestaan pienelle retkelle. Tytöt olivat koulussa ja sen jälkeen kaverin luona ja pojalla sattui olemaan hoitopäivä. Miestäkään ei onneksi tarvinnut kauheasti houkutella lähtemään patikoimaan, vaikka edellispäivän 42:n kilometrin pitkälenkki varmasti painoi jaloissa.

Koska emme olleet katsoneet yhtään varusteita valmiiksi edellisenä iltana, meni meillä aamulla pieni tovi siihen, että saimme itsemme lähtövalmiiksi. Suuntasimme auton kohti Ruovedellä sijaitsevaa Siikanevaa, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut. Siikaneva on vuonna 1988 perustettu soidensuojelualue. Laajuudeltaan Siikaneva on 9,5 neliökilometriä ja on täten Pirkanmaan suurin yhtenäinen suoalue. Se on loistava päiväretkikohde ja yksi meidän suosikeista.

Siikanevan soista osa on hyvin märkiä.

Noin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme perille. Alkuun oli todella outoa, sillä ilman lapsia tuntui, että jotain puuttuu. Mutta hetken päästä osaimme jo nauttia metsän rauhasta ja siitä ympärillämme vallitsevasta harvinaisesta hiljaisuudesta.

Retken voi aloittaa kahdesta eri kohdasta.

Siikaneva kierros on n. 9,9km, mutta me kierrämme sen yleensä kahdeksikkona, jolloin matkasta saa hiukan pidemmän.

Me kuljimme hiukan yli 12 kilometriä.

Reitti on todella vaihtelevaa ja paikoin hiukan haastava. Laakeat suoalueet ja metsäisemmät osuudet vaihtelivat tasaiseen tahtiin. Suoalueiden läpi kulkevat pitkospuut olivat vaihtelevassa kunnossa ja välillä sai todella kävellä kieli keskellä suuta jottei horjahtanut suon märkään syleilyyn.

Osa pitkospuista oli paremmassa kunnossa kuin toiset.

Metsäpolkujakin löytyi moneen lähtöön. Oli helppokulkuisia ja kuivia osuuksia sekä välillä taas juurakkoisia ja märkiä osuuksia. Reitillä on myös muutama vaativampi lasku- ja nousuosuus.

Pienen ojan ylitys metsän siimeksessä.

Pieni osa poluista oli näinkin helppokulkuisia.

Viimeiseltä kilometriltä löytyi retken märin osuus, mutta onneksi tuostakin selvittiin kuivin jaloin.

Matkaa tehdessämme muistelimme parin vuoden takaista Ikimuistoista patikkaretkeä jonka koimme juuri noissa samoissa maisemissa. Se reissu jäi mieleen kovien ukkosrintamien ansiosta, jotka yllättäen pyyhkäisivät ylitsemme kesken retken.

Keskellä kaunista suomaisemaa.

Retken kohokohta on aina eväiden syöminen näköalapaikalla Jaarikanmaan laavulla. Vaikka oli maanantai ja syksy jo pitkällä, oli kaunis sää houkutellut muitakin retkeilijöitä paikalle. Saimme nauttia laavulla omasta rauhasta ehkä vajaan kymmenen minuutin verran.

Jaarikanmaan laavu on kokean kalliomäen päällä.

Retkieväät olivat hyvin perinteiset.

Kun eväät oli nautittu ja maisemia hetken ihailtu, oli aika jatkaa matkaa.

Maisema näköalapaikalta katsottuna.

Pysähdyimme vielä loppumatkasta eräälle suosaarekkeelle nauttimaan kupposen kahvia. Eikä mennyt muuten kuin viitisen minuuttia, kun saimme taas seuraa eräästä vanhasta pariskunnasta, jotka olivat kiertämässä Pikkulatosaaren 2,6km mittaista kierrosta.

Kuppi kuumaa kahvia, tai ainakin kohtalaisen lämmintä...

Sää suosi ja aurinko jaksoi paistaa. Kuljimme kaikessa rauhassa luontoa ihastellen. Olisimme mielellämme nauttineet maisemista vielä hetken pidempään, mutta viiden tunnin retkilyn ja akkujen lataamisen jälkeen oli aika palata rutiineihin ja lähteä hakemaan poikaa päiväkodista.

Lopuksi vielä jokunen luontokuva matkan varrelta...

Hämähäkin seitti.

Naavan määrästä tiesi, että ilma ympärillämme oli puhdasta.

Syksyn myötä värien kirjo luonnossa oli laaja.

Monen moisia sieniä nähtiin matkan varrella.

Peikkometsä.

Syysaurinko  tarjosi metsässä valon ja varjon leikkejä.

Kompurointia ja operointia.

Niin ne vain suunnitelmat muuttuvat.
Sen sijaan, että olisin tiistaiaamuna polkenut reippaana tyttönä töihin kolmen viikon kesäloman jälkeen, löysinkin itseni makoilemasta Tays:sin tarkkailuosastolta.

Kanyylin kautta nestettä ja antibioottia suoraan suoneen.

Mutta palataanpa ajassa ensin hiukan taaksepäin...

Aloitin kauan odotetun kesälomani heinäkuun viimesellä viikolla. Olin päättänyt opetella uudenlaiset aamurutiinit joihin kuuluisi aamu -jumppaa ja -lenkkeilyä.

Ekalla lomaviikolla kävinkin onnistuneesti kolmella lenkillä ja parina aamuna heiluttelin kahvakuulaa. Yhtenä päivänä oli jopa niin lämmintä, että uskaltauduin lasten kanssa rannalla.

Muutama hyvä lenkki tuli lomalla juostua.

Toinen viikko alkoikin sitten tosi tahmealla aamulenkillä. Juoksu ei kulkenut alkuunkaan ja reitin varrella ollut puusilta päätti kostaa liian matalan askelluksen. Olin niin omissa ajatuksissani, kun juoksin puusiltaa pitkin, että yks kaks tossuni tökkäsi hiukan kohollaan olleeseen lankkuun ja painovoima teki tehtävänsä. Mätkähdin pitkin pituuttani sillalle ja sain kunnon tikun käteeni.

Minulle aina sattuu ja tapahtuu. Onneksi kotoa löytyi terävä paperiveitsi ja puhdistusainetta.

Olin suunnitellut juoksevani vitosen ja koska takana oli vasta kaksi kilometriä jatkoin matkantekoa manaten ja pieni jomotus kämmenessä.

Viikon toinen lenkki sujuikin sitten onneksi paremmin. Innostuin jopa repäisemään pari kovempivauhtista pätkää. Parhaan alamäkivoittoisen kilometrin juoksin peräti alle kuuteen minuuttiin, mikä on meikäläiselle kova suoritus.

Juuri kun alkoi vauhtia löytymään niin tipuinkin taas montun pohjalle.

Tuo viikko piti sisällään paljon myös leipomista ja herkuttelua. Olin meinaan luvannut valmistella herkkuja Iso-mummin 90v. juhliin ja lisäksi vietimme kotona lasten yhteisiä "21v." synttäreitä.

Leivonnaisia Isomummin ja lasten kekkereihin sekä itsetehty syntymäpäiväkortti.

Ne jotka ovat blogia seuranneet tietävätkin, että meidän oli alunperin tarkoitus osallistua viime lauantaina HCM:lle, joka olisi ollut toinen maraton minulle. Vaihdoimme kuitenkin alkukesästä täyden matkan 17 km:n Street Runiin.

Sitten elämä heitti muutaman muuttujan kehiin ja viimeisen lomaviikon suunnitelmat muuttuivat.

Siitä syystä päätimme sittenkin jättää Helsinki reissun tällä kertaa kokonaan väliin. Vaikka toisaalta harmittikin jättää juoksutapahtuman osallistuminen väliin, alkoi se vaikuttamaan oikealta ratkaisulta.
Alkuviikosta tuntui olo vähän vetämättömältä ja lenkit ja jumpat jäi tekemättä. Tytöt palasivat kouluun torstaina ja poika päiväkotiin perjantaina, jolloin tartuimme tilaisuuteen ja kävimme miehen kanssa kahdestaan kävelylenkillä.

Syksyn ensimmäinen koulupäivä jännittää aina.

Olemme kesän aikana kävelleet yllättävän monta lenkkiä yhdessä. Kävellessä sentään vauhtimme on suht sama. Yleensä poika on ollut mukana rattaissa, mut nyt, kun pääsimme kaksin poikkesimme myös vähän polulle ja valloitimme Taaporinvuoren ja kiersimme Pirunkiven. Rauhallisella vauhdilla kerkesimme noin kolmessa tunnissa kävelemään 15 kilometriä.

Pirunkiven juurella ja tossut "vuoren" huipulla.

Lauantaina seurasimme mm. Facebookin välityksellä Helsinki City Maratonin tapahtumia. Olimme tyytyväisiä, ettemme lähteneetkään juoksemaan helteiseen Helsinkiin, jossa sää myöhemmin vaihtui äkisti myrskyksi. Sen sijaan kävimme aikuisten kesken syömässä ja leffassa ja sen jälkeen alkoi tapahtumasarja, joka entisestään vahvisti tunnetta siitä, että oli hyvä jättä juoksutapahtuma väliin.

Pientä herkuttelua ennen kauhuleffaan menoa.

Leffan jälkeen illalla kotona alkoivat vatsakivut, jotka jatkuivat sunnuntaina kuumeen kera. Ajattelin ensin kivun johtuvan edellispäivän syömisistä. Mutta koska minulla ei varsinaisesti ollut huono olo eika vatsa sekaisin ja kivut silti jatkuivat, päätin maanantaina käydä työterveydessä lääkärin pakeilla. Työterveyslääkäri paineli vatsaani ja lähetti minut verikokeisiin. Niistä selvisi, että tulehdusarvoni olivat korkeat ja lääkäri laittoi lähetteen Acutaan. Pyörähdimme ensin kotona, sillä poika piti hakea hoidosta ja tytöt lähettää syntymäpäiväjuhliin.

Pakkasin kassiin vähän tavaroita, sillä en yhtään tiennyt kauanko päivystyksessä menisi. En tosin osannut varautua siihen, että tulisin kotiutumaan sairaalasta vasta kahden yön jälkeen.

Acutassa pääsin itse onneksi aika nopeasti lisätutkimuksiin. Aika pian lääkäri alkoi epäillä oireiden johtuvan tulehtuneesta umpilisäkkeestä ja antibioottitiputus suoraan suoneen aloitettiin. Verikokeet ja varjoainekuvaus vahvisti epäilyksen oikeaksi.

Ei auttanut kuin soittaa kotiin ettei minua tarvitse ihan heti noutaa kotiin. Alkuun oli puhe että saattaisin päästä leikkaukseen jo illan/ yön aikana ja mahdollisesti kotiin sitten jo aamulla.

Noin klo 22 tilanne näytti lupaavalta ja sain esilääkitystä operointia ajatellen. Sitten ilmestyi muutama kriittisempi tapaus ja minun leikkaustani siirrettiin ja vaihdoin päivystyksen punkan tarkkailuosaston sänkyyn.

Ensimmäinen yö tarkkailuosastolla oli kamala monesta asiasta johtuen enkä nukkunut juuri ollenkaan. Olo oli väsynyt ja nälkäinen. Vihdoin vähän ennen klo 13:ta pääsin leikkuriin. Olin siinä vaiheessa ollut syömättä ja lähes juomatta 20 tuntia. Toki olin saanut nestettä suraan suoneen illasta alkaen.

Tähystysoperaatiosta jäi muistoksi kolme pientä haavaa.

Operaatio meni odotetusti ja kolmen maissa heräilin heräämössä. Siinä vaiheessa oli hiukan puhetta, että saattaisin päästä jo illalla kotiin. Kun pahin tokkura oli kaikonnut siirrettiin minut takaisin osastolle ja sain vihdoinkin jotain syötävää. Kun on ollut 24h syömättä, maistuu sairaalankin lihakeitto kohtalisen syötävältä.

Sairaalan ruuilla pysyy kyllä hengissä, mutta harvoin niitä voi herkullisiksi sanoa.

Sen verran pitkään minua pyörrytti vielä operaation jälkeen, että tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että minun olisi parempi huilata vielä yön yli sairaalassa. Varsinkin, kun asumme kolmannessa kerroksessa eikä meillä ole hissiä.

Toinen yö oli onneksi paljon rauhallisempi ja lääkityksen ja korvatulppien ansiosta sain nukuttua ihan hyvin. Aamulla lääkäri kävi vielä vilkaisemassa ja sain luvan lähteä kotiin.

Keskiviikkoiltapäivästä asti olen toipunut operaatiosta kotosalla. Varovasti olen liikkunut ja särkylääkkeitä ottanut ohjeistuksen mukaisesti. Onneksi kotosalla on muitakin ketä passuuttaa, sillä kaikki mitä tippuu lattialle jää minulta toistaiseksi nostamatta ja mitään painavaa (maks.5kg) en saa toipilaana nostella. Joten uusi 16kg:n kahvakuula saa vielä tovin odottaa heluttelemista. Juoksutreenit ovat kanssa pannassa hetken. Ensi viikon otan vielä täysin iisisti ja loppuviikosta olisi tarkoitus palata töiden pariin.

Näin se elämä vaan heittää yllätyksiä eteen. Onneksi omallekohdalle ei tämän vakavampaa tällä erää osunut, mutta kyllä tulehtunut umpilisäke hetkeksi pysäytti.

Kuva heinäkuun puolelta, kun syksystä ei vielä ollut tietoakaan.

  

Vaihtelua peruspuurtamiseen.

Tällä viikolla tulikin tehtyä pari erillaista treenia mitä yleensä kuuluu ohjelmaan.
Vaikka en niin kauheasti talvi-ihminen olekkaan, niin tuo se sentään mahdollisuuden vaihtelulle.

Jäät antavat uusia reittivaihtoehtoja jos ovat vaan tarpeeksi vahvoja.

Tosin siltä vähän vaikuttaa, etten hiihtämään pääse tänäkään talvena. Viimeiset kolme talvea ovat sukset olleet telakalla, kun meidän lähilatua ei ole saatu kunnolla hiihdettävään kuntoon. Niin himohiihtäjä en todellakaan ole, että viitsisin lähteä merta edemmäs kalaan tai hiihtelisin huonolla ladulla. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ei tämä talvi vielä ohi ole. Säätilat ovat vaihdelleet sen verran paljon, että ehkä se kunnon talvi tulee vasta sitten, kun toivomme kevään jo koittavan.

Mutta voi talvella sentään muutakin tehdä kuin hiihtää, jos on edes vähän lunta ja pakkasta. 

Viime sunnuntain blogipäivityksessä tokaisin, että käyhän se pulkan  vetokin treenistä. Ja  kyllä se muuten käy. Varsinkin jos vetää pitkin järven jäätä hangessa perässään parhaimmillaan +35kg siihen mitä itse painaa. 

Hiukan oli miehellä ahtaat oltavat pulkassa.

Kävimme tosiaan silloin ulkoilemassa lasten kanssa. Suuntasimme läheiselle lammelle, jonne on aurattu n. 1,4km:n mittainen luistelurata. Tämä on nyt vasta toinen talvi jolloin luisteleminen lammen jäällä on mahdollista.  Mukana oli kolme pulkkaa ja tytöille luistimet.  Välillä vedin tyhjää pulkkaa ja välillä onnistuin houkuttelemaan pojan kyytiin. Hän kun olisi mielellään vetänyt itse pulkkaa lähes koko ulkoilun ajan. Välillä taas oli kyydissä toinen tytöistä tai sitten vedin molempia omissa pulkissa.

Minä itse...

Kun pääsimme jäälle laittoivat tytöt luistimet jalkaan. Miehellä ja pojalla kun ei toistaiseksi ole luistimia, niin jätin minäkin omani kotiin. Tyttöjen luistellessa me muut liikuimme auraamattomalla jäällä. Lunta oli sen verran, että kenkä piti hyvin eikä ollut yhtään liukasta. Välillä minä vedin lyhyemmän ajan miestäni pulkassa. Sain tehdä tosissani töitä ja puuskutin eteenpäin jalat hapoilla. Välillä oli poikakin kyydissä lisäpainona. Sitten olikin  mieheni vuoro vetää minua. Tytöt jaksoivat luistella varmaan n. 2,5km jonka jälkeen he istuivat kyytiin ja kotimatka sai alkaa.

Tytöt tykkäävät luistelusta.

Mies vuorostaan vetojuhtana.

Maantaina jalat olikin sitten raskaat kuin puupökklöt, kun suuntasin lenkille. Lumisateessa painelin menemään vain 5,5 km. Kotona tein vähän vielä lihaskuntojumppaa kahvakuulalla.

Juoksua lumipyryssä.

Tiistaille olin kanssa suunnitellut juoksulenkkiä, mutta vaihdoinkin suunnitelmia lennossa ja vaihdoin lenkkarit luistimiin ja suuntasin jäälle. 

Rata oli aurattu edellispäivän lumisateen jäljiltä ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta.  

Alkuun ei näkynyt muita mailla eikä halmeilla. Oli hienoa olla yksin jäällä kaikessa rauhassa, mutta toisaalta vähän pelottavaakin. Ekalla kierroksella sydän hyppäsi kurkkuun kerran jos toisenkin jään ritistessä jalkojen alla ja paukahdellessa kauempana. Pikku hiljaa ääniin tottui ja ne ei enää tuntuneet niin kammottavilta. Olihan jää kantanut mönkijänkin niin kyllä kai minutkin.

Omat luistimeni  ovat peruskoulu ajoilta. Ne ovat vieläkin suht hyvässä kunossa

Luistimet laittoivat jalkaterät ja nilkat koville. Olinhan ekaa kertaa luistelemassa sitten viime talven. Mieli ei halunnut lopettaa muutamaan kierrokseen vaikka jalat olivatkin toista mieltä. Minulla oli aikaa luistella noin tunnin verran ennen iltavuoroon kiiruhtamista ja olin päättänyt hyödyntää joka minuutin. Loppuvaiheessa sain seuraa appiukosta, joka on kanssa innokas liikkuja ja urheilumies henkeen ja vereen.

Viimeisellä kierroksella jalat olivat jo sen verran väsyneet, että keskittyminen herpaantui jutellessa ja yks kaks huomasin tekeväni ilmalennon ja täyden kympin mahalaskun, joka sai hetkeksi haukkomaan henkeä. Onneksi selvisin ilman suurempia haavereita. Nyt on vain toinen polvi mustelmilla ja oikean lonkkaluun kohdilla on pieni ruhje.

Minä en pääse edes luistimilla samaan vauhtiin kuin mieheni juoksee.

Onneksi en tosiaan satuttanut polveani pahemmin ja pystyin keskiviikkona tekemään kunnon jalkatreenin salilla. Hiukan irvistelin jos polvi sattui hipaisemaan maata askelkyykkyjä tehdessä, mutta esimerkiksi se ei estänyt parantamasta prässitulosta. Aikaisemmin olen tehnyt siinä sarjoja maksimissaan 90 kilolla, mutta nyt tein kuusi toisto 110 kilolla. Penkkipunnerruksessakin nousi muuten taas 50 kiloa.

Penkkipunnerrus on yksi lemppareistani salilla.

Torstai ja perjantai menikin töissä, mutta eilen pääsin taas lenkille. Tavoitteena oli juosta vähän pidempi lenkki kuin viimeviikon pisin, eli vähintään 11 km. Sää oli mahtava ja jää jalkakäytävillä ei hidastanut menoa, kun jalassa oli taas nastalenkkarit. Vauhti meinasi yltyä herkästi nostaen sykkeen turhan korkeaksi. Yritin himmailla ja ottaa rauhassa, mutta vähän heikolla menestyksellä.

Pikkuhiljaa pidemmälle.

Jännä miten sitä  jaksoikin silloin puolisen vuotta sitten juosta sen maratonin, mutta nyt 12 kilometriä tuntuu työvoitolta. No, ei se minun kohdallani mikään ihme ole, kun syksy ja alkutalvi meni sairastellessa. Neljään kuukauteen mahtui vain kourallinen lenkkejä nekin oli suurelta osin kävelypainotteisia.

Lauantaina piti pysähdellä muutaman kerran kuvaamaan.

Miehellä on taas kova viikko menossa. Viisi lenkkiä jo takana ja kilometrejä kasassa 92.  Lyhin lenkki oli maanantain  15 km ja pisin oli eilisen 30km. Mies joutui taktikoimaan jottei lenkki venähtäisi taas nelikymppiseski. Hän lähti matkaan ottaen mukaan vähemmän juomaa ja energiapatukat jäi kotiin. Tämän päivän lenkki on vielä tekemättä, mutta tuskin mies malttaa tänäänkään jättää lenkkiään kovin lyhyeksi. Varsinkin kun edessä siintää kevennetty viikko.

Saa nähdä mitä ensiviikko tuo tullessa. Ainakin olemme miettineet tutustumiskäyntiä toiselle salille.