Jokainen askel vie kohti tavoitetta.

Jokainen askel vie kohti tavoitetta riippumatta siitä onko se otettu juosten taikka kävellen.
Tuota lausetta olen yrittänyt takoa taas omaan päähäni. Tammikuuta on elelty nyt kolmisen viikkoa ja pikkuhiljaa on lähdetty tekemään töitä kevään juoksutavoitetta silmälläpitäen. 

Kooste viimeisimmästä juoksulenkistä. (Perjantai 19.1.2018.)

Vuoden ensimmäinen viikko meni minulla vielä ihan huilatessa. Viikolla kaksi uskaltauduin ensimmäistä kertaa lenkille sitkeän flunssan jälkeen. Olen yrittänyt malttaa lähteä liikkeelle varovaisesti. Minulla kun on paha tapa lähteä herkästi rynnimään liiankin kovaa turhan aikaisin. Vaikka juoksu on kuulunut harrastuksiini jo useamman vuoden, tuntuu edistyminen edelleen kovin hitaalta. Tunnen itseni jatkuvasti vasta-alkajaksi. Mutta en ole ajatellut luovuttaa. Kaikista ei ehkä tule gepardia, mutta menee ne etanatkin eteenpäin. Ja itseäni vartenhan tätä teen. Juoksen, jotta kuntoni olisi parempi. En tehdäkseni vaikutusta muihin tai kilpaillakseni toisia vastaan.

Nyt on vain sitkeästi yritettävä käydä lenkillä, sillä kevään juoksutavoiteeseen, eli toukokuun Helsinki City Runin puolikkaaseen on aikaa enää vajaa neljä kuukautta. En ole ajatellut ottaa itselleni paineita aikatavoitteesta. Pääasia on, että selviän hengissä maaliin  aikarajan puitteissa. Vielä ei ole varmaa laittaako mies tuolloin kanssa numerolapun rintaansa vai lähteekö hän mukaan vain kannustusjoukkoihin. Se olisi ensimmäinen kerta noin päin. Että mina vain juoksisin ja mies kannustaisi.

Takana on nyt kuusi lenkkiä. Viimeisintä lenkkiä lukuun ottamatta olen joutunut kävelemään enemmän tai vähemmän. Ensimmäiselle lenkille lähdinkin ihan sillä asenteella, että kävelen alkuun puolikilometriä ja yritän hölkätä saman verran. Tuota vuorottelua jatkoin yhteensä viiden kilometrin verran.

Vuoden ensimmäisellä lenkillä paistoi aurinko.

Seuraavalla lenkillä pidensin hiukan hölkkäpätkiä ja samalla kävelyosuudet jäivät lyhyemmiksi. Matka oli taas samainen vitonen. Sää oli keskiviikkona aivan jotain kuin maantaina.

Vuoden toinen lenkki painettiin läpi sumuisen aamupäivän.

Kolmannelle lenkille lähdin heti aamusta vietyäni pojan päiväkotiin. Se alkoi taas puolen kilometrin kävelyllä, mutta nyt ei tarvinnut kävellä kuin pari lyhyttä pätkää. Hölkkä osuudet olivat 2,5km 1,5km ja 1km. Päivä valkeni sitä mukaa kun aamulenkki eteni.

Huurteinen aamu. Lähtiessä oli vielä pimeää, mutta kotiin palatessa oli jo valoisaa.

Lauantai oli suunnitellusti lepopäivä. Töissä tosin tuli kerättyä askeleita ihan kiitettävästi. Sunnuntaina olin ajatellut käydä lenkillä, mutta koska mieskin malttoi pitää lepopäivän, (hän oli edellisenä päivänä juossut reippaamman 25:n ) nukuimme ensin pitkään ja kävimme vähän asioilla koko perheen voimin.

Koska tuo viikonloppu meni huiliessa, päätin tämän tämän viikon aloittaa hiukan pidemmällä lenkillä. Päätin lähtiessä, että kävelen vain sen verran kuin on pakko. Maltillisesti lähdin liikkeelle. Kolmen kilsan kohdilla, ohittaessani Pärrinkosken ensimmäisen kerran toiselta puolelta, lupasin itselleni, että saan pitää toisella ohituskerralla kuvaustauon, jos jaksan ensin hölkötellä suunnittelemani silmukan ensin. Tuon kannustimen avulla jaksoinkin sitten loppuperin juosta yhtäjaksoisesti ensimmäiset kahdeksan kilometriä.

Pienen luonnonkosken kuohuja.

Pärrinkosken jäätaidetta.

Kuvaustauonjälkeen kävelin noin kilometrin verran. Tuo osuus oli melkein yhtäjaksoista nousua. Sitten jaksonkin taas juosta loppumatkan kotiin ja mittarissa oli lukemana täysi kymppi.

Vuoden eka kymppi melkein kokonaan juosten.

Keskiviikon lenkki ei sitten ollutkaan niin lennokasta. Reilun kolmen kilometrin jälkeen etenin seuraavat pari kilometria vuorotellen kävelyä ja juoksu aina 250:nen metrin välein. Viimeisen kilsan jaksoin taas juosta kokonaan  ja kuuden kilsasta viisi oli vähän vauhdikkaampaa menoa.

Aamulenkit ovat muutenkin aina tahmmeampia.

Perjantaina jaksoin sisulla hölkätä koko lenkin. Kuudes kilometri oli aika raskas, sillä sen pätkän juoksin lumista polkua pitkin. Tiedän, että tuollakin lenkillä olisi varmaan ollut hyvä kävellä välillä, sillä sykkeet oli aika korkeat. Mutta sitä vaan haluaa välillä tuntea itsensä vähän enemmän juoksijaksi.

Noiden ulkoiluiden lisäksi olen nyt innostunut jumppaamaan kotona, sillä salitreenit ovat edelleen olleet jäissä. Kuluneella viikolla olen heilutellut kuulaa puolisentuntia tiistaina ja torstaina. Lisäksi olen yrittänyt lähes joka ilta tehdä hiukan liikkuvuusharjoituksia jotta en olisi niin jumissa.

Kympin ja kasin kuulat ovat minun treenikaverita.

Mies on uskaltautunut juoksun ohella testaamaan myös miten sukset luistavat lähiladulla. Hänellä on takana nyt 12 km:n ja 33 km:n hiihdot. Itse en ole hiihtänyt ainakaan kolmeen talveen, kun ne ovat ollet täällä päin niin vähälumisia. Mutta nyt näyttää siltä, että tänään voisin minäkin käydä vähän sivakoimassa muutaman kierroksen lähilädulla. 

Luonto on tarjonnut viimeaikoina kaunista katseltavaa.

Sopiva kisavauhti?

Meidän seuraavana juoksu- kisaan/tapahtumaan on vielä kuusi viikkoa, mutta meillä mietitään jo kisastrategiaa ja vauhdinjakoa. 

Vaihteeksi on saanut juosta myös kesäisemmässä säässä.

Elokuun 12. päivä juostavan Helsinki Street Runin matka on 17 km. Tuota matkaa on vaikea verrata muihin aikaisempiin kisamatkoihin, kun se ei ole mikään "virallinen" matka kuten esim. maraton tai puolimaraton. 

Pitäisikö tuolle matkalle startata heti alussa jo kovaa niin kuin kympin kisaan, vai loppuuku paukut silloin kesken. Vai pitäisikö aloittaa vähän säästellen ja juosta puolikkaan kisavauhdilla. Silloin on tosin "vaarana", että matka loppuu kesken ja osa voimavaroista jää käyttämättä. Tietenkin vauhdin valintaan tulee vaikuttamaan kisapäivän kunto ja fiilis. Haluaako juosta veren maku suussa vai rennosti jolkotellen.

 Jos osallistuisimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti HCM:lle, olisi vauhdinjako taas toisen lainen. Minua vauhti ei  mietitytä toisin kuin miestäni. Minä aijon taas lähteä juoksemaan fiiliksen mukaan. Jos kulkee mennään reippaammin ja jos ei niin sitten nautitaan maisemista ja tunnelmista. Tavoite aika Street Runille olisi helpompi asettaa jos sen olisi jo kertaalleen juossut. Mutta koska olemme ensikertalaisia, niin nyt vasta asetetaan pohja. Luulen, että mieheni tulee juoksemaan kisan tosissaan. Niin käy loppuperin aina, kun hän saa numerolapun rintaan.

Välillä aurinko paistaa risukasaankin.

Tämän viikon mieheni on ottanut edelleen rennosti treenien suhteen. Pari päivää hänellä meni migreeniä potien. Yhtään lenkkiä hän ei ole juossut, mutta kerran kävimme yhdessä salilla. Punttitreenissä keskityimme tällä kertaa penkkipunnerrukseen, maastavetoon ja selkäliikkeisiin. Onneksi, sillä minun seuraavan päivän työmatka juoksu olisi muuten ollut varmasti vielä tahmeempi kuin mitä se oli. 

Maastavedon oma enkkani on tällä hetkellä 70kg.

Onneksi kerkesin torstaiaamuna lähtemään sen verran ajoissa liikenteeseen, että kerkesin alkumatkasta kiertämään mukavampaa metsäreittiä pitkin normireitin sijasta. Vaihteeksi kesäisempi sää sai sykkeet nousemaan aika korkealle. Tosin alun reippaammalla vauhdilla saattoi olla osuutensa asiaan. 

Polku metsän siimekseen.

Valon ja varjon leikki vaahteran lehdillä.

Pieniä esteitä matkan varrella.

 Mutta täytyihän se kuvaamiseen menetetty aika jotenkin saada kiinni, jotta kerkesin töihinkin ajoissa. Ja koska pysähdyin myös Arboreettumissa ihastelemaan kukkia, piti myös loppumatkasta laittaa isompaa vaihdetta silmään.

Arboreettumin kukkaloistoa. Alppiruusuja.

Torstain lenkin lukemat.

Maanantaina en voinut syyttää lämpöä nihkeästä menosta kotimatkaa juostessani, sillä noin puolet matkasta juoksin vesisateessa. Syypää väsyneisiin jalkoihin oli tuolloin melkein kahdeksan tunnin seisoskelu/kävely töissä.  Kauheasti ei tuolloin houkutellut lisämutkien teko ja koska säässäkään ei ollut kehumista, juoksin suorinta reittiä kotiin. 

Maanantaina kotiin saapui uitettu juoksija.

Tiistaina ja lauantaina työmatkat tuli hoidettua pyörällä polkien.

Tiistaina piti kiertää maisemareittiä silläkin uhalla että vesisade kastelisi.

Lauantaina sai polkea aurinkoisessa säässä vaikka tuuli olikin aikamoinen.

Alkava viikko mennään vielä jonkin verran vanhojen rutiinien mukaan. Tosin poika pitää parina päivänä kyytsätä päivystävään päiväkotiin, sillä oma päikkymme on kiinni heinäkuun. Onneksi minun ei tarvitse suurta mutkaa tehdä niinä aamuina, kun on minun vuoroni viedä poika pyörällä hoitoon. 

Ensiviikon lopulla onkin sitten tiedossa eläimellistä menoa, kun suuntaamme pienelle minilomalle Helsinkiin koko perheen voimin. Se on otettava ilo irti yhteisestä vapaasta ajasta ennen kuin muuttuvat tekijät laittavat arkemme uuteen järjestykseen.