Sooloillen.

Näyttää siltä, että kuluvalla viikolla juoksu- ja kävelylenkit suoritetaan pääosin sooloillen. Ei yksin lenkkeilyssä mitään vikaa ole. Olenhan tähän asti suurimman osan lenkeistä kulkenut yksin ja olen ennen pitänyt itseäni "yksin juoksijana".  Mutta olen alkanut tottumaan siihen, että lenkillä on joku seurana. On melkeimpä outoa lähteä ulos yksin. Varsinkin, kun viimeviikolla kaikki lenkit tehtiin yhdessä. Nyt suorastaan harmittaa, että tällä viikolla aikataulujen takia yhteiset treenit jäävät vähemmälle.  

Yksin juostessa on ainakin se etu, että voi pysähdellä milloin haluaa..

Viimeviikolla paras fiilis  oli ehdottamasti torstain kävely/juoksulenkkin jälkeen. Mies oli päättänyt, että päivän matka olisi 8km joista kolme juostaisiin. Yritin kyllä neuvotella lyhyempää kokonaismatkaa, mutta mies ei kuunnellut mutinoitani. Aloitimme lenkin kilometrin kävelyllä jonka jälkeen alkoi juoksuosuus. Oma juoksuni tuntui sen verran mukavalta, että päätin yrittää kiristää vauhtia ja ottaa juoksusta kaiken irti ennen loppumatkan kävelyä. Mies ihmetteli aluksi kovenevaa vauhtia, mutta ei yrittänyt toppuutella, kun ehdotin loppukiriä. Kolme kilometriä juostiin tahtia koventaen. Viimeinen kovempi kilometri juostiin sopivasti alamäkeen ja sen keskivauhdiksi kellotettiin 6:01. Päätimme sen jälkeen juosta vielä yhden lisäkilometrin, mutta vauhtia höllentäen. Loput kolme kilometriä sitten kävelimme illan hämärtyessä.

Alku ja loppu rauhallisemmin ja välissä vähän kovempaa.

Tuntui hyvältä mennä välillä vähän kovempaa ja tuntea itsensä enemmän juoksijaksi. Ehkä vielä joskus jaksan pitää yllä tuollaista kovempaa vauhtia pidempäänkin kuin vain pienen hetken. Yksi haaveeni on meinaan juosta kymppi alle tuntiin. Mutta kovasti täytyy vielä tehdä töitä, jotta tuo haave toteutuisi. 

Perjantai aamuna oli aivan pakko käydä pienellä aamukävelyllä ennen iltavuoroa, vaikka mies suosittelikin lepopäivää. Oli vaan niin kaunis aamu etten voinut vastustaa kiusausta. Otin ihan rennosti ja kävelin vain 3,5km  ja pysähtelin kuvailemaan ajoittain. 

Viime perjantaina oli kaunis syyssää.

Mies kävi viikonloppuna juoksemassa pitkän lenkin juoksukaverinsa kanssa, mutta minulle riitti loppuviikon treeneiksi ihan vain pikainen salillakäynti. Salittreenit on aina pyritty tekemään yhdessä, sillä ainakin minä tarvitsen taustatukea ainakin penkkipunnerrusta tehdessä.

Maanantaina juoksu kulki alussa sen verran hyvin, että päätin valita saman reitin kuin minkä olimme torstaina menneet. Tällä kertaa yritin pitää vauhdin tasaisena. Otin tavoitteeksi juosta yhteen menoon ainakin vitosen ennen kuin pysähtyisin ottamaan kuvia. (Täytyyhän sitä edes joku matkamuisto saada lenkistä.) Matkan edetessä tavoitekkin siirtyi kokoajan pidemmälle. Loppumatkasta muutin hiukan reittiä ja pysähdyin vasta, kun kahdeksan kilometriä oli saavutettu. Tuo onkin syksyn pisin yhtäjaksoinen juoksu. Ainakin toistaiseksi. Matkaa olisi tarkoitus pidentää asteittain sillä keväällä pitäisi jaksaa taas juosta puolimaraton.

Syksyn värejä lenkkipolun varrelta.

Tuo maanantain juoksu otti ilmeiseti sen verran koville, että tänään keskiviikkona päätin tehdä vähän rauhallisemman lenkin ja suuntasin metsään. Lähimetsän poluilla kun on välillä pakko hidastaa vauhtia. Tai ainakaan minun polkujuoksutaustalla ei siellä pysty juoksemaan kuin pieniä pätkiä siellä täällä. Maastokaan ei ole kovin tasainen ja muutama kunnon ylämäkiosuus tuli kivuttua ylös. Matkaa kertyi suunniteltua enemmän, sillä uusista poluista ei aina voi tietää minne ne vie. Onneksi suurta eksymisen vaaraa ei Taaporinvuoren-maastossa ole. Ja kohtalaisen hyvän suuntavaiston ansiosta pysyin koko ajan suurinpiirtein kartalla.

Poluilla tahti vaihtelee kovasti.

Loppuviikkoon mahtuu ainakin vielä pari salitreeniä. Täytyy vain toivoaettei lasten räkätauti päätä pesiytyä myös minuun. Lenkillekkin olisi kiva vielä keretä, mutta saa nähdä mitä sitä ehtii. Kai sitä pitäisi välillä tehdä muutakin kuin vain treenata.

Värikästä syksyn jatkoa kaikille.