Hiihtoa ja lapsuustraumoja.

Käsi ylös. Kuinka moni inhosi koulussa hiihtoa tai liikuntatunteja ylipäätään?

Onneksi voi oppia pitämään uudestaan asiasta jota on joskus inhonnut.

 Minä inhosin koululiikuntaa. Suurin syy siihen lienee se, että olin lähes koko peruskouluajan, ja vähän ylikin, huonokuntoinen pullukka. Jos en lajissa kuin lajissa ollut huono tai ihan viimeinen niin ainakin olin siellä häntäpäässä. Ainoa laji mistä koulussa oikeasti tykkäsin oli suunnistus.

Kuva ajalta ennen traumoja. Artjärvi vuonna 1989. Minä, vaarini, siskoni ja isäni. Edelleen muistan nuo puna-valkoiset mononi.

Kaikista kaamein hiihtokokemus taisi olla kolmannella luokalla. Silloisessa koulussani, (pieni kyläkoulu jota ei enää edes ole) oli 3.- 6. luokkalaisilla tapana, olosuhteiden salliessa, hiihtää jään yli kirkonkylän kouluun katsomaan vanhojenpäiuvätansseja. En enää muista paljonko matka oli, mutta pienelle hiihtjälle se oli pitkä. Sää oli tuulinen ja jäällä menevällä latuosuudella oli paikoin jopa vettä. Lumi paakkuuntui suksien pohjaan, joten luistosta ei ollut tietokaan. Vaivoin pääsin perille viimeisten joukossa. Olin aivan puhki jo tuosta menomatkasta. Sitten pienen huilin jälkeen piti lähteä taas hiihtämään takaisin. Itkua pidätellen yritin pysyä muiden vauhdissa. Mutta taas lumi ja jää paakkuuntuivat entistä pahemmin suksieni pohjaan monen sentin vahvuudelta. Loppuperin taisin taivaltaa suurimman osan matkasta yksin muiden mennessä menojaan. Muistaakseni edes opettaja ei jäänyt peränpitäjäksi katsomaan, että kaikki varmasti selviäisivät reissusta ehjin nahoin. 

Muistan kyllä tykänneeni hiihdosta vapaa-ajalla vaikka en siinä hyvä ollutkaan. Perheen kanssa hiihdellessä sai edetä rauhassa. Ei ollut paineita seuraavalle tunnille kerkeemisestä. Taisin käydä jopa yksin  hiihtämässä vähän isompana.

Hiihtoretkellä perheen kanssa vuonna 1991.

En ole edelleenkään kovin hyvä hiihtäjä ja tekniikassa olisi varmasti hiomisen varaa. Ylämäessä meno muistuttaa mummon kulkua rollaattorilla ja edelleen kammoksun pitkiä, jyrkkiä tai kaartuvia alamäkiä. Tuo alamäki kammo johtuu kanssa lapsuuden traumasta. Olin jotain alle kymmenen vanha, kun olimme perheen kanssa hiihtämässä. Oli kevättalvi ja latu oli jäinen. Lähdin isäni jälkeen laskemaan jyrkkää alamäkeä. Vauhti kiihtyi aivan liian kovaksi minun makuuni ja yks kaks homma lähti lapasesta. Kaaduin ja vedin kunnon kuperkeikka rönät useammalla kierteellä. Tuon jälkeen olen mieluiten hiihtänyt mahdollisimman tasaisella. En meinaan kaipaa laskujen tuomaa vauhdin hurmaa.

Tuosta syystä kierränkin nykyään ihan mielelläni lähilatumme kohtuu helppoa noin kolmen kilometrin lenkkiä. Se ei tarjoa yllätyksiä ja jyrkimmät alamäet pystyy kiertämään.

Kolmena edellisenä talvena en käynyt kertaakaan hiihtämässä. Ensin olin raskaana, kun odotin meidän kolmatta, sitten kaksi seuraavaa talvea oli niin vähälumisia ettei lähilatua saatu sellaiseen kuntoon, että minä olisin viitsinyt lähteä sinne sivakoimaan. Emme myöskään ole niin hiihtointoilijoita, että lähtisimme minnekkään pidemmälle paremman ladun toivossa. Tosin tilanne voi joskus muuttua.

Hiihtolatu kiertää lammen ympäri.

Viikko sitten täällä Pirkanmaalla näytti hetkellisesti hiihdon suhteen lupaavalta. Lunta oli maassa lämpötila pakkasen puolella. Mies uskaltautui ladulle jo perjantaina (12 km) ja lauantaina (34 km) vaikka latutiedote näytti tyydyttävää. Koska lähilatu oli miehen muksaaan hiihdettävässä kunnossa, uskaltauduin minäkin sunnuntaina kaivamaan uudet mononi ja sukseni esiin vapaapäivän kunniaksi. Ne olivat odottaneet ensiulkoilua varaston perukoilla jo lähes neljä vuotta.

Lähdimme mieheni kanssa yhtäaikaa sukset kainalossa.

Minä lähdin hiihtämään ulkoiluasenteella ja rauhallisella vauhdilla. Tekniikka oli vähän hukassa, mutta suunta oli eteenpäin. Pari ladunpätkää oli heikossa kunnossa, mutta hiihdettävissä, kunhan vain meni varovasti. Hiihdimme vähän päälle kaksi tuntia. Siinä missä minä hiihdin 15 km ja pysähdyn muutaman kerran kuvaamaan, mieheni hiihti 25 km.

Latu oli paikoin loistava ja paikoin huono. Hiihdon päätteeksi oli tukka kuurassa ja miehen partaa koristi jääpuikot.

Maanantaina mies yritti houkutella minuakin pitämään lepopäivän. Hän kun ei itse aikataulusyistä joutanut ladulle. No, enhän minä millään malttanut huilata, kun tiesin, että hiihtokausi jäisi ainakin tällä erää lyhyeksi sään takia.

Ampaisin siis yksin ladulle. Olin luvannut hiihtää vaan noin tunnin verran, joten tuolla kertaa matkaa kertyi 8,5 km. Hiihto sujui astetta paremmin, tosin monot alkoivat jossain vaiheessa painamaan jalkapöytää joka potkulla. Ihme kyllä, edellis päivän hiihto pitkän tauon jälkeen ei juurikaan tuntunut kropassa.

Hiihto tuo mukavaa vaihtelua treeneihin. Silloin on hiihdettävä, kun siihen on mahdollisuus.

Tiistaina minulla oli tarkoitus hiihtää vaan noin tunnin verran työpäivän jälkeen. Mutta koska mieheni ei ollutkaan kerennyt ladulle ennen minua (niin kuin oltiin alunperin suunniteltu) venähti minunkin hiihtoaikani päälle kahden tunnin mittaiseksi. Ja taas mieheni hiihti samassa ajassa kympin enemmän kuin minä, eli 27. Tällä kertaa en pysähtynyt kuvaamaan kuin ensimmäisellä kiekalla. Loppuajan hiihdin ilman turhia pysähdyksiä. Tosin vauhti hiipui loppua kohden. Ensimmäiseen vitoseen aikaa meni noin 35:34, toiseen 36:32 ja viimeiseen 39:16.

Hetken saimme nauttia talvisesta ihmemaasta.

Olin ajatellut käydä hiihtämässä vielä keskiviikkoaamuna ennen töihin kiiruhtamista. Täydestä viidestäkymppistä puuttui enää vajaa kymppi. Yöllinen  myräkkä jatkui vielä aamulla ja arvelin ladun olevan jo huonossa kunnossa. Katsoin parhaaksi palata vielä hetkeksi nukkumaan ja tein vain puolentunnin kahvakuulajumpan ennen iltavuoroa.

Mieheni oli jälleen rohkea. Hänellä olin päähänpinttymä sadasta kilometristä. Joten hän päätti kaikesta huolimatta lähteä vielä ladulle keskiviikkona. Niin kuin olin arvellut, ei latua oltu ajettu. Niinpä mieheni toimi latukoneena. Sitkeästi hän hiihti puuttuvan kympin vaikka lumi takertui suksien pohjaan, vauhti oli kävelyn luokkaa ja koko matkaan meni aikaa melkein yhtäpaljon kuin parinkympin hiihtämiseen paremmalla kelillä. Joku oli  vielä niin röyhkeä, että oli kun mies lähti toiselle kierrokselle, oli joku kävellyt pitkin hänen hiihtämää latua pitkin satoja metrejä.

Eli minä sain kasaan neljäkymppiä kolmessa päivässä ja mieheni satasen viidessä päivässä. Torstaina olikin sitten pakko taas vaihtaa jalkalenkkiin, sillä yöllinen vesisade ja lämpöasteet pilasivat ladut kokonaan.

Peruskuntoa rakentamassa. Onneki on nastat.

Tuolla lenkillä tuli taas todettua, että onneksi on nastat. Tavoitteena oli pysyä pystyssä ja tehdä tunnin lenkki vauhdista ja matkasta viisveisaten. Rytmitin etenemisen 3:1. Eli kolme minuuttia hölkkää ja minuutti kävelyä. Ensiviikolla on aika pitää lepoviikko. Jos perheessä jälleen vellonnut flunssa ei iske minuun pahemmin, aijon tehdä muutman kävelylenkin ja vähän jumppailla.

Toivottavasti kunnon talvi tulee takaisin, sillä olisi vielä mukava päästä sivakoimaan.

Jokainen askel vie kohti tavoitetta.

Jokainen askel vie kohti tavoitetta riippumatta siitä onko se otettu juosten taikka kävellen.
Tuota lausetta olen yrittänyt takoa taas omaan päähäni. Tammikuuta on elelty nyt kolmisen viikkoa ja pikkuhiljaa on lähdetty tekemään töitä kevään juoksutavoitetta silmälläpitäen. 

Kooste viimeisimmästä juoksulenkistä. (Perjantai 19.1.2018.)

Vuoden ensimmäinen viikko meni minulla vielä ihan huilatessa. Viikolla kaksi uskaltauduin ensimmäistä kertaa lenkille sitkeän flunssan jälkeen. Olen yrittänyt malttaa lähteä liikkeelle varovaisesti. Minulla kun on paha tapa lähteä herkästi rynnimään liiankin kovaa turhan aikaisin. Vaikka juoksu on kuulunut harrastuksiini jo useamman vuoden, tuntuu edistyminen edelleen kovin hitaalta. Tunnen itseni jatkuvasti vasta-alkajaksi. Mutta en ole ajatellut luovuttaa. Kaikista ei ehkä tule gepardia, mutta menee ne etanatkin eteenpäin. Ja itseäni vartenhan tätä teen. Juoksen, jotta kuntoni olisi parempi. En tehdäkseni vaikutusta muihin tai kilpaillakseni toisia vastaan.

Nyt on vain sitkeästi yritettävä käydä lenkillä, sillä kevään juoksutavoiteeseen, eli toukokuun Helsinki City Runin puolikkaaseen on aikaa enää vajaa neljä kuukautta. En ole ajatellut ottaa itselleni paineita aikatavoitteesta. Pääasia on, että selviän hengissä maaliin  aikarajan puitteissa. Vielä ei ole varmaa laittaako mies tuolloin kanssa numerolapun rintaansa vai lähteekö hän mukaan vain kannustusjoukkoihin. Se olisi ensimmäinen kerta noin päin. Että mina vain juoksisin ja mies kannustaisi.

Takana on nyt kuusi lenkkiä. Viimeisintä lenkkiä lukuun ottamatta olen joutunut kävelemään enemmän tai vähemmän. Ensimmäiselle lenkille lähdinkin ihan sillä asenteella, että kävelen alkuun puolikilometriä ja yritän hölkätä saman verran. Tuota vuorottelua jatkoin yhteensä viiden kilometrin verran.

Vuoden ensimmäisellä lenkillä paistoi aurinko.

Seuraavalla lenkillä pidensin hiukan hölkkäpätkiä ja samalla kävelyosuudet jäivät lyhyemmiksi. Matka oli taas samainen vitonen. Sää oli keskiviikkona aivan jotain kuin maantaina.

Vuoden toinen lenkki painettiin läpi sumuisen aamupäivän.

Kolmannelle lenkille lähdin heti aamusta vietyäni pojan päiväkotiin. Se alkoi taas puolen kilometrin kävelyllä, mutta nyt ei tarvinnut kävellä kuin pari lyhyttä pätkää. Hölkkä osuudet olivat 2,5km 1,5km ja 1km. Päivä valkeni sitä mukaa kun aamulenkki eteni.

Huurteinen aamu. Lähtiessä oli vielä pimeää, mutta kotiin palatessa oli jo valoisaa.

Lauantai oli suunnitellusti lepopäivä. Töissä tosin tuli kerättyä askeleita ihan kiitettävästi. Sunnuntaina olin ajatellut käydä lenkillä, mutta koska mieskin malttoi pitää lepopäivän, (hän oli edellisenä päivänä juossut reippaamman 25:n ) nukuimme ensin pitkään ja kävimme vähän asioilla koko perheen voimin.

Koska tuo viikonloppu meni huiliessa, päätin tämän tämän viikon aloittaa hiukan pidemmällä lenkillä. Päätin lähtiessä, että kävelen vain sen verran kuin on pakko. Maltillisesti lähdin liikkeelle. Kolmen kilsan kohdilla, ohittaessani Pärrinkosken ensimmäisen kerran toiselta puolelta, lupasin itselleni, että saan pitää toisella ohituskerralla kuvaustauon, jos jaksan ensin hölkötellä suunnittelemani silmukan ensin. Tuon kannustimen avulla jaksoinkin sitten loppuperin juosta yhtäjaksoisesti ensimmäiset kahdeksan kilometriä.

Pienen luonnonkosken kuohuja.

Pärrinkosken jäätaidetta.

Kuvaustauonjälkeen kävelin noin kilometrin verran. Tuo osuus oli melkein yhtäjaksoista nousua. Sitten jaksonkin taas juosta loppumatkan kotiin ja mittarissa oli lukemana täysi kymppi.

Vuoden eka kymppi melkein kokonaan juosten.

Keskiviikon lenkki ei sitten ollutkaan niin lennokasta. Reilun kolmen kilometrin jälkeen etenin seuraavat pari kilometria vuorotellen kävelyä ja juoksu aina 250:nen metrin välein. Viimeisen kilsan jaksoin taas juosta kokonaan  ja kuuden kilsasta viisi oli vähän vauhdikkaampaa menoa.

Aamulenkit ovat muutenkin aina tahmmeampia.

Perjantaina jaksoin sisulla hölkätä koko lenkin. Kuudes kilometri oli aika raskas, sillä sen pätkän juoksin lumista polkua pitkin. Tiedän, että tuollakin lenkillä olisi varmaan ollut hyvä kävellä välillä, sillä sykkeet oli aika korkeat. Mutta sitä vaan haluaa välillä tuntea itsensä vähän enemmän juoksijaksi.

Noiden ulkoiluiden lisäksi olen nyt innostunut jumppaamaan kotona, sillä salitreenit ovat edelleen olleet jäissä. Kuluneella viikolla olen heilutellut kuulaa puolisentuntia tiistaina ja torstaina. Lisäksi olen yrittänyt lähes joka ilta tehdä hiukan liikkuvuusharjoituksia jotta en olisi niin jumissa.

Kympin ja kasin kuulat ovat minun treenikaverita.

Mies on uskaltautunut juoksun ohella testaamaan myös miten sukset luistavat lähiladulla. Hänellä on takana nyt 12 km:n ja 33 km:n hiihdot. Itse en ole hiihtänyt ainakaan kolmeen talveen, kun ne ovat ollet täällä päin niin vähälumisia. Mutta nyt näyttää siltä, että tänään voisin minäkin käydä vähän sivakoimassa muutaman kierroksen lähilädulla. 

Luonto on tarjonnut viimeaikoina kaunista katseltavaa.

Vuoden 2018 tavoitteet.

Tuliko tehtyä uudenvuoden lupauksia?

Minä päätin tällä kertaa olla tekemättä mitään suurempia lupauksia, sillä ainakin vuoden takaisilla lupauksilla tuntui olevan ainoastaan aivan päinvastainen vaikutus. Kuten esim. se, että paino muuttui viisi kiloa väärään suuntaan eikä olomuoto ole yhtään sen kiinteämpi kuin ennenkään. Eikä juoksutulokset ainakaan parantuneet yrityksistä huolimatta. Vaikkei lupauksia tullutkaan tehtyä on tälle vuodelle jokunen tavoite sentään asetettu. Ja toivottavasti kova työ, kuitenkin  rennolla otteella ilman turhaa stressaamista, tuottaa tulosta vuoden aikana.

Ensimmäin tavoite tälle vuodelle on saada syömisiin joku roti loppuvuoden herkuttelun ja mässäilyn jälkeen. Millekkään dietille tai laihikselle ei ole tarkoitus ruveta. Pyrin  tekemään järkeviä valintoja ruuan suhteen. Tavoite on syödä monipuolisesti, terveellisesti ja ennenkaikkea myös riittävästi, jotta ravinto tukee myös harjoittelua, kehittymistä sekä palautumista. Välillä on lupa myös herkutella, mutta kohtuudella. Tuo kohtuus tosin vaatii vielä hiukan harjoittelua.

Toki olisi mukavaa, jos onnistuisin saamaan syömisen ja liikunnan sellaiseen palanssiin, että viimetalvena ostettu juoksutakki lakkaisi olemasta ihan niin makkarankuori kuin se nyt on. Se on kai kesän ja syksyn aikana kutistunut kaapissa, sillä ostettaessa se oli ihan passelin kokoinen. No, onneksi juoksu ei sentään ole painolaji.

Pikkasen on alkanut käymään mun lemppari takki ahtaaksi.

Toinen tavoite on selättää joulukuun lopussa alkanut flunssa ja päästä pikkuhiljaa taas lenkkeilyn makuun. Kuuden päivän kuume vaati veronsa ja tämän vuoden ensimmäisen viikon olen ottanut ihan iisisti. Juoksutossuja olisi syytä päästä ulkoiluttaamaan talven ja kevään aikana sen verran, että toukokuun puoleen väliin mennessä olisin taas puolimaraton kunnossa. 

Alkutalvesta pohdimme tarvitsemmeko vuodelle 2018 kisatavotteita ollenkaan. Jos treenaisimmekin kerrankin vain "huviksemme". Mutta mahtaisiko treeni-into pysyä liekissä läpi vuoden, jos kipinäksi ei ole asetettu mitään konkreettista juoksumatkaa/kisaa... Minä innostuin noista pohdinnoista huolimatta asettamaan itselleni kisatavoitteen, sillä pelko liekin tukehtumisesta ilman pientä lisähappea oli olemassa. 

HCR 2017 sekä optimistinen- realistinen- ja pessimistinen aika tavoitte.

Toinen asia mikä innoitti minua ilmottautumaan mukaan vuoden 2018 Helsinki City Runille, oli pääsy mukaan HCRD Street Teamiin.  Moni varmaan tietääkin jo, ettei touikokuussa juosta enää pelkästään puolimaratonia vaan tuo matka on saanut seurakseen myös täyden maratonin joka  siirrettiin syksyltä HCR:n yhteyteen. Tiedän etten itse ole toukokuussa vielä siinä kunnossa, että uskaltaisin lähteä kokeilemaan 42:n kilometrin juoksemista, siitä syystä valitsin omaksi matkaksi tuon puolikkaan. Pari muutakin matkavaihtoehtoa olisi kyllä ollut tarjolla. Tuo juoksupäivä kasvoi meinaan samalla kahdella uudella tulokkaalla, Helsinki City 5:lla ja Helsinki City Maraton-viestillä. Eikä tietenkään pidä unohtaa lasten omaa Mini-maratonia, joka myös siirtyi elokuulta uuteen ajankohtaan.  

 Teamiin mukaan pääsy antoi lisäkipinän myös tämän blogin pitämiselle. Kolmas tavoite onkin saada pidettyä oma ja lukijoiden mielenkiinto yllä blogia kohtaan. Vaikka tämä blogin pitäminen on ollut minulle vain harrastus, tuntuu se toisinaan työläältä. Joten kaikki uudet tuulet ja mahdollisuudet kehittää tätä harrastusta ovat arvokkaita. Alkukesästä on tiedossa myös uusi pienimuotoinen yhteistyö matkailuun liittyen ja sitä meidän perheessä odotetaan jo kovasti.

Siinä olivat pääpiirteittään minun tavoitteeni tälle vuodelle. Ei mitään turhan tarkkoja suunnitelmia vaan rennolla otteella yritetään tästä vuodesta selvitä. Katsotaan myöhemmin saadaanko kisakalenteriin vielä lisäyksiä vai mennäänkö tämä vuosi "yhden kisan taktiilalla".

Kesällä toteutuu vihdoin pitkäaikainen haave päästä lomailemaan Alpeille. Kuva netistä. 

Onnekasta ja antoisaa alkanutta vuotta 2018 kaikille lukijoille!

Toivottavasti viihdyt jatkossakin blogini parissa.