Viimeiset viikot ennen puolikasta.

Viikon päästä pitäisi kiinnittää tämän vuoden ensimmäinen kilpailunumero rintapieleen. Meidän kohdalla se tarkoittaa Helsinki City Running Day:tä ja oasallistumista HCR:n puolikkaalle.

Mutta onko mitään enää tehtävissä kunnon suhteen tässä vaiheessa?

Eipä oikeastaa. Juoksukunto on nyt sellainen kuin on. Pohjatyö on tehty ja viimeisellä viikolla ennen kisaa ei pysty juuri enää muuta kuin huonolla tuurilla pilaamaan kisapäivän vireyden. Nyt siis täytyy vain malttaa keventää ja antaa kropan palautua. Itse käyn varmaan juoksemassa kevyen vitosen maanantaina ja ehkä jonkun lyhyemmän keskiviikkona tai torstaina. Kyykyt ja muut jalkoja helposti jumittavat liikkeet jätän suosiolla väliin kisaviikolla. Täytyy myös syödä hyvin ja pitää huolta hyvästä nestetasapainosta, varsinkin jos nämä lämpimät päivät jatkuvat. Jos sääennuste lupailee lämmintä ja takuuvarmaa hikoilua lappujuoksun ajankohtaan, otan itse ehkä mukaan oman juomareppuni. Varsinkin, kun puolikkaalla ei tule olemaan matkanvarrella kuin kolme juomapistettä.

Auringonpaiste ja lämmin sää on saanut luonnonkin heräämään.

Myös meidän oma aikataulu alkaa hahmottumaan tuolle päivälle. Junaliput on hankittu ja lastenhoidosta sovittu. Hotelliyö ennen kisaa olisi ollut houkutteleva vaihtoehto. Päädyimme kuitenkin pikavisiittiin aikaisesta aamusta huolimatta. HCR:n juoksunumeroiden haku päättyy lauantaina kymmenen aikaan, joten meidän täytyy lähteä Tampereelta vähän yli seitsemän junalla, jotta kerkeämme ajoissa perille.

 Mieheni tulee saamaan puolentunnin etumatkan sillä hän starttaa puolikkaalle ensimmäisessä lähtöryhmässä klo. 11:30, kun minä taas ampaisen matkaan neljännen ryhmän mukana klo 12:00. Mieheni kerkeää siis hyvin hengähtämään hetken oman juoksunsa jälkeen ennen kuin minä raahaudun maaliin.

Valmistautuminen kisaan on sujunut suurinpiirtein suunnitelmien mukaan. Ristiriitaisissa tunnelmissa odotan tulevaa koitosta. Sitä ei vielä tiedä mikä on päivän kunto itse kisäpäivänä, mutta sen mukaan mennään miten kulkee. Toissaviikon sunnuntain pitkälenkki kasvastti itseluottamusta tulevaa puolikasta ajatellen, kun taas viikon takainen lenkki romutti sitä hiukan.

 Toissaviikon sunnuntaina minulla piti alunperin olla vapaata, mutta se vaihtuikin työpäiväksi. Pysyin silti alkuperäisessä suunnitelmassa pitkänlenkin suhteen. En halunnut siirtää sitä vappupäivälle vaan  päätin yhdistää sen työmatkajuoksuun. En ollut onneksi ihan perillä päivän sääennusteesta. Jos olisin tiennyt etukäteen joutuvani juoksemaan pari tuntia vesisateessa, olisin varmaan heittänyt tossut narikkaan ja tyytynyt bussikyytiin.

Kevään paras pitkä tuli juostua koleassa ja sateisessa säässä.

Tihkusade alkoi juuri sopivasti kun sain  itseni ulos ovesta vähän yli yhdeksän. Reitti oli suurinpiirtein mietitty valmiiksi aikaisempien lenkkien pohjalta. Päätin juosta sellaisella vauhdilla mikä tuntuisi sillä hetkellä hyvälle. Vähän jouduin kyllä alkumatkasta jarruttelemaan, sillä juoksu kulki yllättävän hyvin. Siemailin urheilujuomaa noin kilometrin välein ja geeleistä otin lisäpotkua vitosen välein. Tälläkään kertaa pakki ei onneksi mennyt sekaisin Lidlin Sportyfeel tuotteista. Mieli pysyi positiivisena vaikka sade yltyi matkan edetessä ja olo alkoi muistuttaa uitettua koiraa. Onneksi hyvien varusteiden ansiosta vilu meinasi tulla vasta ihan loppumatkasta. Jos minulla olisi tuolloin ollut enemmän aikaa, olisin varmasti jaksanut juosta maltillisella vauhdilla vielä muutaman kilometrin lisää. Tuo 18,5 km on nyt toistaiseksi pisin lenkki minkä olen tämän vuoden puolella juossut.

Mitään ihemeellisempiä vappusuunnitelmia emme olleet onneksi tehneet, sillä keskimmäinen muksu oli sopivasti kuumeessa ja isäntä kärsi migreenistä. Vappupäivänä ei siis yhtään harmittanut, että sää oli sateinen. Hyvällä omallatunnolla katselimme lasten kanssa piirrettyjä sohvalla ja söimme herrkkuja.

Vappupäivänä herkuttelimme oikein kunnolla.

Vappuviikolla yritin ottaa treenien suhteen vähän iisimmin. Torstaina juoksin töihin ja lauanataina kävin pienellä aamulenkillä vaikka piti pitää ihan lepopäivä ennen viimeistä pitkää.

Oli vaihteeksi mukava juosta töihin hyvässä säässä.

Kevyt aamulenkki ennen töihin kiiruhtamista.

Viimeisin pitkälenkki olikin sitten kaikkea muuta kuin juoksun hurmaa. Matkan teko tuntuin työläältä heti alusta asti. Tavoitteena oli juosta rento 15 km. Kilometrit sain kyllä kasaan sisulla ja jonkinasteisella päättäväisyydellä, mutta rentous juoksusta oli kaukana. Valitsemani reitti oli tuolla kertaa ehkä hiukan mäkisempi kuin aikaisemmilla pitkillä. Halusin juosta muualla kuin liikenteen hälyssä, joten suuntasin syrjäisemmälle hiekkatielle. Yksi seikka mikä varmasti myös vaikutti juoksun takkuiluun, oli lämpö. Tuo juoksu oli meinaan ensimmäinen "helle"juoksu tälle keväälle. Kesä saapui kuin varkain. Menee hetki tottua uusiin lämpötiloihin. Kauhulla odotan niitä kesän oikeasti helteisiä päiviä. Tosin jos kesä menee samalla kaavalla kuin pari edellistä, ei niitä kovin montaa ole odotettavissa.

Välillä matkanteko oli yhtä lätäköiden väistelyä.

Tällä viikolla juoksin vielä kaksi noin tunnin mittaista peruslenkkiä ja kävelin kaksi 5,5 km:n lenkkiä. Tiistaina aamulenkin lisäksi tuli käytyä tekemässä vähän perusliikkeitä salilla. Keskiviikkona kaunis sää houkutteli tekemään pienen rennon kävelylenkin aamuvuoron jälkeen. Vauhti pysyi todellakin kevyenä, sillä tytöt innostuivat lähtemään minulle lenkkiseuraksi koulupäivän päätyttyä.

Jokaisella lenkillä on voinut bongata uusia kevään merkkejä.

Tyttöjen kanssa kävelyllä.

Helluntaille olin suunnitellut työmatkajuoksua, mutta se vaihtuikin kevyeen aamulenkkiin ja luonnosta nautiskeluun. Meidän nuorimmainen piti taaskin huolen siitä, ettei sinäkään aamuna nukuttu turhan pitkään, vaikka siihen olisi kerrankin ollut kaikilla mahdollisuus. No, jälkikäteen ei harmittanut yhtään. Sen sijaan, että olisin joutunut juoksemaan reppu selässä liikenteen hälyssä, sain juosta ilman aikataulupaineita luonnon helmassa. Puolessa välissä matkaa pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan linnun laulua ja Pärrinkosken kohinaa. Ja tietenkin piti ottaa ilo irti aamuauringon tarjoamasta vallaistuksesta.

Pärrinkoskessa riittää keväisin vettä.

Välillä tuli pompittua kiveltä toiselle, jotta pääsi sinne minne halusi.

Tuoreita lehtiä ja veden pinnan kimallusta.

Aamuaurinko tarjoaa parhaan valaistuksen.

Lauantai meneekin pitkälti töissä ja huomiselle Äitienpäivälle olemme suunnitelleet pientä ulkoilua retkeilyn merkeissä. Illemmalla poikkeamme vielä anoppilaan kahville.

Aurinkoista viikonloppua jokaiselle ja tietenkin ihaanaa Äitienpäivää kaikille äideille!

*Osallistumiset juoksuun saatu HCRD Streetteamin ja SportyfeelSpecialSquadin kautta

Pikkaisen pidemmälle.

Viime viikko oli huippu viikko juoksun suhteen. Neljä lenkkiä oli sen verran kova rasitus meikäläisen kropalle, että alkuviikon jalat olivat aika väsyneet eikä mikään oikein huvittanut. Väsymys ei sinäänsä tullut yllätyksenä ja otin suosiolla vähän iisimmin. Loppuviikosta juoksu alkoi kulkemaan paremmin ja eilen lauantaina tulikin juostua pitkästä aikaa vähän pidempi lenkki. 

Sitä mukaa, kun lumet sulaa, alkaa juoksukin kulkemaan paremmin.

Viikon kolmesta lenkistä kaksi oli työmatkajuoksuja. Tiistaina ja perjantaina laitoin repun selkään ja ampaisin tossut jalassa kohti työmaata. Molemmilla kerroilla tyydyin suorimpaan reittiin, eli seitsemään kilometriin. Tiistaina en kyllä olisi pidempää jaksanut juostakkaan. Toinen syy miksi valitsin tylsemmän reitin maisemareitin sijaan, oli puhtaasti reitin parempi kunto. Edellisellä viikolla juoksin muutaman kerran Arboreettumin kautta ja silloin sen kulkuväylät olivat aika huonossa kunnossa. Täytyy varmaan malttaa odottaa hetken aikaa, että puiston varjoisat hiekkatiet sulavat kunnolla sekä hiukan kuivuvat ja tyytyä siihen asti puhtaasti asvalttiin.

Tiistaina ei edes auringon paiste saanut valitsemaan pidempää reittiä.

Tiistain juoksu oli tosiaan tahmea ( 7km/50;52), mutta perjantaina tossut nousivat maasta vikkelämmin. Sää oli harmaa ja ajottaisen sateen kostuttama. Pieni sade ei haitannut sillä sen ansiosta katupölyn määrä oli siedettävä. Tuolla lenkillä parani taas kevään ennätykset. Nyt nopeimman kilometrin olen pyyhältänyt aikaan 6;29, mailin 10;42 ja vitosen 34;06.

Kevään parhaat tähän asti.

Eilen minua jännitti lähteä juoksemaan. Tavoitteena oli juosta vähintään 90 minuuttia ja arvelin sen tarkoittavan noin 12:ta kilometria. Koska edellispäivän lenkin vauhti oli ollut vähän reippaampi, pelkäsin jalkojeni painavan lyijyn lailla.

Yritin pitää alusta asti vauhdin maltillisena. Minulla kun on edelleen paha tapa lähteä liikkeelle liian lujaa ja väsähtää ennen kuin matka on kerennyt kunnolla edes alkamaan. Nyt otin matkaan mukaan myös juomista. Täytin juomarepun Sportyfeelin Sports dinkillä. Tuota juomaa tulee olemaan tarjolla ensikuun Helsinki City Run:lla, johon ei muueten ole aikaa enää kuin vajaa kuusi viikko. Nyt on siis hyvä aika alkaa totuttamaan omaa kroppaa tuohon juomaan, jotta maha ei ala oikuttelemaan kesken kisan ainakaan sen takia.

Raikkaan sitruunan makuinen Sportyfeel Sports dink saatu blogiyhteistyön kautta. #sportyfeelsquad

Oma mahani sieti urheilujuomaa kohtuu hyvin. Aloitin sen siemailun jo ensimmäisen kilometrin tultua täyteen. On parempi juoda pieniä hörppyjä useammin kuin paljon kerralla harvemmin. Silloin juoma imeytyy paremmin eikä jää hölskymään mahaan. Tosin kahden viimeisen kilometrin aikana en uskaltanut enää juoda tyhjään mahaani enempää. Viimeiset kaksi ja puoli kilometriä vaativat muutenkin keskittymistä ja itsensä tsemppaamista. Sillä tuon pätkän mäet jotka sain alkumatkasta kepeästi rullata alas, imevät viimeisetkin voiman rippeet kotiin päin juostessa. On oikeastaan ihan sama mistä päin meille juoksee kotiin loppumetrien ylämäkiä ei pääse täysin kiertämään.

Hyvän lenkin jälkeen on helppo hymyillä.

Ja kuten huomaatte, matkan varrelta ei ole yhtään maisema kuvaa. Missään vaiheessa ei siis tarvinnut huilata kuvaushetken varjolla. Yhden kerran jouduin pysähtymään punaisiin keskisaarekkeelle. En halunnut ottaa sitä riskiä, että jäisin jonkun hätäisen autokuljettajan yliajamaksi. Tavoite tuli täyteen ja vähän ylittyikin. Tuo lenkki antoi kyllä itselle toivoa. Ehkä minä sittenkin saan itseni puolimaraton kuntoon toukokuun 19. päivään mennessä.

Kevään pisin juoksulenkki tähän asti.

Mieheni ei ole edelleenkään asettanut tälle vuodelle kisatavoitteita, mutta käy edelleen ahkerasti lenkillä. Viikkokilometrejä ei kerry ihan niin paljoa kuin jossain vaiheessa, sillä raskas ruumiillinentyö vaatii veronsa. Perus lenkit ovat tällä hetkellä noin 10-12 kilometriä ja viikonlopun pitkät noin 24-40 kilometriä.

Meille molemmille juoksu toimii pään nollaajana ja se on hetki sitä omaa-aikaa kaiken kiireen keskellä. Siksi se on meille kummallekkin tärkeä harrastus. Ja toivottasti pystymme harrastamaan sitä tulevaisuudessakin.

Suunnittelmia ja sisäänajoa.

Tulevana lauantaina olisi edessä tämän vuoden  ensimmäinen juoksukisa. 

Ihan vielä ei ole maratonin aika, mutta kiinnitämme kilpailunumerot rintaamme Myllyn lenkin merkeissä, kun lähdemme tutustumaan mieheni kanssa ensimmäistä kertaa järjestettävään Tampere Countryside Maratoniin. Itse en ole aijemmin liikkunut Teiskon maisemissa muuta kuin ohimennen auton kyydissä, joten odotan mielenkiinnolla reitin maisemia.Vielä en osaa kauheasti tulevaa kisaa jännittää, sillä tiedän ettei matka itsestään tuota ongelmia. Myllyn lenkki kun on matkaltaan 12 km ja sen mittaisia lenkkejä olen tehnyt myös peruslenkkinä. Oman haasteen suoritukseen tuo tietenkin olosuhteet. Jos sää jatkuu yhtä lämpinä ja kosteana kuin viime päivinä, voi tuollakin matkalla saada itsensä totaalisesti uuvuksiin. Täytyy vain muistaa hyvä nesteytys ja oikea vauhdinjako.

Kuva Tampere Countrydide Maratonin Facebook-sivuilta.

Eilen aamulla töihin juostessani huomasin taas sen, miten eri asia on himmailla juostessa omasta tahdosta eikä pakon sanelemana. Fiilikset on aivan erilaiset. Silloin, kun malttaa juosta rauhallisesti vähän käsijarru pohjassa, ei hidas vauhti tunnu ahdistavalta. Mutta jos joutuukin etenemään etanavauhdilla siitä syystä ettei juoksu yksinkertaisesti vain kulje, meinaa mieliala painua maan rakoon.

17.7.2016.

Eilen olin kuitenkin päättänyt, että juoksen töihin niin maltillisella vauhdilla millä vaan pystyn, vaikka juoksu tuntuisikin kulkevan. Jouduinkin alussa tosissani laittamaan pienempää vaihdetta päälle, sillä vauhti tuntui karkaavan helposti. Loppumatkasta jouduin kyllä sitten viimeiset puolitoista kilometriä juoksemaan hiukan reippaammin, jotta kerkeäisin varmasti ajoissa töihin. Tietysti, jos olisin lähtenyt himpun verran aijemmin ei minun olisi tarvinnut lopussakaan kiirehtiä. Ainaista jossittelua... Samalla tuli koeajettua uudet juoksutossut. 

Ensimmäinen lenkki takana uusilla tossuilla.

En muista onko minulla koskaan aijemmin ollut Adidaksen juoksutossuja, mutta nyt päätin kokeilla miten ne sopivat jalkaani ja minun menooni. Mieheni parit edelliset tossut ovat olleet tuolta merkiltä ja hän on tykännyt niillä juoksennella. Kestävyys voisi tosin olla vielä parempi, sillä ainakin Adizero Boston Boost-mallin verrkomainen kangas kuluu aika nopeasti puhki.

Viikkoa aikaisemmin, oli ihan eri tunnelmat sunnuntain työmatkalla. En ollut täysin palautunut keskiviikon pitkästä, joka oli elämäni ensimmäinen kolmekymppinen. Kyseinen työmatka oli aika tuskainen. Olin taas lähtenyt vähän myöhässä ja jouduin pitämään vauhtia yllä vaikka mieleni teki vain kävellä. Itselleni tulee ainakin todella ahdistunut olo, jos meno on työlästä. Ymmärrän kyllä, että vireystaso vaihtelee päivittäin. Aina ei vain kulje ja se voi olla monen asian summa.  Jokaisesta lenkistä ei välttämättä jää hyvä maku, mutta jokainen otettu juoksuaskel on askel kohti parempaa kuntoa. Tietysti jos epävireys jatkuu pidemmän aikaa, on syytä pysähtyä tarkastelemaan tarkemmin mistä moinen johtunee.

Ihme kyllä selvittiin kotiin asti kastumatta.

Tuon työpäivän jälkeen lähdin vielä pojan kanssa kameliksi miehen lenkille, jotta hänen ei tarvitsisi kantaa juomista itse mukana. Polkeminenkin tuntui tuolla kertaa raskaalta. Mihellä juoksu kyllä kulki, vaikka minä en jaksanut kuin valittaa. Seuraavalla kerralla lupaan yrittää olla parempaa lenkkiseuraa ja pitää turhat mölinät mahassa.

Poika jaksoi mukisematta. Minä en...

Yksi syy miksi halusin ottaa rauhallisesti, on tämän päivän työmatka. Tarkoitukseni on kohta startata ja juosta töihin iltavuoroon pidemmän kaavan mukaan. Onkin oikeastaan viimeisiä aikoja juosta pidempää lenkkiä, sillä maratoniin on enää vajaa kolme viikkoa.

Vielä hetki sadonkorjuuseen.

Mieheni juoksi kanssa eilen viimeisen pitkän ennen kilpailua. Hän sai kasaan kolmannen päälle satasen viikon joksemalla 32 kilometriä. 

Nyt on aika alkaa keventämään harjoittelua, jotta kroppa kerkeää sopivasti palautumaan ennen maratonia.

Kotikylän kirkko lapsuusmaisemissa.

Viimeviikolla pääsimme viettämään pienen miniloman mummon patojen äärellä, kun piipahdimme vanhempieni luona.Oli mukava vaihteeksi juosta lapsuusmaisemissa. Juoksin yhden pidemmän lenkin reissun aikana, jolle mieheni lähti seuraksi. Mies vähän tuskasteli lenkin aikana, sillä hän ei ole tottunut juoksemaan niin hitaalla vauhdilla kuin minä. Välillä hän painelikin edempänä ja kääntyi sitten takaisin. 

Kun minä juoksin 22 km sai hän mittariin lukeman 23.

Paahtavaa hellettä ja kovaa vastatuulta.

Maisemia Juurisalmen sillalta.

Olin aivan poikki lenkin jälkeen, sillä helteinen auringon paiste teki matkasta aika uuvuttavan. Lenkin aikana tytöt olivat auttaneet Mummoa ja Vaaria ruuanlaitossa ja pääsimmekin heti nauttimaan maittavasta ateriasta.

Näillä eväillä pääsee palautuminen hyvään vauhtiin.

Minä palauttelin seuraavaan päivän, mutta mieheni kävi tekemässä vielä päälle parikymppisen omalla vauhdillaan. 

Pitihän se ottaa ilo irti, kun pääsi pitkästä aikaa juoksemaan eri maisemissa kuin yleensä.

 

Maalaismaisemaa Länsi-Savossa.

Viimeviikolla teimme myös suunnitelmia HCM-viikonloppua ajatellen. Nyt on junaliput ostettu ja hotelli varattu. 

Kahden edellisen vuoden tapaan aijomme majoittua Solo Sokos Hotel Tornissa. Viimevuonna meillä oli lapset matkassa mukana, 

mutta tällä kertaa saamme nauttia hotelliviikonlopusta kahdestaan.

Kuva viime vuoden HCM-matkalta.

Tärkeä harjoitus.

Keskiviikkona tuli suoritettua viikon tärkein treeni. Ja ehkä myös yksi tärkeimmistä harjoituksista tulevaa maratonia ajatellen,
joka on jo muuten kuukauden päästä...

Kuvaa hyvin viimeaikaisia tunnelmia.

Monesti puhutaan, että ennen ensimmäistä maratonia olisi hyvä juosta vähintään yksi kolmenkympin lenkki. Lyhyemmilläkin lenkeillä voi toki selvitä maratonista läpi, mutta kyllä tuo kolmestakympistä selviäminen tuo lisävarmuutta. Mieheni on ainakin tuota mieltä, ja hänen ohjeitaan kuunnellen minä olen koko kesän treenaillut. Itse otan mielummin vastaan suusanalliset ohjeet, sillä en jaksa niin paneutua juoksuopuksien saloihin, ohjeisiin ja ohjelmiin. Tosin mieheni on välillä sitä mieltä, että kyseenalaistan hänen sanomisensa. Minä vaan satun olemaan luonteeltani sen verran jahkailija, että se saattaa siltä vaikuttaa. Kyllä minä mieheni ohjeisiin näissä juoksuasioissa luotan.
Onhan hänellä vuosien omakohtainen kokemus takana.

Niin ja nyt sitten minäkin olen juossut elämäni ensimmäisen komekymppisen.
Tähän asti pisin juoksulenkkini on ollut toukokuun lopussa juoksemani 26 km. Joten uusi matkaennätys tuli myös eilen tehtyä.

Juuri sillä vauhdilla, kuin olin alunperin suunnitellutkin.

  Keskiviikkona en aamulla ollut aivan varma jaksaisinko kyseistä matkaa juosta, sillä niin kovasti väsytti ja en meinannut saada itseäni käyntiin.
Ehkä minua hiukan myös jännitti lenkille lähtö .

Näillä eväillä tankattiin tiistaima.

Olin kuitenkin edellisesnä iltana tankannut hyvin ja olin jo koko alkuviikon asennoitunut siihen,
että keskiviikon vapaapäivänä minä sen vihdoin yritän oikeasti tehdä. Maanantain työmatkajuoksukin kun oli sujunut yli odotusten. 

Juuri ennen lähtöä.

Keskiviikkona siis starttasin yksin matkaan. Taivas näytti kaikkea muuta kuin selkeältä. Onneksi otin mukaan myös lippiksen.
Inhoan juosta lakki päässä, mutta ajoittain aurinko porotti siihen malliin, että oli pakko vetäistä lippa päähän.

Kympin kohdilla taivas alkoi saada entistä tummempia sävyjä.

Puolessa välissä matkaa pidin pienen vessatauon, kun matkan varrelle sattui sopivasti huoltoasema.
Pesaisin samalla kasvoni kylmällä vedellä ja se raikasti oloa kummasti. Join samalla myös lasillisen tavallista vettä, sillä halusin vaihtelua pelkän urheilujuoman litkimiseen. Oli minulla matkassa mukana myös yksi pähkinä-taatelipatukka ja yksi energiageeli. Noista kummastakin eväästä riitti kolmeksi kerraksi ja tankkasin niistä energiaa matkan aikana.

Tälläiset eväät oli matkassa mukana.

 Parinkympin jälkeen alkoi meno olla työläämpää. Viimeiselle vitoselle sain onneksi seuraa, kun mieheni saapui pyörällä pojan kanssa tsemppareiksi. Mies oli käynyt ensin omalla lenkillään ja viitsi vielä sen jälkeen lähteä vaimonsa tueksi sateen uhasta huolimatta. Ilman juttu seuraa olisi loppu varmasti tuntunut montakertaa tuskallisemmalta. Viimeiset neljä kilometriä juoksin lähemmäksi kahdeksan minuutin keskivauhdilla, mutta selän takana jyrisevän ukkosen takia en viitsinyt enempää vauhtia tiputtaa.
Onneksi ukkosrintama meni loppuperin kaukaa ohi eikä noussut yllemme.

Äidin pikkutsemppari ja taustalla ukkosrintama joka tässä kuvassa näyttää kesymmältä mitä oikeasti oli.

Ensimmäisen kympin jälkeen aloin kyllä jo toivoa, että alkaisipa sataa, sillä sää oli lämmin ja tukala. Kaikki tummat pilvet tuntuivat silti vain lipuvan ohitse. Ihan vasta loppumatkasta sain muutaman pisaran niskaani. Onneksi kunnon kaatosateet saapuivat vasta kun olimme jo kotona. Jos inhoan juosta lakki päässä, niin märät tossut on toinen inhokki.

Parinkympin kohdilla sain niskaani muutaman pisaran.

 Loppumatkan tuskasta huolimatta, kotiin saapui onnellinen ja taas astetta itsevarmempi nainen.

Viimeisetkin järjenrippeet taisi valua hien mukana pois...

Itsevarmuudestani oli meinaan nakerrettu palanen pois. Viimeviikolla meinasi taas iskeä epätoivo, kun keskiviikkona minuun iski jälleen kerran joku himskatin kesäflunssa. Edellispäivän puolipitkä oli sujunut kohtalaisesti, ja 16 kilometriä oli taittunut 7:02 keskivauhdilla.
Tuon lenkin jälkeen iskikin sitten kamala väsymys jota jatkui muutaman päivän. Olo oli vetämätön ja nenä tukkoinen.

Viimeviikolla sai väistellä lätäköitä.

Olin niin pettynyt, kun en päässytkään loppuviikosta kulkemaan töihin pyörällä ja perjantain vapaapäivälle suunniteltu pitkis jäi siltä erää tekemättä. Sunnuntaina olin onneksi jo sellaisessa kunnossa, että jaksoin lähteä pyörällä miehelle lenkki seuraksi, kun hänellä oli ohejelmassa kevytvauhtinen kolmekymppinen. Kaiken kaikkiaan mieheni juoksi viimeviikolla taas päälle sata kilometriä.

Jaloittelu tauolla isän juostessa pientä lisämutkaa.

Vielä pitäisi keretä juoksemaan pari pitkistä ennen elokuun puoltaväliä. Toinen kolmekymppinen ja yksi vähän lyhyempi.
Puolisollani on tarkoitus hioa maratonkuntoa vielä yhdellä maratonvautisella kaksvitosella peruslenkkien lisäksi.

10 viikkoa tehokasta harjoitteluaikaa jäljellä.

 

Enää noin yksitoista viikkoa HCM:n starttiin, eli kymmenisen viikkoa tehokasta harjoitteluaikaa jäljellä.

Hiukan on ruvennut jännittämään, että mihinkähän sitä on tullut lupauduttua.

Tämä kuluva viikko olisi tarkoitus ottaa kevyemmin. Miehelleni on takana kolme kovaa viikkoa ja minulla kaksi. Itseasiassa viime viikko oli minun kaikkien aikojen paras viikko. Vaikka luulin jo edellisen viikon jälkeen, että en siitä enää kovin helposti paranna, mutta toisin kävi.

Maanantai aamun lenkin lukemat.

Viikko sitten maanantaina innostuin heti aamusta juoksemaan 15 km. Tuo lenkki oli loppua kohden tukala sillä mukanani ei ollut ollenkaan juomista. En alunperin ollut ajatellut juosta niin pitkää lenkkiä. Iltapäivästä lähdin vielä pyörällä lenkkiseuraksi, kun mieheni juoksi 17 km.

Mäen päällä odottelemassa.

Tiistaina käytiin testaamassa uusi "lentokentän reitti". Mies juoksi ja minä poljin. Harmiksemme emme sattuneet näkemään yhtään laskeutumista tai nousua Pirkkalan lentokentän tienoilla tuolla kertaa. Reitille tuli mittaa 26 km. Osa matkasta oli kuoppaista hiekkatietä ja osa taas kunnon asvalttia. Hetken aikaa  täytyi myös pitää varansa ettei saanut golfpallosta osumaa. Loppumatkaan, noin 20 km:n kohdilla oli myös todella mukava melkein yhtäjaksoinen 800m:n nousu joka jyrkkeni loppua kohden. Mutta tuostakin mäestä selvisin kunnialla polkien ylös. Tosin poika komensi aina takapuolen noustessa penkistä "äiti, istu penkkiin."

Maisemia mäen päältä.

Keskiviikon puolipitkä ei ollutkaan sitten niin helppo. Ilman mieheni tsemppausta ja seuraa, olisi lenkkini jäänyt paljon lyhyemmäksi ja olisin luovuttanut jo alkumatkasta. Harmikseni minulla ei ollut sinä päivänä niin hyvä juoksu-flou kuin miehelläni oli ollut omalla lenkillä vähän aikaisemmin. Hänen askelluksensa oli ollut kevyttä ja vaivatonta ja 15 km taittui 4:00 keskivauhdilla. Viimeisen kilometrin vauhti oli peräti 3:05.

Koivukuja.

Se on kyllä mahtavaa, silloin kun kaikki loksahtaa kohdalleen ja juoksu kulkee ilman huolen häivää. 

Kyllä minullakin sellaisia päiviä silloin tällöin on mutta harvemmi. Toivon tietenkin, että sitkeällä harjottelulla kuntoni kasvaa siinä määrin, 

että juoksemisesta tulee kerta kerralla nautittavampaa. 

Yhden arkiaamun tunnelmia.

Olenkin jo huomannut jonkin sortin edistymistä peruskestävyyden osalta. Keskisykkeeni on madaltunut parin viime kuukauden aikana.  Esimerkiksi maaliskuun alussa juoksin 15,3 km aikaan 1:54,29. Keskivauhti oli 7:29 ja syke 163 ja tuolloin tuo matka oli minulle pitkälenkki. 

Ja nyt tuon viime viikon maanantain 15 oli puolipitkä 7:02 keskivauhdilla ja 153:n keskisykkeellä.

Ei niin helppo kuin voisi kuvitella.

Mutta, joo. Keskiviikkona iltapäivän lämpö vaan tuntui vievän mehut, vaikka nyt minulla olikin mukana juomista. Tietysti jos olisin malttanut ottaa astetta vielä rauhallisemmin, ei juoksu olisi ollut niin tuskaisen tuntuista.

Torsatina oli pakko pysähtyä ihastelemaan tätä pariskuntaa.

Torstaina otinkin aamulenkin verryttelyn kannalta. 

Vitonen oli tavoitteena, mutta sen verran piti venyttää yli että sain siihen mennessä yhteensä 36 juoksukilometriä.

Kevyesti verytellen.

Perjantaista on muodostunut meidän molempien lepopäivä joka on pyhitetty jo useampana viikkona asioillakäymiselle.

Viikonloppuna olikin ihan mukavat juoksukelit. Noin 15 astetta lämmintä ja kunnolla pilvistä, mutta ei sateista. Onneksi teinkin oman pitkääni eilen sunnuntaina, sillä taas tänään maanantaina onkin taas helteinen ja aurinkoinen päivä. Ei siis paras mahdollinen juoksukeli sellaiselle jonka lämmönsietokyky ei ole huippuluokkaa. 

800 metrin nousu jolle kuva ei anna oikeutta.

Eilisellä lenkillä tuli parannusta matkaennätykseen puolen kilometrin verran. Juoksin sen samaisen lentokentän lenkin kuin mieheni tiistaina. 

Tällä kertaa näimme yhden matkustajakoneen maassa, josta ihmiset astelivat juuri maankamaralle.

Seuralaisellani oli hiukan tuskainen kolmetuntinen, kun hän joutui pyöräilemään "lastenpyörällä". Mieheni meinaan huomasi vasta juuri ennen lähtöä, että hänen pyöränsä takarenkaan ulkokumi oli pahasti repeytynyt, ja se tuskin olisi kestänyt kivikkoisilla osuuksilla. Hänen ei siis auttanut kuin nostaa minun pyörästäni satula mahdollisimman korkealle, (silti polvet jäi aika pahasti koukkuun) ja vain sitkutella sillä eteenpäin. Pyöräni ei muutenkaan ole mitään sulavalinjaista ja ketterää mallia, vaan dynamolla varustettu 8-vaihteinen kaupumkipyörä. 

Mutta tätyy kyllä nostaa hattua, että hän silti viitsi lähteä seuraksi. Joku toinen olisi saattanut lyödä hanskat tiskiin. No, olinhan minäkin ollut hänelle seurana edellisenä päivänä, kun hän juoksi kanssa 26 km:in Hervantalenkin. 

Pisin pitkä toistaiseksi.

Vielä yhteenvetona: 

Miehelleni kertyi viimeviikolla juoksukilometrejä 104 ja pyöräilyä 40. Minä pyöräilin 69 km ja juoksin peräti 62 km.  

Parin viikon päästä olisi tavoitteena juosta eka kolmekymppinen. 

Saa nähdä kuinka sen kanssa käy...