Miniloma osa 1. Sukellus pinnan alle*.

Tälläkertaa päästiin sukeltamaan vedenpinnan alle ilman, että kastuttiin.

Viimeviikon perjantaina pääsimme tutustumaan vedenalaiseen elämään Merimaailma Sea Lifes Helsingissä, kun päätimme yllättää lapset ja viedä heidät yhden yön minilomalle pääkaupunkiin.

Olin  itse vielä reissuunlähtöpäivänä aamuvuorossa töissä. Kerkesin kuitenkin juuri ja juuri piipahtamaan kotona ennen kuin kiirehdimme yhdessä juna-asemalle. Helsinkiin päästyämme kirjauduimme pikaisesti hotelliin ja veimme matkatavarat huoneeseen. Sitten olikin aika suunnata ratikalla kohti Alppilaa ja Tivolitietä.

Merimaailma on kesä- heinäkuussa auki päivittäin klo 10-20.

Merimaailma Sea Life Helsingissä on voinut käydä ihastelemassa kaloja ja muita mereneläviä jo viidentoista vuoden ajan. Se on osa  Merlin Entertainmentsin omistamaa maailman suurinta yleisöakvaarioketjua.

Me saavuimme hiukan kiireellä paikan päälle, sillä halusimme keretä näkemään, kun piraijoita ruokitaan. Saimme leimat käteen ja mukaan muutaman esitteen. Tosin vasta jälkikäteen huomasin, etten huomannut ottaa mukaan myös yleisesitettä näyttelystä, jossa olisi ollut mm. näyttelynkartta ja tietoa mitä lajeja missäkin altaassa uiskentelee. Seuraava homma olikin sitten herätellä nuorimmainen, joka oli nukahatanut rattaisiin ratikkamatkalla.

Vierailu alkaa tutustumisella sademetsä Igapóon sademetsille ominaisiin lajeihin kuten niihin punapiraijoihin joiden ruokintaan kiirehdimme.

Sukellus sademetsän syvyyksiin.

Onneksi piraija-allas oli ihan näyttelyn alkupäässä niin kerkesimme juuri ajoissa näkemään niiden ruokinnan. Opas tosin alkuun varoitteli, ettei tiedossa olisi niin sähäkkää toimintaa mitä elokuvissa monesti näkee.

Punapiraijat odottamassa ruokaansa.

Punapiraijat syövät pääasiassa kalaa myös luonnossa.

 Näyttelyn alussa oli myös muita sademetsien lajeja kuten kilpikonnia ja muutama erikoisempi sammakkolaji.

Kilpikonna paistattelemassa lampun lämpimässä valossa.

Kultanuoli on  erittäin myrkyllinen ja uhanalainen sammakkolaji.

Akvaarion noin 50:tä altaasta osa on ylhäältä avonaisia, ja osa umpinaisia. Niiden koot vaihtelevat noin sadasta litrasta 250 000 litraan. Akvaarioiden paksu ja kaareva lasi vääristää jonkin verran mittasuhteita. Itse huomasin sen, että mitä kaarevamman lasin läpi kaloja katseli, sitä ennemmän se kävi silmiini.

Poikamme katselemassa kaloja.

Kaarevalasi sai kalat näyttämään hassulle.

Merimaailman valaistus on hämärä  ja se asettaa omat haasteet valokuvaamiselle, varsinkin, kun salama- ja lisävalojen käyttö on näyttelyssä kiellettyä. Nämä kuvat ovat kyllä otettu järjestelmäkameralla, mutta koska kamera on vasta tuore hankinta enkä ole kerrennyt vielä kunnolla tutustumaan uuden laitteen kaikkiin toimintoihin. Pääosin  kuvailin käyttäen automaattiasetusta.

Esikoinen innostui kanssa kuvailemaan kaloja minun vanhalla digikameralla.

Sademetsästä siirryimme tropiikkiin jossa pääsimme ihastelemaan kaloja ja koralleja kaikissa sateenkaarenväreissä.

Pippuripallokala Pörrö.

Siilikala piikkeineen.

Seuraavaksi oli vuorossa oli valtameriallas. Haiden ja lukuisien pikkukalojen uiskentelua pääsi kateselemaan useammasta eri näkökulmasta. Valtamerialtaalla järjestetään joka päivä ruokintanäytös klo 15.00. Sitä me emme valitettavasti nähneet, sillä kerkesimme Merimaailmaan vasta kuuden maissa. Ruokintanäytöksiä järjestetään muillakin altailla ja niiden aikataulut pystyy kätevästi tarkastamaan ennakkoon Sea Life Helsingin nettisivuilta.

Valtameriallas on Merimaailman suurin allas.

Hait ja pikkukalat uisentelevat sulassa sovussa.

Valtamerialtaan alla kulkee lasitunneli.

Merimaailmassa on myös vaihtuvia näyttelyitä. Tällä kertaa on mahdollisuus päästä aikamatkalle sillä aiheena on Jurassic Seas. Jurakauteen keskittyvässä näyttelyssä pääsee tutustumaan esihistoriallisiin lajeihin ja esillä on mm. aitoja fossiileita.

Jurassic Seas näyttelyn katossa "ui" monenlaisia otuksia.

Hiekasta pääsi itsekkin etsimään fossiileja.

Aitoja fossiileja.

Vuokkokaloja vasemmalla ja merihevosi oikealla.

Ennen rauskuallasta oli merihevosten vuoro esittäytyä. Noista veikeistä olennoista en oikein saanut kunnon kuvaa. Varsinkin, kun kahta nuorimmaista piti lähteä keskenkaiken etsiskelemään näyttelyn sokkeloista. Heillä kun ei ollut ihan niin paljoa kärsivällisyyttä ja malttia ihastella jokaista vastaan tulevaa otusta kuin äidillä.

Rausku tuli moikkaamaan meidän keskimmäistä muksua.

Rauskualtaalla pääsi katselemaan kaloja pinnan yläpuolelta. Yksi rausku kävi jopa moikkailemassa pinnan tuntumassa. Rauskualtaan yhdessä osassa kasvatetaan myös mm. hain poikasia.

Elämysaltaalla puolestaan pääsi näkemään meri- tähtiä ja vuokkoja lähietäisyydeltä. Lapset saivat myös kokeilla miltä haiden ja rauskujen munakotelot tuntuvat. Merimaailman työntekijät noukkivat rauskujen munakoteloita altaan pohjalta, mutta koska kaikki rauskut ovat naaraita, ei niistä kehity uusia tulokkaita.

Muksut pääsivät kokeilemaan miltä munakotelot tuntuvat.

Rauskun ja hain munakotelo.

Yhden akvaarion luona tosin pääsi näkemään miltä kehitysvaiheessa olevat hainpoikaset näyttävät.

Merenneidon kukkaroita.

Uusi hain poikanen kasvamassa.

Näyttelyn loppuvaiheessä pääsi tutustumaan laivan hylyn komentosiltaan  ja superselviytyjiin. Kopio Pohjanmereen jo toisen maailmansodan aikana uponneen S/S Amasis:n komentosilta tarjoaa kodin vielä monelle lajille. Yksi minun suosikeista näyttelyssä oli Molukkirapu, joka ei nimestään hulimatta ole edes rapu vaan kuuluu samaan leukakoukullisten ryhmään hämäkkien ja skorppioonien kanssa.

Molukkiravulla oli kuulemma kaikki hyvin vaikka se oleilikin ylösalaisin.

Jokaiseseta lajista oli tarjolla paljon lajikohtaista tietoa

Yksi lasten suosikeista taas oli superselvyityjiin kuuluvat meduusat, jotka vaihtelivat väriä valaistuksen mukaan.

Meduusoja on yli 350 lajia.

Näyttelyä kierrellessä olis voinut osallistua myös tietovisaan joka samalla tarjosi tietoa lajeista. Harmikseni olin unohtanut ottaa vastauslaput mukaan kassalta ennen kuin lähdimme alas näyttelyyn. Lisäksi näyttelyssä on mahdollista tutustua mertensuojeluun ja siihen miten omalta osaltaan voi vaikuttaa maailman vesistöjen hyvinvointiin.

Tietovisa kysymys merihevosista.

Muksut pääsivät myös touhuamaan lastenleikkipaikkaan. Omat lapsemme ovat jo sen verran isoja, että pärjäsivät siellä keskenään, joten aikuiset saivat vielä hetken katsella rauhassa mereneläviä.

Lasten leikkihuone on avoinna heinäkuussa.

Näyttelyn jälkeen piipahdimme tietenkin Merimaailman omassa puodissa, jossa oli monenlaista myynnissä. Omaa ravintolaa keskuksessa ei ole, mutta Linnanmäen ruokapaikat ovat aivan vieressä. Ja koska sisäänpääsy on voimassa koko päivän, voi vaikka poiketa huvipuistossa välillä ja palata merenalaiseen maailmaan leimaa näyttämällä.

Merimaailman myymälässä oli tarjolla monenlaista ostettavaa.

Vierailu Merimaailma Sea Lifessä oli antoisa ja ikimuistoinen kokemus ja vierailemme varmasti siellä uudestaakin.  Muistoksi meille jäi paljon kuvia ja tähän loppuun vielä muutama niistä.

*Blogiyhteistyössä Merimaailma Sea Life Helsingin kanssa

HCR 2017 - kahdella vauhdilla.

Ensimmäinen Helsinki City Run on nyt sitten takana.
Samalla tuli juostua ensimmäinen virallinen puolimaraton. Miehellä on kyllä entuudestaan kokemusta puolikkaiden juoksemisesta, mutta edellisestä on jo useampi vuosi aikaa.

Kaksi uutta mitalia palkintokaappiin.

Meidän ikimuistoinen HCR-päivä alkoi junamatkalla Tampereelta Helsinkiin. Kotona olimme tankanneet kunnon aamupalan ennen lähtöä. Kun saavuimme perille haimme hiukan matkaevästä, koska starttiin oli vielä reilusti aikaa. Mitään tuhtia ateriaa emme halunneet siinä välissä syödä ettei maha menisi sekaisin.

Matka evästä jotta jaksaa juosta.

Suuntasimme Töölön kisahallille hakemaan juoksunumeroita ja muita tykötarpeita. Samalla tustustuimme EXPO:n tarjontaan joka oli kaikille avoin tapahtuma. Siellä tapahtuman yhteistyökumppanit, mm Sportyfeel ja Garmin, olivat vahvasti esillä.

EXPO:ssa oli monenlaista maistiaista tarjolla mm. Lohilon proteinijäätelöitä.

Päästiin maistelemaan myös Den Lille Nøttefabrikkenin pähkinäsekoitusta.

Intersportin kisamyymälässä riitti kuhinaa.

Seuraava etappi oli Sonera Stadium ja varusteiden vaihto. Hiukan arvuuttelimme miten juoksua varten pitäisi pukeutua. Sää oli kaunis ja aurinkoinen, mutta siellä mihin tuuli pääsi kunnolla puhaltamaan oli vilpoista. Mies päätyi sortseihin ja t-paitaan. Minä taas vilukissana ja hitaamman vauhdin edustajana pitkiin trigoisiin ja pitkähihaiseen juoksupaitaan.

Miehellä oli selkeä tavoite minä taas varauduin suunnitelmilla A, B ja C. Ehkä ensivuonna tavoitellen tuota 2.20...

Jännitys alkoi tiivistyä. Vielä viimehetken energiatankkaus ja vähän juomista ja oli aika lähteä saattamaan mies matkaan. Hänen oli määrä startata ensimäisen lähtöryhmän mukana. Minä sain odotella omaa lähtövuoroani vielä vajaan tunnin. Mahani oli temppuillut pitkin aamua ja se lisäsi omaa jännitystäni ennen starttia.

Mieheni valmistautumassa omaan suoritukseensa.

Vihdoin äänimerkki soi ja harmaa ryhmä sai ampaista matkaan. Olin jättänyt sykevyön tarkoituksella kotiin, sillä en halunnut sen hiertävän turhaan. Päätin luottaa ennemmin omaan tuntemukseen kuin mittarin lukemiin. Alkumatkasta yritin välttää liian innokasta menoa ja pitää juoksun keveänä rentona. Seurailin ajoittain mittarista vauhtia, jotta tietäisin vähän missä mennään. 

Juoksu tuntui yllättävän helpolta siihen nähden miten nihkeältä juoksu oli tuntunut viime aikoina.
Alkumatkasta reitti oli mukavan tasaista ja alamäkivoittoista. Kolmen kilsan kohdilla aloin jo odottamaan ensimmäistä juomapistettä. Niiden odottelu rytmittikin oikeastaan koko kisaa.

Seitsemän kilsan kohdilla aloin odottamaan mieheni soittoa. Olimme sopineet, että hän soittaa minulle, kun hän pääsee maaliin ja on saanut hengityksen tasaantumaan. Tiesin hänen tavoitteen ja sen mukaan pystyin arvioimaan maaliintuloajan. Tosin oli vain arvoitus kuinka paljon kipeä kantapää haittasi juoksemista. Vilkuilin puhelimesta tulospalvelua, jotta tietäisin juttelisinko tyytyväisen vai pettyneen miehen kanssa.

Vihdoin puhelin soi ja tietenkin minä olin juuri juoksemassa ylös ensimmäistä pitkää nousua ennen kympin juomapistettä. Miehen juoksu oli mennyt nappiin ja kipeästä kantapäästä huolimatta juoksu kulki siivittäen hänet maaliin 1:40,30 loppuajalla. Alkumatkasta hän joutui oikeaa jalkaa ajoittain ontumaan, mutta loppua kohden kipuilu unohtui. Ilman tuota ilkeää kantapää vaivaa olisi aika varmaan ollut parempikin, sillä mitään muita vaivoja tai ongelmia ei hänellä juoksun suhteen ollut. Nesteet olivat imeytyneet hyvin ja tankkaus oli mennyt muutenkin putkeen.

Mies kyseli minun kuulumiset ja tsemppasi minua. Pelkäsin aloittaneeni kuitenkin liian lujaa, mutta mies uskoi kaiken menevän hyvin ja tokaisi, että 15:ta kilometrin ylämäkien jälkeen helpottaa.

Vihdoin saavuin toiselle juomapisteelle. Hörpin juomat ja mussutin muutaman rusinan. Sain uutta virtaa ja mielessä siinsi seuraava etappi. Joskus kympin jälkeen kaivoin vyölaukustani oman matka evääni ja haukkasin siitä paloja silloin tällöin. En antanut ohijuoksevien kanssakilpalijoiden latistaa fiilistäni vaan jatkoin omalla taktiikallani. Vastaan alkoi tulla myös syystä tai toisesta kävelyyn siirtyneitä puurtajia. Olin itsekkin pelännyt, että saattaisin joutua kävelemään ylämäkiä, mutta en minä joutunutkaan.

Ja mies oli oikeassa. 15:ta jälkeen alkoi helpottaa. Kunhan ensin sai raahattua itsensä tokavikalle juomapisteelle. Sen jälkeen päätin ettei pelkkä läpijuoksu riittäisi, vaan loppumatkasta laitetaan kaikki peliin. Enään ei himmailla turhia.

Olen myös aikaisemmin huomannut sen, että jos meno on oikein tahmeeta, löydän ympäristöstä herkemmin kuvattavaa (= syyn pysähtyä). Keskuspuiston valkovuokkomeri houkutteli kuvaamaan, mutta arvatkaapa montako kuvaa minulla on otettuna matkan varrelta? Ei sitten niin yhtään! Ei silloin voi pysähtyä, kun juoksu kulkee ja kello raksuttaa maalissa.

Mies soitti uudestaan noin 18:ta kilometrin paikkeilla ja varmisti, että kaikki on hyvin. Viimeiset tsemppaukset ja hän olisi maalissa odottamassa. Muutama viimeinen mäki pisti toden teolla puuskuttamaan, mutta onneksi aina sen jälkeen tuli alamäki jota lasketella alas. Varsinainen loppukiri alkoi Auroransillan päältä. Näin yhden lippalakin, jonka päätin ohittaa. Jäin sen verran mottiin yhdessä kaarteessa, että tuo lakki pääsi harmikseni karkaamaan, mutta alkoikin uusi kamppailu...

 Oikelta puolelta minut ohitti vanhempi mies... Sitten minä ohitin hänet... Hän pyrki uudestaan ohitseni... Näin, että hän piti minua viimeisenä taistonaan... Taisin jopa kirota ääneen ja laitoin viimeisen vaihteen silmää... Enää viimeinen tiukka kaarros maalille... Minulla oli parempi juoksulinja... Vedin mutkan tosin sen verra tiukasti, että kylkeni melkein hipoi aitaa ja olin kompastua jalkoihini... Mutta pysyin pystyssä ja mies pysyi takanani... Ja vihdoinkin MAALISSA!!!

Päästiin fiilistelemään maalialuetta jo ennen starttia.

Näin mieheni aidan vieressä heti maalin tuntumassa. Hoipertelin hänen luokseen ja vedin henkeä. Pienen hetken tuntui, että taju meinaa lähteä. Olin kuulemma liidun valkoinen. Mutta halaus ja pari kunnon hengennvetoa ja elämä alkoi voittaa taas.

Maalissa loppuajalla 2:25,17.

Sain mitallin kaulaan ja kylmää juotavaa. Maalihuolto oli kattava. Mielestäni tapahtuma oli muutenkin hyvin järjestetty. Tosin juomapisteiden jälkeen olisi voinut olla roskikssia vähän kauempanakin. Kaikki kun eivät kuitenkaan pysähdy juomaan. Mutta tuo nyt on vain pieni huomio isossa kokonaisuudessa.

Fiilis oli mitä parhain. Olin antanut kaikkeni ja lähtökohtiin nähden juoksu oli mennyt paremmin kuin olin uskaltanut etukäteen toivoa. Loppuaika ei ole ehkä maailman nopein, mutt voitin itseni. Matkalla muistin taas miksi haluan juosta, vaikka ei aina tossu nousisikaan niin keveästi.

Aurinko paistoi ja ympärillä oli mahtava tunnelma. Vaihdeltiin kuulumisia toisten juoksijoiden kanssa, jokaisella oli omanlaisensa tarina kerrottavana. Oli onnistumisia ja sitten taas toisilla ei kaikki ollut mennyt ihan niin kuin he olisivat toivoneet. Mutta yhdestä asiasta melkein kaikki oli samaa mieltä. Uudesta reitistä tykättiin. Niin tykkäsimme myös me.
Ehkä ensivuonna juoksemme HCR:n uudestaan.

*Osallistumiset tapahtumaan saatu blogiyhteistyöllä SUL:n kanssa.

 

Kävellen kohti juoksukuntoa.

Syksy tarjoaa monenlaista katsottavaa.

Taas on pari viikkoa vierähtänyt eteenpäin. Lehdet tippuu puista ja syksyn harmaus hiipii syrjäyttäen ruskan tuoman väriloiston. Ja meillä elellään syyslomaviikkoa.

Alkusyksy on ollut sään puolesta erinomainen. On ollut oikeata juoksian unelma aikaa. Kaunista, kuivaa ja lämpötila on ollut juoksua ajatellen mukavan vilpoista.

Syksyn väriloistoa ja auringonpaistetta.

Me ei tosin olla vieläkään aloitettu varsinaista juoksuharjoittelua vaan olemme edelleen tehneet kävelylenkkejä yhdessä.

Toissaviikolla työvuorot mahdollistivat peräti kolme aamupäivälenkkiä. Jokainen lenkki oli kahdeksan kilometrin mittainen. Poika istui rattaissa ja minä hoitelin pääsääntöisesti työntelyn. Yhtään lepopäivää ei ollut noiden kävelyiden välissä, joten kolmas perättäinen lenkki alkoi jo tuntumaan jaloissa.

Reipas lenkkiseuralainen saa aina loppumatkasta kävellä itsekkin.

Olimme kävelleet myös edellisenä sunnuntaina koko perheen voimin pienen lenkin. Tytöt ovat taas koko syksyn kävelleet lähes kaikki koulumatkat (1,8 km per suunta) ja sen kyllä huomaa. Askel on reipas ja he pysyvät hyvin jo meidän aikuisten vauhdissa. Tuollakaan lenkillä ei tarvinnut yhtään odotella ja hoputtaa. Spurttasimme myös muutaman juoksukisan. Isä antoi tasoitusta, mutta minä sain kyllä jo melkein tosissani juosta.

En pistäisi pahakseni jos pieni liikuntakärpänen puraisisi lapsiani. Tietenkin toivon, että tytöt haluavat tulevaisuudessa liikkua ihan omasta halusta eikä pakosta. Ei olisi yhtään hullumpaa päästä viettämään yhteistä äiti/tytäraikaa pienen lenkin merkeissä.

Yhtenä lokakuun aamuna kuvattu.

Yhteiset kävelyt mieheni kanssa ovat kanssa käyneet suorastaan parisuhdeterapiasta. Viimeviikon tiistainkin 14,5 kilometrin lenkilläkin kerkesimme puhumaan aika monesta asiasta, kun noin kahden ja puolen tunnin ajan laitoimme tossua toisen eteen tasaiseen tahtiin.

Torstaina kerkesimme tekemään tunnin kävelyn ja pienen salitreenin ennen iltavuoroon lähtöä. Innostuin lenkillä juoksemaan myös kaksi vajaan kilometrin mittaista pyrähdystä. Juoksentelin edestakas jottei välimatka seuralaisiin kasvanut liiaksi. Sykkeet tuntui nousevan aika herkästi korkelle, joten tulevillakin lenkeillä täytynee varmaankin yhdistellä kävelyä ja juoksua. Ainakin toistaiseksi.

 Salilla huomasi taas kuinka vähän on tullut tehtyä lihaskuntoharjoittelua. Sarjat tuntuivat jäävän vajaiksi ja homma oli nihkeetä muutenkin. Loppuviikko menikin sitten vajailla liikeradoilla, kun joka paikka oli hellänä. Täytyy jatkossa taas yrittää kiinnittää huomiota voimaharjoitteluun. Meilläkin kun on suvussa huonoselkäisyyttä niin olisi todella tärkeää pitää lihaksisto, etenkin korsetti, vahvana.  Ja mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän siihen olisi hyvä satsata.

Yhdessä ulkoilemassa.

Eilen palasimme pieneltä syyslomareissulta, kun kävimme kyläilemässä Mummon ja Vaarin luona lapsuusmaisemissa. Pitkään viikonloppuun kuului yhdessäoloa, ulkoilua, saunomista ja tietenkin hyvää ruokaa ja herkkuja.

Tytöt tutkii Brahenlinnan raunioita.

Isä ja poika.

Koko poppoon voimin kävelimme sunnuntaina noin neljän kilometrin lenkin ja kävimme tutkimassa Brahenlinnan raunioita. Maanantaina tytöt jäivät isovanhempien seuraksi, kun me kolme muuta lähdimme pidemmälle kävelylle. Peri syksyisessä säässä, harmaassa ja koleassa,  matkaa kertyi 11 kilometriä. Mutta mikäs siinä kävellessä, kun ei kuitenkaan vettä satanut. Poikakin sinnitteli hereillä ensimmäiset yhdeksän, mutta luovutti lopulta ja otti pienet torkut.

Pysähdyimme ihmettelemään matkan varrella joutsenia, joita oli pellolla lukuisia.

Joutsenia matkalla etelään.

Lapset saavatkin lomailla vielä loppuviikon, mutta minä palailen sorvin ääreen jo huomenna.

Mukavaa viikon jatkoa kaikille!

Matkasta pudonnut.