Juoksukunnon arvostus.

Maanantaiaamun tunnelmia.

Niin se taas viikko vierähti ja päivät sen, kun lyhenevät. Viikkoon on mahtunut taas monenlaista säätä. 

Mutta eikös se ole niin, että vaihtelu virkistää. 

Torstaiaamun sää.

Onneksi eilen tuli nautittua aurinkoisesta säästä lasten kanssa oikein useamman tunnin verran, 

kun tänään on taas satanut vettä koko päivän. 

Näkyykö kaloja. Lauantaipäivän auringonpaisteessa.

 

Tämä myös lauantailta. Piirrustuksia rantahiekkaan.

Miehenikin osasi valita kaverinsa kanssa oikean päivän pitkälle lenkille, kun sunnuntain sijaan juoksivatkin eilen lauantaina. Vaikka mieheni juoksi tällä viikolla vain yhden lenkin, ei hänen viikkokilometrinsä paljoa jääneet minun kilometreistäni. Tosin minun 45,3 kilometriä koostui pääosin kävelystä ja kertyi kuutena päivänä, kun mieheni juoksi yhteen menoon 

42 kilometriä. Tuo olikin kolmas päälle nelikymppinen kolmen viikon sisällä.

Meikäläisen menopelit.

Itse osaan taas arvostaa nihkeästikkin sujunutta juoksulenkkiä ihan uudella tavalla. 

Kun muutaman viikon joutuu pitämään taukoa juoksusta jalkavaivojen takia, on pääasia, 

että ylipäätään pystyy käymään lenkillä. 

Juoksu käy terapiasta.

Maanantaina juoksin varovasti 3.3 kilometriä saatettuani ensin eskarilaisen koululle. 

Muutamia kuvaustaukoja pidin, sillä ilma oli hieno ja tauon jälkeen tuntui hiukan raskaalta. 

Perjantain lenkin todistusaineisto.

Tiistaina kävelin reippaalla tahdilla 5.2 km:n lisälenkin ja perjantaina oli taas juoksun vuoro. 

Perjantain lenkillä jalat tuntuivat lyijyltä ja meno tuntui raskaalta, mutta fiilis oli mahtava. Ilman taukoja 5.2 km sisulla ja päättäväisyydellä taitoin tuon matkan sateesta piittaamatta. Ja olin niin tyytyväinen ja iloinen, 

kun jalkani olivat edes jonkin verran yhteistyöhaluisia.

Sisarusrakkautta. Muutamana päivänä kuljettiin sateessa.

Onneksi en joutunut pitämään pidempää taukoa. 

Sain taas muistutuksen siitä, kuinka tärkeää lihasvoima ja huolto on, kun harrastaa urheilua enemmän. Vieläkin kyllä odottelen sitä kärpäsen puremaa, joka saisi minut tekemään kyykkyjä ja muita jumppaliikkeitä enemmän. 

Tälläkin viikolla joka päivä ajattelin, että tänään sitten kyykkään ja punnerran, 

mutta ajatuksen asteelle jäi. Jospa sitten ensi viikolla...

Lauantaina pidettiin ulkosalla pieni jumppatauko.

Vielä yritän malttaa pitää kerrat, matkat ja vauhdin maltillisena, 

ettei it-jänne alkaisi heti uudestaan vaivaamaan.

Pisaroita ja auringon paistetta.

 Liikkuminen on myös auttanut pitämään syömiset jonkinmoisessa kuosissa. 

Maanantaina onnistuin katkaisemaan yli viikon kestäneen herkku/mässäilyputken. Mielen lujuutta on välillä kyllä vaadittu, sillä vierailu isomummin luona täydensi herkkuvarastoja. No, kuusi päivää tuli taas syötyä fiksummin, 

joten tänään on vähän herkuteltu. Mutta tällä kertaa herkkuputki saa jäädä yhden päivän mittaiseksi. 

Huomenna tarkennetaan syömisiä. Perusruokaa kohtuudella arkisin, 

sitten viikonloppuna rennommin.

Syksynvärejä ojanpohjalla.

Juoksuinto on tällä hetkellä kova. Siihen on paljolti vaikuttanut some. 

On ollut mukava lukea kanssa ihmisten fiilistelyjä omista onnistuneista suorituksista esim. Facebookin eri ryhmissä. 

Välillä on myös lohduttavaa kuulla, että muillakin on välillä mutkia matkassa.

Hyvällä fiiliksellä kohti uutta viikkoa!

Retkikauden päätös.

Eilen maanantaina olin jo saanut juoksutrikoot jalkaani, ja tarkoitukseni oli lähteä kokeilemaan, joko pakarani kestäisi juoksemista. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat lennossa, kun mieheni ehdotti että lähtisimmekin retkeilemään. 

Suoalueiden avaruus on aina yhtä henkeäsalpaavaa.

Olimme kyllä puhuneet aijemmin, että voisimme syksyn aikana käväistä vielä kerran Siikanevalla patikoimassa, jos säät olisivat súotuisat. Ja nyt, kun lapset ovat lomalla, niin mikäs sen mukavampaa kuin lähteä koko poppoon voimin eväsretkelle nauttimaan yhdessäolosta ja raittiista ulkoilmasta.

Ei siis auttanut muuta kuin kaivaa rinkat komerosta sekä leipää pakkasesta äkkiä sulamaan eväitä varten. Lähtiessä poikkesimme vielä kaupan kautta. Sillä eihän eväsretki ole kunnon eväsretki, jos ei ole makkaraa mukana.

Siikanevan opasteviitat.

Kello oli jo melkein kaksi iltapäivällä, kun saavuimme retkemme aloituspisteeseen. Tietenkin olisi ollut hyvä päästä vähän aikaisemmin matkaan, sillä päivät ovat jo lyhentyneet aika lailla. 

Marssijärjestys.

Edellisellä Siikaneva-retkellä meidät pääsi yllättämän raju ukonilma, mutta tällä kertaa säätiedotus piti paikkaansa 

ja ilma oli niin kaunis kuin syyssää vain voi olla. 

 

 Kun kävelimme pitkin polkuja ja pitkospuita, huomasin ettei jalkani ole vielä täysin kunnossa. Pakaran kireys tuntu melkein joka askeleella, mutta en antanut sen haitata matkan tekoa. Kävely sujui kuitenkin ihan mukavasti eikä varsinaista kipua tuntunut. Onneksi lähdimme retkelle, sillä jos olisin lähtenyt sille aamulla aikomalleni juoksulenkille, olisin vain joutunut pettymään. Jalkani tuskin olisi kestänyt vielä juoksemista, jos se kerta vielä ärtyi ihan vain kävelystäkin. 

Suolampareita.

Retken edetessä muistelimmekin paljon ensimmäistä reissuamme, mitä missäkin kohtaa tapahtui. Aijemmin kesällä poikamme lakki ja tuttipidike hukkui Siikanevan maisemiin, kun yritimme vain päästä reippaasti laavupaikalle ukkosen jyristessä ja salamoiden räiskyessä. Siinä hötäkässä minä en muistanut pysytellä letkan viimeisenä. Naureskelimme mieheni kanssa, että jos sattuisimme vielä löytämään kettupipon, niin laitamme sen kehyksiin, 

sillä se on kokenut kyllä kaikenlaista.

Eiliselläkin reissulla marssijärjestys vaihteli välillä ja tällä kertaa meinasi pojan lapaset jäädä polun varteen. Onneksi huomasimme tilanteen ajoissa ja tumput löytyivät vähän matkan päästä. Pipo tosin pysyi edelleenkin kadoksissa.

Tässä kohtaa en haluaisi horjahtaa pitkospuilta.

Juksasimme lapsia hiukan matkan varrella. Meinasi tulla suuri pettymys, kun kerroin, että taisin unohtaa eväät autoon. No, esikoinen maksoi potut pottuina, ja kehui hukanneensa hanskansa. Hän meinaan tietää kokemuksesta mitä minä tykkään siitä, kun asioita hukataan...

Jaarikanmaan laavu.

Laavulla jouduimme harmiksemme paistelemaan makkarat selkä kohti kaunista maisemaa, sillä tuuli painoi savut laavulle päin. Saimme pitää evästaukoa kaikessa rauhassa. Parkkipaikalla oli kyllä ollut paljon autoja ja ihmisiä oli tullut polulla vastaan. Mutta meidän onneksemme muilla oli eri aikataulu kuin meillä.

Näissä maisemissa kahvi maistui erityisen hyvälle.

Kello lähenteli jo kuutta, kun teimme lähtöä laavulta eteenpäin.

Lapsia alkoi hiukan jännittämään loppumatkasta, kun aurinko painui mailleen ja alkoi hämärtämään.

Illan hämärtyessä.

Loppumatkasta oli jo aika hämärää ja varsinkin viimeisellä metsäpätkällä oli jo pimeää. Meillä oli kyllä yksi kunnon lamppu matkassa mukana varmuuden vuoksi, mutta pärjäsimme kuitenkin loppuun asti ilman lisävaloa. Täytyy kyllä myöntää, että vilkas mielikuvitukseni rupesi tekemään tepposia pimeässä. Varsinkin kun jäin hiukan jälkeen muista, kun otin vielä viimeisiä kuvia. Harmikseni kotona tajusin, etten tälläkään reissulla ottanut yhtään kuvaa siitä kauniista metsäpolusta joka jäi viimeeksi kuvaamatta rankkasateen ja rakeiden takia. No, jäipähän seuraavaankkin  kertaan jotain taltioitavaa.

Viimeinen suonylitys.

Tälle reissulle omanlaisen tunnelman toi illan pimeys. 

Myöhäisen kotiinpaluun haittapuoli tosin oli ilman viilentyminen auringon laskettua. Vaatetta meillä kyllä oli tarpeeksi päällä ja mukana, mutta kotiinpäin saimme ajella kieli keskellä suuta. Teiden pinnat olivat jo paikoin jäässä vaikka oli vasta alkuilta. 

Kuusi tuntia raitista ulkoilmaa ja 11,3 jalkaisin kuljettua kilometriä teki tehtävänsä 

ja  takapenkillä oli hyvin hiljaista.