sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Helteinen Helsinki ja HCR 2018.



Toukokuisena lauantaina 19.5 juoksukansa sai nauttia kauniin kesäisestä säästä Helsingin kaduilla, kun  oli vihdoin aika viettää Helsinki City Running Day:tä. 


Kaksi numeroitua juoksuhullua vähän ennen starttia.


Koko kevään treenasin juoksua juuri tuota päivää ja sen puolimaratonia silmällä pitäen. Mies sen sijaan päätti osallistumisestaa samaiselle matkalle vasta muutamaa viikkoa ennen h-hetkeä.


Varusteet katsottiin valmiiksi jo edellisenä iltana.


Kevään aikana pääsin tutustumaan kunnolla Sportyfeelin tuotteisiin yhteistyön ansiosta. #sportyfeelsquad


Meidän kisapäivä alkoi aikaisella herätyksellä, sillä meidän piti ehtiä Tampereen Rautatieasemalle vähän yli seitsemäksi. Lapset olivat vielä unten mailla, kun kälyni saapui lastenvahdiksi ja me lähdimme jännittynein mielin kohti päivän seikkailua. Myöhässä oleva aamubussi aiheutti jo ensimmäiset sydämentykytykset, mutta ehdimme lopulta hyvin junaan. 


Junassa matkalla kohti Helsinkiä.


Helsinkiin saavuttuamme kävimme ensimmäisenä hakemassa kaupasta pientä välipalaa. Minulle ei siinä vaiheessa ruoka oikein maittanut vaikka tiesin, että olisi hyvä vielä syödä jotain.  Ratikalla suuntasimme sitten koti Töölön kisahallia ja HCRD:n Expoa. Hallissa oli kova tohina päällä, kun kanssakilpailijat olivat myös noutamassa kilpailunumeroitaan ja tutustumassa yhteistyökumppaneiden pisteisiin. Me tsekkasimme myös tarjonnan läpi ennen kuin suuntasimme Telia 5G -areenalle varusteiden vaihtoon. 


Lähtöalueella oli jännittynyt tunnelma.


Mieheni pääsi starttaamaan omaan juoksuunsa jo ensimmäisessä ryhmässä klo 11.30. Näin ollen hän sain puolentunnin etumatkan ennen kuin minä lähdin takaa-ajoon neljännen ryhmän mukana.


Vielä ennen omaa lähtöä hymyilytti.

Tiesin olevani todennäköisesti liian kovassa lähtöryhmässä, sillä kevään aikana en saanut juoksuvauhtiani ihan sellaisiin lukemiin kuin olin haaveillut. Siinä on oma riskinsä juosta kovempivauhtisten seurassa. Sitä saattaa äkkiä lähteä menemään virran mukana itselleen liian kovalla vauhdilla. Tiedän, että on ärsyttävää ohitella hitaampia teidentukkoja varsinkin, kun väkeä on muutenkin paljon liikkeellä. Siitä huolimatta keskityin kuitenkin kuuntelemaan omia tuntemuksiani ja etenin omalla vauhdilla vaikka monet juoksivat ohitseni.

Yritin pitää juoksutuntuman kevyenä. Vaikka koko ajan olenkin puhunut, että tavoitteeni oli vain selvitä hengissä maaliin, niin silti takaravoissa kummitteli toive juosta tuo puolikas alle kahteen ja puoleen tuntiin. Alkuun juoksu sujuikin yllättävän hyvin siihen nähden , että edellisenä iltana jalat olivat olleet aika väsyneen oloiset kohtalaisen tiivistahtisen työviikon jälkeen.

 Tiesin, että juomapisteitä tulisi olemaan matkan varrella vain kolme ja niiden välit minulle turhan pitkiä varsinkin kun sääennuste lupaili aurinkoista. Lämpimän sään takia päätin siis  ottaa kisaan mukaan omaa juomaa. Mahani ei oikein edes siedä vahvaa urheilujuomaa, joten katsoin parhaaksi tehdä itselle laimeampaa sekoitusta mukaan jota saisin siemailla pienempiä määriä kerralla aina tarpeen vaatiessa. Itse en tykkää juosta pullo kädessä tai juomavyön hölskyessä lanteilla. Siitä syystä juoksin juomarepun kanssa. Samalla sain puhelimen mukavasti mukaan ja energiageelit, (joiden lisäenergiaan turvauduin vitosen, kympin  ja viidentoista kilsan kohdilla) olivat käden ulottuvilla. Vaikka olinkin varustautunut omilla juomilla, join silti jokaisella pisteellä vettä. Mieheni valitteli kisan jälkeen, että hänen juostessa ensimmäiselle juomapisteelle, ei siellä jakelu oikein toiminut. Mukeja ei ollut pöydällä valmiiksi vaan hänkin joutui odottamaan juomaa pitkältä tuntuneen tovin. Seuraavilla pisteillä homma toimikin sitten jo paremmin.


Kisa Expossa  oli esillä kartta juoksureiteistä ja niiden varrella olevista huolto- ja muista pisteistä.


Reitti ja kiertosuunta puolikkaalla oli tänä vuonna täysin eri kuin aijemmin HCR:lla. Helsinki City Maratonin juosseille reitti oli osittain tuttu, sillä puolikkaan reitti mukaili täyden matkan toista kierrosta. Mekin siis tiesimme suurin piirtein mitä olisi odotettavissa. Mieheni on juossut maratonin Helsingissä viidesti ja minä kerran vuonna 2016.

Kymppi ei meinannut tulla täyteen millään. Siitä seuraavat viisi kilometriä menivat yllättävän nopeasti, vaikka 13:ta kohdilla luovuttaminen kävi ensimmäisen kerran mielessä. Jostain syystä meno tuntui hetken todella pahalle. Tuntui ettei henki oikein kulje ja ihme ahdistus iski päälle. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi matkan tekoa hidastaen hiukan vauhtia. 

Lämpö teki olosta tukalan. Välillä pidin lippistä  ja välillä se oli otettava pois päästä. Kahdella viimeisellä juomapisteellä kaadoin vettä myös pään päälle. Se virkisti hetkellisesti. Varpaisiin alkoi sattua viidentoista kilsan paikkeilla. Varsinkin alamäissä piti juosta varovasti.
Baanaa juostessa soi puhelin. Mieheni oli päässyt maaliin ja varusteiden tykö. Tuo puhelu piristi mieltäni ja jaksoin taas laittaa tossua toisen eteen rivakammin. Mies oli ihan tyytyväinen juoksuunsa vaikka aika jäikin vähän viime vuodesta. Mahan kanssa oli ollut puolen välin paikkeilla hiukan ongelmia. Muuten juoksu oli kuitenkin kulkenut hyvin. Loppua kohden hän oli pystynyt jopa lisäämään vauhtia. Toisin kuin minä. Minun vauhtini alkoi hyytymään mitä pidemmälle pääsin. Kävellyt en kuitenkaan missään vaiheessa.

Viimeinen lenkki keskuspuistossa tuntui älyttömän pitkältä, vaikka matkaa ei enää ollut hirveästi. Oli hauskaa seurata toisten juoksijoiden ottavan loppukirejä vaikka omissa jaloissa ei enää juuri puhtia ollutkaan. Toisaalta itsellä meni kuitenkin verrattaen vielä ihan hyvin. Omat jalat kantoivat enkä oksennellut niin kuin muutamat muut kanssakilpailijat.


Vahinkolaukaus. Tuo ilme kertoo kyllä paljon...


Vihdoin alkoi viimeinen alamäki kohti maalialuetta. Siinä kohtaa sain vielä pikkaisen isomman vaihteen päälle. Viimeiset parisataa metriä ja viimeinkin maalissa. Taju meinasi lähteä, kun hoipertelin maaliviivan ylitse ja mieheni luokse. Hän oli onneksi kerennyt jo tutustumaan maalihuollon tarjontaan ja osasi opastaa mistä sai mitäkin. Elovenan välipalajäätelö maistui hyvälle urakan jälkeen.


Kun tajuaa voittaneensa itsensä, on helppo taas hymyillä.


Oma aikani jäi noin kolme minuuttia viime vuoden ajasta. Mutta se ei minua harmita, sillä tiesin jo lähtiessä, että tuskin tulen tällä kertaa parantamaan aikaani. Ja kun loppuaika kuitenkin jäi juuri alle kahden ja puolen, niin en voi olla kuin tyytyväinen. Varsinkin kun itse tiedän millainen urakka ja tahtojen taisto tuo puolimaraton omalla kohdalli loppuperin oli.





Kun voimat alkoivat palautua ja pikaiset kisakuulumiset vaihdettu miehen kanssa, oli aika suunnata vip-tiloihin suihkuun ja vaatteiden vaihtoon. Vasta jälkikäteen tajusin, etten älynnyt oikein syödä jäätelön lisäksi mitään muuta vaikka monen laista olisi ollut tarjolla. Olisi ollut hyvä vaikka juoda edes Sportyfeel:n palautumisjuoma, mutta ilmeisesti minun vain ei tehnyt mieli mitään tuossa vaiheessa. Nestettä sentään muistin  juoda.


Monenlaista purtavaa olisi ollut tarjolla juoksun jälkeen, jos vaan ruoka olisi maistunut.


Suihkussa olin saada sätkyn, kun vesi virtasi pitkin selkääni ja alaselkääni alkoi yllättäen  kirveltämään. Taisin jopa manata ääneen. Ilmeisesti juoksutrigoiden vyötärönauha oli hiertänyt ikävän nirhauman. Juostessa en vielä tuntenut mitään erikoista, joten sillä vihlaisut suihkussa tulivat täytenä yllätyksenä. Tuon lisäksi bongasin jaloistani kolme ikävää rakkoa. Pahin oli vasemman jalan isovarpaan viereisessä varpaassa kynnen vieresä. Tuo rakko on vasta nyta alkanut paranemaan kunnolla.

Kun vaatteet oli vaihdettu ja juoksuvarusteet pakattu takaisin kassiin lähdimme pikkuhiljaa kävelemään takaisin kohti Helsingin Rautatieasemaa, jonne jätimme reppumme säilöön hetkeksi. Ennen junan lähtöä kerkesimme käymään vielä syömässä ja jälkiruokakahvilla. Ja tietenkin piti etsiä vielä pienet tuliaiset lapsille.


Hyvä ruoka parempi mieli.


Illan kruunasi pieni herkkuhetki.


Vaikka puolimaraton oli viedä kaikki voimat, oli reissu kuitenkin omallatavallaan ikimuistoinen.  Me saimme mieheni kanssa viettää mukavan yhteisen aikuisten päivän ja lapsilla oli varmasti hauskaa tädin ja isovanhempien seurassa. Yllättävän vähän huomasin tällä kertaa ottaneeni kuvia reissusta. Mutta onneksi muutama julkaisukelpoinen otos löytyi puhelimestani.

Sen verran tuosta reissusta kuitenkin jäi hampaan koloon, että seuraava kisa saattaa olla jo tähtäimessä...


Kolmas mitalli palkintokokoelmaani.




*Osallistumiset tapahtumaan saatu yhteistyön kautta SUL:n ja Sportyfeel:n kanssa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti