Kompurointia ja operointia.

Niin ne vain suunnitelmat muuttuvat.
Sen sijaan, että olisin tiistaiaamuna polkenut reippaana tyttönä töihin kolmen viikon kesäloman jälkeen, löysinkin itseni makoilemasta Tays:sin tarkkailuosastolta.

Kanyylin kautta nestettä ja antibioottia suoraan suoneen.

Mutta palataanpa ajassa ensin hiukan taaksepäin...

Aloitin kauan odotetun kesälomani heinäkuun viimesellä viikolla. Olin päättänyt opetella uudenlaiset aamurutiinit joihin kuuluisi aamu -jumppaa ja -lenkkeilyä.

Ekalla lomaviikolla kävinkin onnistuneesti kolmella lenkillä ja parina aamuna heiluttelin kahvakuulaa. Yhtenä päivänä oli jopa niin lämmintä, että uskaltauduin lasten kanssa rannalla.

Muutama hyvä lenkki tuli lomalla juostua.

Toinen viikko alkoikin sitten tosi tahmealla aamulenkillä. Juoksu ei kulkenut alkuunkaan ja reitin varrella ollut puusilta päätti kostaa liian matalan askelluksen. Olin niin omissa ajatuksissani, kun juoksin puusiltaa pitkin, että yks kaks tossuni tökkäsi hiukan kohollaan olleeseen lankkuun ja painovoima teki tehtävänsä. Mätkähdin pitkin pituuttani sillalle ja sain kunnon tikun käteeni.

Minulle aina sattuu ja tapahtuu. Onneksi kotoa löytyi terävä paperiveitsi ja puhdistusainetta.

Olin suunnitellut juoksevani vitosen ja koska takana oli vasta kaksi kilometriä jatkoin matkantekoa manaten ja pieni jomotus kämmenessä.

Viikon toinen lenkki sujuikin sitten onneksi paremmin. Innostuin jopa repäisemään pari kovempivauhtista pätkää. Parhaan alamäkivoittoisen kilometrin juoksin peräti alle kuuteen minuuttiin, mikä on meikäläiselle kova suoritus.

Juuri kun alkoi vauhtia löytymään niin tipuinkin taas montun pohjalle.

Tuo viikko piti sisällään paljon myös leipomista ja herkuttelua. Olin meinaan luvannut valmistella herkkuja Iso-mummin 90v. juhliin ja lisäksi vietimme kotona lasten yhteisiä "21v." synttäreitä.

Leivonnaisia Isomummin ja lasten kekkereihin sekä itsetehty syntymäpäiväkortti.

Ne jotka ovat blogia seuranneet tietävätkin, että meidän oli alunperin tarkoitus osallistua viime lauantaina HCM:lle, joka olisi ollut toinen maraton minulle. Vaihdoimme kuitenkin alkukesästä täyden matkan 17 km:n Street Runiin.

Sitten elämä heitti muutaman muuttujan kehiin ja viimeisen lomaviikon suunnitelmat muuttuivat.

Siitä syystä päätimme sittenkin jättää Helsinki reissun tällä kertaa kokonaan väliin. Vaikka toisaalta harmittikin jättää juoksutapahtuman osallistuminen väliin, alkoi se vaikuttamaan oikealta ratkaisulta.
Alkuviikosta tuntui olo vähän vetämättömältä ja lenkit ja jumpat jäi tekemättä. Tytöt palasivat kouluun torstaina ja poika päiväkotiin perjantaina, jolloin tartuimme tilaisuuteen ja kävimme miehen kanssa kahdestaan kävelylenkillä.

Syksyn ensimmäinen koulupäivä jännittää aina.

Olemme kesän aikana kävelleet yllättävän monta lenkkiä yhdessä. Kävellessä sentään vauhtimme on suht sama. Yleensä poika on ollut mukana rattaissa, mut nyt, kun pääsimme kaksin poikkesimme myös vähän polulle ja valloitimme Taaporinvuoren ja kiersimme Pirunkiven. Rauhallisella vauhdilla kerkesimme noin kolmessa tunnissa kävelemään 15 kilometriä.

Pirunkiven juurella ja tossut "vuoren" huipulla.

Lauantaina seurasimme mm. Facebookin välityksellä Helsinki City Maratonin tapahtumia. Olimme tyytyväisiä, ettemme lähteneetkään juoksemaan helteiseen Helsinkiin, jossa sää myöhemmin vaihtui äkisti myrskyksi. Sen sijaan kävimme aikuisten kesken syömässä ja leffassa ja sen jälkeen alkoi tapahtumasarja, joka entisestään vahvisti tunnetta siitä, että oli hyvä jättä juoksutapahtuma väliin.

Pientä herkuttelua ennen kauhuleffaan menoa.

Leffan jälkeen illalla kotona alkoivat vatsakivut, jotka jatkuivat sunnuntaina kuumeen kera. Ajattelin ensin kivun johtuvan edellispäivän syömisistä. Mutta koska minulla ei varsinaisesti ollut huono olo eika vatsa sekaisin ja kivut silti jatkuivat, päätin maanantaina käydä työterveydessä lääkärin pakeilla. Työterveyslääkäri paineli vatsaani ja lähetti minut verikokeisiin. Niistä selvisi, että tulehdusarvoni olivat korkeat ja lääkäri laittoi lähetteen Acutaan. Pyörähdimme ensin kotona, sillä poika piti hakea hoidosta ja tytöt lähettää syntymäpäiväjuhliin.

Pakkasin kassiin vähän tavaroita, sillä en yhtään tiennyt kauanko päivystyksessä menisi. En tosin osannut varautua siihen, että tulisin kotiutumaan sairaalasta vasta kahden yön jälkeen.

Acutassa pääsin itse onneksi aika nopeasti lisätutkimuksiin. Aika pian lääkäri alkoi epäillä oireiden johtuvan tulehtuneesta umpilisäkkeestä ja antibioottitiputus suoraan suoneen aloitettiin. Verikokeet ja varjoainekuvaus vahvisti epäilyksen oikeaksi.

Ei auttanut kuin soittaa kotiin ettei minua tarvitse ihan heti noutaa kotiin. Alkuun oli puhe että saattaisin päästä leikkaukseen jo illan/ yön aikana ja mahdollisesti kotiin sitten jo aamulla.

Noin klo 22 tilanne näytti lupaavalta ja sain esilääkitystä operointia ajatellen. Sitten ilmestyi muutama kriittisempi tapaus ja minun leikkaustani siirrettiin ja vaihdoin päivystyksen punkan tarkkailuosaston sänkyyn.

Ensimmäinen yö tarkkailuosastolla oli kamala monesta asiasta johtuen enkä nukkunut juuri ollenkaan. Olo oli väsynyt ja nälkäinen. Vihdoin vähän ennen klo 13:ta pääsin leikkuriin. Olin siinä vaiheessa ollut syömättä ja lähes juomatta 20 tuntia. Toki olin saanut nestettä suraan suoneen illasta alkaen.

Tähystysoperaatiosta jäi muistoksi kolme pientä haavaa.

Operaatio meni odotetusti ja kolmen maissa heräilin heräämössä. Siinä vaiheessa oli hiukan puhetta, että saattaisin päästä jo illalla kotiin. Kun pahin tokkura oli kaikonnut siirrettiin minut takaisin osastolle ja sain vihdoinkin jotain syötävää. Kun on ollut 24h syömättä, maistuu sairaalankin lihakeitto kohtalisen syötävältä.

Sairaalan ruuilla pysyy kyllä hengissä, mutta harvoin niitä voi herkullisiksi sanoa.

Sen verran pitkään minua pyörrytti vielä operaation jälkeen, että tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että minun olisi parempi huilata vielä yön yli sairaalassa. Varsinkin, kun asumme kolmannessa kerroksessa eikä meillä ole hissiä.

Toinen yö oli onneksi paljon rauhallisempi ja lääkityksen ja korvatulppien ansiosta sain nukuttua ihan hyvin. Aamulla lääkäri kävi vielä vilkaisemassa ja sain luvan lähteä kotiin.

Keskiviikkoiltapäivästä asti olen toipunut operaatiosta kotosalla. Varovasti olen liikkunut ja särkylääkkeitä ottanut ohjeistuksen mukaisesti. Onneksi kotosalla on muitakin ketä passuuttaa, sillä kaikki mitä tippuu lattialle jää minulta toistaiseksi nostamatta ja mitään painavaa (maks.5kg) en saa toipilaana nostella. Joten uusi 16kg:n kahvakuula saa vielä tovin odottaa heluttelemista. Juoksutreenit ovat kanssa pannassa hetken. Ensi viikon otan vielä täysin iisisti ja loppuviikosta olisi tarkoitus palata töiden pariin.

Näin se elämä vaan heittää yllätyksiä eteen. Onneksi omallekohdalle ei tämän vakavampaa tällä erää osunut, mutta kyllä tulehtunut umpilisäke hetkeksi pysäytti.

Kuva heinäkuun puolelta, kun syksystä ei vielä ollut tietoakaan.