Polkujen lumossa ja vähän muutakin.

Vihdoinkin pitkästä aikaa löytyi sellainen väli, että kerkeän kirjoittamaan tännekkin kuulumisia.
Sääkin on muuttunut jo kunnolla syksyiseksi ja tarjoaa monenlaisia fiiliksiä päivästä riippuen.

Erään aamun tunnelmia.

Pari viimeistä viikkoa on kulunut vaihteeksi kunnolla lenkkeillen
ja kaikenlaista muuta touhuten.

Välillä olemme saaneet nauttia kirkkaasta ja tyynestä säästä.

Miehenikin on vihdoin päässyt treenaamisen makuun. HCM:n jälkeen tauko venähti sairastumisen takia. Ensimmäisen treeniviikon hän vietti pyörän selässä. Neljästä pyöräilylenkistä kaksi oli päälle 100 km ja kaksi muuta vähän lyhyempiä. Yhteensä kilometrejä polkien kertyi 290. Mutta, koska mieheni ei ole kovinkaan intohimoinen pyöräiliä on pyöräilykengät vaihtuneet taas juoksutossuihin.

Itsekkin kävin viime viikolla pitkästä aikaa pyöräilemässä. Tosin poljin vain kaupungille hoitamaan asioita. Vaikka olenkin taas lenkkeillyt ihan urakalla ja juoksumatkatkin ovat pidentyneet, tuntui polkeminen oudokseltaan todella raskaalta. 

Mutta tosiaan jalkaisin kuljettuja kilometrejä on alkanut taas kertymään urakalla.

Viimeviikolla mieheni kävi tuttuun tapaan melkein joka päivä lenkillä. Lyhyin lenkki oli 16.4 km ja pisin 25.3km. Viikon kokonaismatkaksi kertyi 102 km.Vaikuttaa siltä, että peruslenkin mitta on taas se tuttu noin 20 km, mikä meikäläisen kohdalla lasketaan taasen pitkäksi. Tämän viikon maanantaina mieheni ei kerennyt juoksemaan kuin 11 km ja se tuntui kuulemma aivan liian alimittaiselta lenkiltä.

Hiekkaharjanne sumun hälventyessä.

Minun perusjuoksulenkkini ovat olleet noin kympin luokkaan. Tosin 20.9 juoksin pitkästä aikaa 21km:ä. Tuolle lenkille lähdin vain katsomaan kuinka pitkäle tällä hetkellä jaksan jos otan ihan rauhallisesti. Tosin viimeiset viisi kilometriä meni puhtaasti sisulla ja tahdon voimalla, mutta koska olin jossain vaiheessa päättänyt, että yritän jaksaa puolikkaan verran, en voinut antaa periksi.

Metsäpolut ovat vetäneet minua puoleensa myös viimeaikoina. Ja ymmärrän kyllä, miksi polkujuoksu on nyt nostettu tapetille. Mikään ei lataa henkisiä akkuja paremmin,  kuin keskellä metsää loikkiminen. Tai ainakin minun kohdalla se toimii äärettömän hyvin. Ja nyt kun on vielä mahdollisuus nauttia metsässä liikkumisesta, aion sitä vielä jatkaa. Kyllä talvella sitten kerkeää noita kevyenliikenteen väyliä tahkota urakalla.

Välillä on päästävä metsään, vaikka tietääkin mitä siellä sateiden jälkeen odottaa.

Viime sunnuntaina esimerkiksi juoksin ensin kympin tasaisemmalla alustalla jonka jälkeen poikkesin polulle. Matsässä kuljin vaihtelevasti kävellen, juosten ja loikkien noin 4.5 km ja lopuksi vielä kävelin kotiin kaksi kilometriä.

Eilen, tiistaina tein saman tyyppisen lenkin. Tosin ensin seitsemän juosten ja sitten kolme pitkin polkuja sekä lopuksi taas kaksi kilsaa juosten. Lenkin keskivauhdiksi tuli 7:33, mikä on mielestäni ihan hyvä siihen nähden että paikoin oli polulla pakko ihan kävellä. Mutta jokaisen lenkin myötä kunto kasvaa ja tekniikka kehittyy.

Vähän vaihtelua... Urat ovat syvät ja laudat kiikkeriä.

Noista kahdesta edellisestä lenkistä onkin voinut jo lukea pikapäivityksen Facebook-sivulta.
Jos en aina jouda tänne niin kirjoittelemaan voi kuulumisia tsekata myös sitä kautta.

Esteitä metsäpolulla.

Mieheni ei ole vielä innostunut polkujuoksusta, mutta ehkä joku päivä saan hänet houkuteltua mukaani lempipolulleni. 

Kilometrejä minulle on kertynyt myös edelleen lasten saattamisen myötä. Aina tilaisuuden tullen kävelen myös lepopäivinä hiukan pidemmän kaavan kautta. Juoksupäivinä kävely eskarilaisen kanssa koululle toimii alkuverryttelynä. Siitä on sitten hyvä ampaista juosten matkaan ja voi loppupäivän keskittyä muuhun, kun treeni on hoidettu pois alta heti aamusta.

Matkalla kouluun eräänä sateisena aamuna.

Salillekkin olemme taas muutaman kerran eksyneet. Yritämme ottaa lihaskuntoharjoittelun viikkorutiineihin mukaan tauon jälkeen. Ihme kyllä voimat eivät olleet niin paljoa heikentyneet kuin aluksi pelkäsin. Viimeviikolla sain nostettua penkkipunnerruksessa 3x45kg, mitä pidin pienenä ihmeenä.

Tänään olisikin vielä tarkoitus mennä vähän nostelemaan painoja, jotta lihaskunto paranisi ja kroppa kiinteytyisi.

Taas liikkeellä.

Kaksi viikkoa sitten patikoimme koko perheen voimin siellä 

Siikanevalla ja kastuimme oikein kunnolla. 

Siikanenvan suomaisema ja pitkospuut.

Sen jälkeen viettelimmekin kunnon flunssa viikkoa. 

Tuskin kastuminen pelkästään aiheutti flunssan iskemisen, mutta varmasti edesauttoi sitä. 

Tyttären eskarissa oli ollut tautia liikkeellä, joten eiköhän se flunssanpoikanen lienee sieltä kotoisin.

Viime viikko meni siis hyvin rauhallisesti. Koska keskimmäinen muksu oli koko viikon pois eskarista, eikä häntä tarvinnut päivittäin saatella, sain minäkin ottaa levon kannalta. Oma olotila oli taas sellainen kaksijakoinen. Olo ei ollut niin surkea, että olisi pitänyt olla vuodelevossa, mutta ei niin hyväkään, että olisi voinut urheilla kunnolla.  Mutta viikko sitten minulla oli jopa vähän kuumetta. Silloin ei tarvinut kyllä arvuutella mitä tekisi.

Eniten flunssasta kärsi mieheni, johon yskä iski niin rajuna, että hän sai useaan otteeseen yökkiä limaa pää pöntössä. Tokaluokkalaisemme taas näyttää säästyneen sairastelulta tällä kertaa. Eikä hänen ole tarvinnut olla koulusta poissa.

Maanantai aamuna sai tytöt saattaa kaatosateessa ja kumisaappaat oli hyvä valinta jalkaan.

Tämä viikko on otettu kanssa aika rauhallisesti, koska tauti tuntui jälleen olevan sitkeän sorttista. 

Hiukan puolikuntoisena saattelin alkuviikosta eskarilaista, mutta onneksi olo parani päivä päivätä. Kunnon lenkille en vielä uskaltautunut, mutta koska sää on ollut maanantaita lukuun ottamatta hyvä, olen kiertänyt aamuisin aina pienen mutkan kautta koululta kotiin. Neljänä päivänä lapset tuli haettua autokyydillä kotiin muusta ohjelmasta johtuen.

Keskiviikko aamun auringon paiste.

Yhteensä kuluneella viikolla tuli käveltyä 45 kilometriä. 

Pisin matka tuli käveltyä eilen launataina yhdessä perheen kanssa, kun kävimme hiukan patikoimassa. Onneksi olimme kaikki jo sen  verran kunossa, että pääsimme lähtemään tuolle retkelle nauttimaan kauniista syyssäästä.

Tällä kertaa emme lähteneet merta edemmäs kalaan, vaan retki alkoi jo kotiovelta. 

Suuntasimme Birgitan polulle ja Kaitajärven kodalle. 

Alku- ja loppumatkan noin 4,5 km oli asvalttia ja hiekkatietä. 

Tajusimme vasta jonkin matkaa käveltyämme, että tytöt olisivat voineet kulkea nuo pätkät pyörällä,

 mutta ehkä sitten ensikerralla.

Muutamassa kohdassa pystyi valitsemaan vaikean tai vähän helpomman reitin väliltä.

Birgitan polun maasto oli todella vaihtelevaa. Välillä oli tosi kivikkoista tai juurakkoista polkua, 

välillä taas pitkospuita sekä hiekkatietä.

Ammejärven juurakkoa.

Vajaan kilometrin päässä polun alusta olisi ollut jo ensimmäinen Ammejärven laavupaikka, mutta päätimme jatkaa vielä Kaitajärvelle.Tuossa vaiheessa tiesimme, että retkestämme tulisi pidempi kuin aijemmat. 

Mutta luotimme siihen, että sitkeät tyttäremme kyllä jaksaisivat.

Monenlaista maastoa oli matkan varrella.  Tässä yhdet reitin pitkospuista.

Kaitajärvellä pidimme puolenvälin evästauon ja paistelimme kaikessa rauhassa makkaraa 

ja nautimme laiturilla auringon paisteesta ennen paluumatkaa. 

Edessämme oli vielä sama yhdeksän kilometrin matka kotiin päin. 

Ansaittu evästauko.

Kaitajärven melkein tyyni vedenpinta.

Pysähdyimme kotimatkalla vielä pienelle evästaulle Ammejärvellä. 

Poikakin malttoi taas hieosti istua rinkan kyydissä.

Loppumatkasta tytöt olivat jo aika väsyneitä ja pientä nurinaa kuului silloin tällöin, mutta silti he sitkeästi laittoivat tossua toisen eteen ja saavuimme kotiin juuri ajoissa ennen omaa saunavuoroa.

Loppumatkasta alkoi aurinkokin laskea puiden taakse.

Kahdeksan ja puolituntia raikasta ulkoilmaa ja 18 kilometriä kävelyä. Itse matkantekoon kului 4h 42min. 

Siihen päälle vielä saunominen, niin eipä tarvinnut kauaa unta odotella.