perjantai 19. toukokuuta 2017

HCR 2017 - kahdella vauhdilla.



Ensimmäinen Helsinki City Run on nyt sitten takana.
Samalla tuli juostua ensimmäinen virallinen puolimaraton. Miehellä on kyllä entuudestaan kokemusta puolikkaiden juoksemisesta, mutta edellisestä on jo useampi vuosi aikaa.


Kaksi uutta mitalia palkintokaappiin.


Meidän ikimuistoinen HCR-päivä alkoi junamatkalla Tampereelta Helsinkiin. Kotona olimme tankanneet kunnon aamupalan ennen lähtöä. Kun saavuimme perille haimme hiukan matkaevästä, koska starttiin oli vielä reilusti aikaa. Mitään tuhtia ateriaa emme halunneet siinä välissä syödä ettei maha menisi sekaisin.


Matka evästä jotta jaksaa juosta.


Suuntasimme Töölön kisahallille hakemaan juoksunumeroita ja muita tykötarpeita. Samalla tustustuimme EXPO:n tarjontaan joka oli kaikille avoin tapahtuma. Siellä tapahtuman yhteistyökumppanit, mm Sportyfeel ja Garmin, olivat vahvasti esillä.




EXPO:ssa oli monenlaista maistiaista tarjolla mm. Lohilon proteinijäätelöitä.


Päästiin maistelemaan myös Den Lille Nøttefabrikkenin pähkinäsekoitusta.


Intersportin kisamyymälässä riitti kuhinaa.


Seuraava etappi oli Sonera Stadium ja varusteiden vaihto. Hiukan arvuuttelimme miten juoksua varten pitäisi pukeutua. Sää oli kaunis ja aurinkoinen, mutta siellä mihin tuuli pääsi kunnolla puhaltamaan oli vilpoista. Mies päätyi sortseihin ja t-paitaan. Minä taas vilukissana ja hitaamman vauhdin edustajana pitkiin trigoisiin ja pitkähihaiseen juoksupaitaan.


Miehellä oli selkeä tavoite minä taas varauduin suunnitelmilla A, B ja C. Ehkä ensivuonna tavoitellen tuota 2.20...


Jännitys alkoi tiivistyä. Vielä viimehetken energiatankkaus ja vähän juomista ja oli aika lähteä saattamaan mies matkaan. Hänen oli määrä startata ensimäisen lähtöryhmän mukana. Minä sain odotella omaa lähtövuoroani vielä vajaan tunnin. Mahani oli temppuillut pitkin aamua ja se lisäsi omaa jännitystäni ennen starttia.


Mieheni valmistautumassa omaan suoritukseensa.


Vihdoin äänimerkki soi ja harmaa ryhmä sai ampaista matkaan. Olin jättänyt sykevyön tarkoituksella kotiin, sillä en halunnut sen hiertävän turhaan. Päätin luottaa ennemmin omaan tuntemukseen kuin mittarin lukemiin. Alkumatkasta yritin välttää liian innokasta menoa ja pitää juoksun keveänä rentona. Seurailin ajoittain mittarista vauhtia, jotta tietäisin vähän missä mennään. 

Juoksu tuntui yllättävän helpolta siihen nähden miten nihkeältä juoksu oli tuntunut viime aikoina.
Alkumatkasta reitti oli mukavan tasaista ja alamäkivoittoista. Kolmen kilsan kohdilla aloin jo odottamaan ensimmäistä juomapistettä. Niiden odottelu rytmittikin oikeastaan koko kisaa.

Seitsemän kilsan kohdilla aloin odottamaan mieheni soittoa. Olimme sopineet, että hän soittaa minulle, kun hän pääsee maaliin ja on saanut hengityksen tasaantumaan. Tiesin hänen tavoitteen ja sen mukaan pystyin arvioimaan maaliintuloajan. Tosin oli vain arvoitus kuinka paljon kipeä kantapää haittasi juoksemista. Vilkuilin puhelimesta tulospalvelua, jotta tietäisin juttelisinko tyytyväisen vai pettyneen miehen kanssa.

Vihdoin puhelin soi ja tietenkin minä olin juuri juoksemassa ylös ensimmäistä pitkää nousua ennen kympin juomapistettä. Miehen juoksu oli mennyt nappiin ja kipeästä kantapäästä huolimatta juoksu kulki siivittäen hänet maaliin 1:40,30 loppuajalla. Alkumatkasta hän joutui oikeaa jalkaa ajoittain ontumaan, mutta loppua kohden kipuilu unohtui. Ilman tuota ilkeää kantapää vaivaa olisi aika varmaan ollut parempikin, sillä mitään muita vaivoja tai ongelmia ei hänellä juoksun suhteen ollut. Nesteet olivat imeytyneet hyvin ja tankkaus oli mennyt muutenkin putkeen.

Mies kyseli minun kuulumiset ja tsemppasi minua. Pelkäsin aloittaneeni kuitenkin liian lujaa, mutta mies uskoi kaiken menevän hyvin ja tokaisi, että 15:ta kilometrin ylämäkien jälkeen helpottaa.

Vihdoin saavuin toiselle juomapisteelle. Hörpin juomat ja mussutin muutaman rusinan. Sain uutta virtaa ja mielessä siinsi seuraava etappi. Joskus kympin jälkeen kaivoin vyölaukustani oman matka evääni ja haukkasin siitä paloja silloin tällöin. En antanut ohijuoksevien kanssakilpalijoiden latistaa fiilistäni vaan jatkoin omalla taktiikallani. Vastaan alkoi tulla myös syystä tai toisesta kävelyyn siirtyneitä puurtajia. Olin itsekkin pelännyt, että saattaisin joutua kävelemään ylämäkiä, mutta en minä joutunutkaan.

Ja mies oli oikeassa. 15:ta jälkeen alkoi helpottaa. Kunhan ensin sai raahattua itsensä tokavikalle juomapisteelle. Sen jälkeen päätin ettei pelkkä läpijuoksu riittäisi, vaan loppumatkasta laitetaan kaikki peliin. Enään ei himmailla turhia.

Olen myös aikaisemmin huomannut sen, että jos meno on oikein tahmeeta, löydän ympäristöstä herkemmin kuvattavaa (= syyn pysähtyä). Keskuspuiston valkovuokkomeri houkutteli kuvaamaan, mutta arvatkaapa montako kuvaa minulla on otettuna matkan varrelta? Ei sitten niin yhtään! Ei silloin voi pysähtyä, kun juoksu kulkee ja kello raksuttaa maalissa.

Mies soitti uudestaan noin 18:ta kilometrin paikkeilla ja varmisti, että kaikki on hyvin. Viimeiset tsemppaukset ja hän olisi maalissa odottamassa. Muutama viimeinen mäki pisti toden teolla puuskuttamaan, mutta onneksi aina sen jälkeen tuli alamäki jota lasketella alas. Varsinainen loppukiri alkoi Auroransillan päältä. Näin yhden lippalakin, jonka päätin ohittaa. Jäin sen verran mottiin yhdessä kaarteessa, että tuo lakki pääsi harmikseni karkaamaan, mutta alkoikin uusi kamppailu...

 Oikelta puolelta minut ohitti vanhempi mies... Sitten minä ohitin hänet... Hän pyrki uudestaan ohitseni... Näin, että hän piti minua viimeisenä taistonaan... Taisin jopa kirota ääneen ja laitoin viimeisen vaihteen silmää... Enää viimeinen tiukka kaarros maalille... Minulla oli parempi juoksulinja... Vedin mutkan tosin sen verra tiukasti, että kylkeni melkein hipoi aitaa ja olin kompastua jalkoihini... Mutta pysyin pystyssä ja mies pysyi takanani... Ja vihdoinkin MAALISSA!!!


Päästiin fiilistelemään maalialuetta jo ennen starttia.


Näin mieheni aidan vieressä heti maalin tuntumassa. Hoipertelin hänen luokseen ja vedin henkeä. Pienen hetken tuntui, että taju meinaa lähteä. Olin kuulemma liidun valkoinen. Mutta halaus ja pari kunnon hengennvetoa ja elämä alkoi voittaa taas.


Maalissa loppuajalla 2:25,17.


Sain mitallin kaulaan ja kylmää juotavaa. Maalihuolto oli kattava. Mielestäni tapahtuma oli muutenkin hyvin järjestetty. Tosin juomapisteiden jälkeen olisi voinut olla roskikssia vähän kauempanakin. Kaikki kun eivät kuitenkaan pysähdy juomaan. Mutta tuo nyt on vain pieni huomio isossa kokonaisuudessa.

Fiilis oli mitä parhain. Olin antanut kaikkeni ja lähtökohtiin nähden juoksu oli mennyt paremmin kuin olin uskaltanut etukäteen toivoa. Loppuaika ei ole ehkä maailman nopein, mutt voitin itseni. Matkalla muistin taas miksi haluan juosta, vaikka ei aina tossu nousisikaan niin keveästi.

Aurinko paistoi ja ympärillä oli mahtava tunnelma. Vaihdeltiin kuulumisia toisten juoksijoiden kanssa, jokaisella oli omanlaisensa tarina kerrottavana. Oli onnistumisia ja sitten taas toisilla ei kaikki ollut mennyt ihan niin kuin he olisivat toivoneet. Mutta yhdestä asiasta melkein kaikki oli samaa mieltä. Uudesta reitistä tykättiin. Niin tykkäsimme myös me.
Ehkä ensivuonna juoksemme HCR:n uudestaan.


*Osallistumiset tapahtumaan saatu blogiyhteistyöllä SUL:n kanssa.





 

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Vajaa viikko puolikkaaseen.


Voi kauhistus!
Enää vajaa viikko siihen, kun pitäisi astella juoksunumero rinnassa HCR:n lähtöviivalle ja lähteä testaamaan muiden juoksuun hurahtaneiden kanssa uudistettu puolimaratonreitti. 


Kuva otettu Helsinki running events 2-2017 lehdestä.


 Juoksunumerot on saatu  ja omat lähtöryhmät ovat varmistuneet. Ihan ei mies kerkeä juoksemaan maaliin asti ennen kuin minä pääsen starttaamaan. Hän meinaan starttaa ensimmäisessä eli valkoisessa ryhmässä ja minä vajaan tunnin myöhemmin harmaassa ryhmässä. Tiedän, että itse olen turhankin kovassa lähtöryhmässä. Minulla oli ilmeisesti turhankin optimistinen haave kuntoni kehityksestä ilmottautumishetkellä, mutta en tullut muuttaneeksi tavoiteaikaa ennen ryhmien muodostamista.  


Lähtöryhmät. Kuva otettu Helsinki running events 2-2017 lehdestä.



Epävarmuus yrittää luikerralla mieleeni ja koitan hätistellä sitä pois positiivisen ajattelun avulla. Tuskin olisin näin epävarma itsestäni, jos viimeviikkojen valmistautuminen olisi mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Toissaviikkoisen räkätaudin takia väliin jäi yksi salitreeni ja viikon juoksulenkit. Eniten kuitenkin harmittaa se, etten päässyt juoksemaan viimeistä kunnon pitkäälenkkiä sairatumisen takia. Kuumetta minulla ei varsinaisesti ollut, mutta olo oli sen verran vetämätön ettei lenkille lähdöstä kannattanut haaveilla. Onneksi sentään olo parani loppuviikoa kohden ja pääsin nauttimaan kauan odotetusta Haloo Helsingin keikasta Pakkahuoneella.


Viimeviikon kovin "urheilusuoritus" tuli suoritettua tanssien.


Viikko sitten sunnuntaina vappuaaton räntäsateessa uskaltauduin taas pukemaan lenkkitamineet päälle. Varovasti tunnustellen lähdin matkaan. Itse oli ajatellut juoksevani rauhallisesti 6-8 kilometriä. Loppuperin juoksin kuitenkin täyden kympin, sillä mieheni mielestä siihen olisi hyvä pyrkiä. Vauhdissa ei ollut kehumista, mutta pakko oli aloittaa rauhallisesti.


Vappuaaton loska ja säähän sopivat jalkineet.


Varovasti ja hissukseen räkätaudin jälkeen.


Vappupäivänä auringonpaiste houkutteli taas juoksemaan. Mies tosin piti lepopäivän, sillä edellis päivän pitkä (34km) painoi jaloissa. Lisäksi oikean jalan kantapää ärtyi tuosta vappulenkistä. Ilmeisesti kantapää ei tykännyt kenkävalinnasta. Mies on jo jonkin aikaa juossut taas ruullaavammilla Adidaksilla, mutta tuolle lenkille hän valitsi jäykemmät Saigonit jotka olivat muuten rätäsäähän sopivammat. 


Vielä ovat aamut olleet kylmiä.


Mutta takaisin vappupäivän juoksuun. Uskaltauduin juoksemaan hitusen vauhdikkaammin. Muutaman kuvaustauon ansiosta jaksoin juosta taas kympin. Myöhemmin päivällä kävelimme vieleä useamman kilometrin kaupungilla auringosta nauttien ja vappuhumua ihmetellen.


Kevään ensimmäinen perhoshavainto.


"Vappukukka" tienposkessa.


Koska aika alkaa käydä vähiin kävin myös keskiviikkona aamulenkillä. Otin alun rauhallisemmin, mutta loppumatkasta yritin juosta yhden kilometrin vielä vähän kovempaa. Ensin ajattelin juosta koko kympin lenkin pysähtymättä, mutta pitäähän sitä nyt edes yksi kuva lenkin varrelta taltioida ja pysähdyin hetkeksi yhdeksän kilometrin jälkeen.


Kukkimisen aloitttaneet pajunkissat aamuauringossa.


Perjanataina kävimme salilla tekemässä kevennetyn jalka ja selkätreenin. Jos viimeviikon sali ei olisi jäänyt väliin olisimme varmaan nyt jättäneet tuon treenin tekemättä. Mutta, koska ensi viikolla ei painoja nostella, jotta jalat eivät olisi jumissa kisapäivänä, olisi tullut turhan pitkä salitauko.


Hiirenkorvalla. Kyllä se kesä sieltä pikkuhiljaa lähenee.


Mies innostui eile lauantaina juoksemassa vielä 14 km vaikka hänen piti juosta jo vähän lyhempi lenkki. Tänään hänellä on vuorossa sunnuntaipitkiksen sijaan lyhyt veryttely. Kantapää oireilee edelleen, mutta toivottavasti vaiva alkaa helpottamaan pallonpyörityksen ja geelipohjallisten avulla.

Minulla on tänään kanssa lenkkipäivä. Ohjelmassa on kevyt 4-5 km. Saman moiset olisi tarkoitus juosta vielä maanantaina ja keskiviikkona. Muuten otetaan iisisti. Bussikorttikin umpeutuu maantaina, mutta taidan aloittaa työmatkapyöräilyn vasta HCR:n jälkeen. En meinaan ole vielä pyöräillyt talven jälkeen enkä nyt todellakaan halua jumiuttaa takalistoani istumalla satulaan pitkän tauon jälkeen.


Kevään enimmäisä kukkasia on päästy jo onneksi ihastelemaan


Tulevaan puolimaratonreissuun on valmistauduttu muutenkin jo monin tavoin. Mm. lastenhoito on järjestetty ja junaliput mennen tullen on varattu. Samoin myös pöytävaraus on tehty illaksi. Kisapäivän syömisiä ennen starttia on mietitty, mutta vaatetusta ei ole vielä lyöty lukkoon. Varusteet selvinnee sitten lähempänä, kun säästä on tarkempaa tietoa. Ja ennenkaikkea lehtistä on kanssa luettu huolella ja aikatauiluhin tutustuttu.


Helsinki running events 2-2017 lehdessä oli paljon luettavaa.


Jännittäviä aikoja siis eletään...



*Osallistumiset tapahtumaan saatu blogiyhteistyöllä SUL:n kanssa.