keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Metsäterapiaa.



Mieheni luki kerran jostain, että vartti metsässä vastaa yhtä terapiakäyntiä.
No, pitkä penni tuli alkuviikosta säästettyä, sillä nautimme metsäterapiasta useamman tunnin ajan. 
 Parina edellisenä kesänä olemme retkeilleet perheen kanssa enemmän ja vähemmän, mutta tänä kesänä emme päässeet yhdessä kertaakaan kunnon patikkaretkelle. Jos oli hyvä sää, ei ollut muuten mahdollisuutta lähteä. Ja jos olisi ollut aikaa pakata eväät reppuun, oli joko huono sää tai joku meistä oli kipeänä.


Suon ja metsän rajalla.

Mutta nyt vihdoinkin meillä kävi tuuri. Vapaapäivä  ja kaunis sää sattuivat kerrankin samalle päivälle eikä kukaan perheestä ollut vuoteen oma. 

Itseasiassa pääsimme kerrankin miehen kanssa ihan kahdestaan pienelle retkelle. Tytöt olivat koulussa ja sen jälkeen kaverin luona ja pojalla sattui olemaan hoitopäivä. Miestäkään ei onneksi tarvinnut kauheasti houkutella lähtemään patikoimaan, vaikka edellispäivän 42:n kilometrin pitkälenkki varmasti painoi jaloissa.

Koska emme olleet katsoneet yhtään varusteita valmiiksi edellisenä iltana, meni meillä aamulla pieni tovi siihen, että saimme itsemme lähtövalmiiksi. Suuntasimme auton kohti Ruovedellä sijaitsevaa Siikanevaa, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut. Siikaneva on vuonna 1988 perustettu soidensuojelualue. Laajuudeltaan Siikaneva on 9,5 neliökilometriä ja on täten Pirkanmaan suurin yhtenäinen suoalue. Se on loistava päiväretkikohde ja yksi meidän suosikeista.


Siikanevan soista osa on hyvin märkiä.


Noin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme perille. Alkuun oli todella outoa, sillä ilman lapsia tuntui, että jotain puuttuu. Mutta hetken päästä osaimme jo nauttia metsän rauhasta ja siitä ympärillämme vallitsevasta harvinaisesta hiljaisuudesta.


Retken voi aloittaa kahdesta eri kohdasta.


Siikaneva kierros on n. 9,9km, mutta me kierrämme sen yleensä kahdeksikkona, jolloin matkasta saa hiukan pidemmän.


Me kuljimme hiukan yli 12 kilometriä.


Reitti on todella vaihtelevaa ja paikoin hiukan haastava. Laakeat suoalueet ja metsäisemmät osuudet vaihtelivat tasaiseen tahtiin. Suoalueiden läpi kulkevat pitkospuut olivat vaihtelevassa kunnossa ja välillä sai todella kävellä kieli keskellä suuta jottei horjahtanut suon märkään syleilyyn.


Osa pitkospuista oli paremmassa kunnossa kuin toiset.


Metsäpolkujakin löytyi moneen lähtöön. Oli helppokulkuisia ja kuivia osuuksia sekä välillä taas juurakkoisia ja märkiä osuuksia. Reitillä on myös muutama vaativampi lasku- ja nousuosuus.


Pienen ojan ylitys metsän siimeksessä.


Pieni osa poluista oli näinkin helppokulkuisia.


Viimeiseltä kilometriltä löytyi retken märin osuus, mutta onneksi tuostakin selvittiin kuivin jaloin.


Matkaa tehdessämme muistelimme parin vuoden takaista Ikimuistoista patikkaretkeä jonka koimme juuri noissa samoissa maisemissa. Se reissu jäi mieleen kovien ukkosrintamien ansiosta, jotka yllättäen pyyhkäisivät ylitsemme kesken retken.


Keskellä kaunista suomaisemaa.


Retken kohokohta on aina eväiden syöminen näköalapaikalla Jaarikanmaan laavulla. Vaikka oli maanantai ja syksy jo pitkällä, oli kaunis sää houkutellut muitakin retkeilijöitä paikalle. Saimme nauttia laavulla omasta rauhasta ehkä vajaan kymmenen minuutin verran.


Jaarikanmaan laavu on kokean kalliomäen päällä.


Retkieväät olivat hyvin perinteiset.


Kun eväät oli nautittu ja maisemia hetken ihailtu, oli aika jatkaa matkaa.


Maisema näköalapaikalta katsottuna.


Pysähdyimme vielä loppumatkasta eräälle suosaarekkeelle nauttimaan kupposen kahvia. Eikä mennyt muuten kuin viitisen minuuttia, kun saimme taas seuraa eräästä vanhasta pariskunnasta, jotka olivat kiertämässä Pikkulatosaaren 2,6km mittaista kierrosta.


Kuppi kuumaa kahvia, tai ainakin kohtalaisen lämmintä...


Sää suosi ja aurinko jaksoi paistaa. Kuljimme kaikessa rauhassa luontoa ihastellen. Olisimme mielellämme nauttineet maisemista vielä hetken pidempään, mutta viiden tunnin retkilyn ja akkujen lataamisen jälkeen oli aika palata rutiineihin ja lähteä hakemaan poikaa päiväkodista.

Lopuksi vielä jokunen luontokuva matkan varrelta...


Hämähäkin seitti.


Naavan määrästä tiesi, että ilma ympärillämme oli puhdasta.


Syksyn myötä värien kirjo luonnossa oli laaja.


Monen moisia sieniä nähtiin matkan varrella.


Peikkometsä.


Syysaurinko  tarjosi metsässä valon ja varjon leikkejä.





sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Kun juoksu ei oikein kulje, täytyy kävellä.


Hengissä ollaan, vaikkei hetkeen ole tarinaa tänne blogin puolelle tullut kirjoiteltua. 
Taitaa olla edellisestä jutusta peräti viitisen viikkoa. No, te jotka seuraatte Juoksuhullun vaimoa Facebookissa tai Instagramissa tiedättekin ettei täällä ihan täysin olla heitetty kirvestä kaivoon. Nuo telakkatauot vain tuppaavat nakertamaan treeni- ja kirjoittelu motivaatiota.




Viimeeksi kerroin teille olleeni tähystysleikkauksessa, jossa minulta poistettiin tulehtunut umpilisäke. Toivuin operaatiosta odotetusti. Ensimmäisen viikon ajan liikuin todella varovasti. Toisella viikolla aloin jo kävelemään pikkuhiljaa pidempiä matkoja. Ensin muutaman kilsan sitten vähän enemmän. Tokan viikon lopulla kävelimme jo pari 10:n kilometrin lenkkiä rauhallisella tahdilla.


Toipilaana aloitelin suosiolla rauhallisesta kävelystä.


Kun n. kahden viikon sairasloma oli ohi, uskaltauduin ekalle varovaiselle hölkkälenkille. Alamäessä jouduin hiukan painamaan yhtä haavan kohtaa, mutta muuten meno tuntui ok:ta rauhallisen vauhdin ansiosta.  Tämän kirjoituksen ensimmäinen kuva onkin tuolta ensimmäiseltä viiden kilometrin lenkiltä operaation jälkeen. Puolessa välissä lenkkiä pysähdyin hetkeksi nauttimaan ihanasta syyssäästä ja hyvästä fiillksestä.
 
Lenkkeily alkoi kulkea mielestäni yllättävänkin hyvin. Mutta nuolaisin taas ennen kuin tipahti...
Toinen lenkki ei sitten enää sujunutkaan niin hyvin. Viisi kilometriä vesisateessa oli yhtä tervassa tarpomista. Seuravan päivänä ilmestyivätkin sitten ensimmäiset flunssaoireet ja seuraavat puolitoista viikkoa sai juoksutossut levätä  rauhassa eteisen lattialla. 


Ensimmäinen lenkki flunssan jälkeen.


Tuon flunssan jälkeen ei oma juoksuni ole oikein lähtenyt kulkemaan. Kaksi viikkoa sitten juoksin ekan lenkin flunssan jälkeen ja viime viikolla kävin  kolme kertaa juoksemassa. Mutta ilmeisesti kuntoni ei olle vielä tarpeeksi hyvä, että se kestäisi tuota tahtia. Todennäköisesti en tapojeni mukaan malttanut alkuun edes juosta tarpeeksi  maltillisella vauhdilla.


Toisen juoksulenkin telakan jälkeen sain juosta auringosta nauttien. 

Kolmas lenkki viiden päivän sisään oli meikäläisen kunnolle liikaa tässä vaiheessa.

Parin päivän levon jälkeen juoksu oli edelleen tukkoista, mutta tulipahan samalla testattua uutta Garminin mittaria.


Noiden telakkatauokjen takia jouduimme perumaan myös osallistumisen Tamperemaratonille joka juostiin  16.9 lauantaina. Minun matkani olisi ollut 10 km. Mutta, koska muutaman kilsan juokseminenkin tuntui työläältä, en kokenut olevani siinä kunnossa, että olisin lähtenyt kisaamaan edes tuota matkaa. Vaikka mieheni juoksu on  kulkenut paremmin kuin minun, haluisi hänkin jättää kisapuolikkaan väliin tässä kohtaa, sillä vauhtikestävyydestä puuttuu kuulemma paras terä. Hiukan harmitti jättää tuo tapahtuma väliin, sillä se olisi ollut minulle ensimmäinen kotikenttäkilpailu.


Maanantaina ulkoilutin sauvojani pitkästä aikaa ennen iltavuoroon kiiruhtamista.


Tämä viikko onkin sitten kävelty. Minä olen kävellyt, koska juoksu ei vaan kulje. Mies on innostunut lähtemään kolmelle lenkille mukaan sillä hänellä on ollut menossa lepoviikko. ( Takana kaksi kovaa viikkoa, yht. 190 km.) Tänään hän  hilpaisi viikon ainoan juoksulenkkinsä. Vain vaivaiset 42 kilometria. 


Poika jaksaa istua pidempiäkin matkoja rattaissa kunhan vain välillä pääsee itsekkin jaloittelemaan. Silloin ei meinaa äitin ja isä pysyä kokoaikaa vauhdissa mukana. Kuvat tiistain kympiltä.

Keskiviikkona käveltiin seitsemän kilometriä ja loppumatkasta pysähdyttiin hassuttelemaan uimarannalle.

Perjantaina päästiin miehen kanssa kaksistaan kävelylle ja se näkyi vauhdissa. Asvaltin  ja hiekkatien lisäksi käveltiin pari kilometriä pitkin polkuja ja kympin jälkeen innostuttiin hölkäämään kolmen kilometrin verran.


Kyllä mekin lasten kanssa innostuimme tänään lähtemään ulos. Pakkohan se oli, kun sää oli niin aurinkoinen. Kolmen ja puolentunnin ulkoilusta/metsäretkestä liikuimme suurimman osa. Vain kolme varttia meni nautiskeluun ja eväiden syöntiin. Poikakin jaksoi kävellä itse n. viisikilometriä. Vain ihan retken lopussa jouduin häntä kantamaan viimeiset puolitoista kilometriä.


Metsäretkellä oli mukavaa ja mm. monenlaisia sieniä bongattiin polkuja kierrellessä.


Mutta eiköhän tämä treenaaminen taas tästä iloksi muutu, kunhan vaan pääsen ensin kunnolla vauhtiin. Ja nyt, kun menossa on peruskunto kausi eikä seuraavaa kisatavoitetta ole vielä lyöty lukkoon, voin treenata rennolla otteella ilman turhia suorituspaineita.


Tällä viikolla tuli käveltyä joka päivä enemmän tai vähemmän. Tämä kuva on torstain iltakävelyltä koululta kotiin matkatessa vanhempainillan jälkeen.