keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Metsäterapiaa.



Mieheni luki kerran jostain, että vartti metsässä vastaa yhtä terapiakäyntiä.
No, pitkä penni tuli alkuviikosta säästettyä, sillä nautimme metsäterapiasta useamman tunnin ajan. 
 Parina edellisenä kesänä olemme retkeilleet perheen kanssa enemmän ja vähemmän, mutta tänä kesänä emme päässeet yhdessä kertaakaan kunnon patikkaretkelle. Jos oli hyvä sää, ei ollut muuten mahdollisuutta lähteä. Ja jos olisi ollut aikaa pakata eväät reppuun, oli joko huono sää tai joku meistä oli kipeänä.


Suon ja metsän rajalla.

Mutta nyt vihdoinkin meillä kävi tuuri. Vapaapäivä  ja kaunis sää sattuivat kerrankin samalle päivälle eikä kukaan perheestä ollut vuoteen oma. 

Itseasiassa pääsimme kerrankin miehen kanssa ihan kahdestaan pienelle retkelle. Tytöt olivat koulussa ja sen jälkeen kaverin luona ja pojalla sattui olemaan hoitopäivä. Miestäkään ei onneksi tarvinnut kauheasti houkutella lähtemään patikoimaan, vaikka edellispäivän 42:n kilometrin pitkälenkki varmasti painoi jaloissa.

Koska emme olleet katsoneet yhtään varusteita valmiiksi edellisenä iltana, meni meillä aamulla pieni tovi siihen, että saimme itsemme lähtövalmiiksi. Suuntasimme auton kohti Ruovedellä sijaitsevaa Siikanevaa, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut. Siikaneva on vuonna 1988 perustettu soidensuojelualue. Laajuudeltaan Siikaneva on 9,5 neliökilometriä ja on täten Pirkanmaan suurin yhtenäinen suoalue. Se on loistava päiväretkikohde ja yksi meidän suosikeista.


Siikanevan soista osa on hyvin märkiä.


Noin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme perille. Alkuun oli todella outoa, sillä ilman lapsia tuntui, että jotain puuttuu. Mutta hetken päästä osaimme jo nauttia metsän rauhasta ja siitä ympärillämme vallitsevasta harvinaisesta hiljaisuudesta.


Retken voi aloittaa kahdesta eri kohdasta.


Siikaneva kierros on n. 9,9km, mutta me kierrämme sen yleensä kahdeksikkona, jolloin matkasta saa hiukan pidemmän.


Me kuljimme hiukan yli 12 kilometriä.


Reitti on todella vaihtelevaa ja paikoin hiukan haastava. Laakeat suoalueet ja metsäisemmät osuudet vaihtelivat tasaiseen tahtiin. Suoalueiden läpi kulkevat pitkospuut olivat vaihtelevassa kunnossa ja välillä sai todella kävellä kieli keskellä suuta jottei horjahtanut suon märkään syleilyyn.


Osa pitkospuista oli paremmassa kunnossa kuin toiset.


Metsäpolkujakin löytyi moneen lähtöön. Oli helppokulkuisia ja kuivia osuuksia sekä välillä taas juurakkoisia ja märkiä osuuksia. Reitillä on myös muutama vaativampi lasku- ja nousuosuus.


Pienen ojan ylitys metsän siimeksessä.


Pieni osa poluista oli näinkin helppokulkuisia.


Viimeiseltä kilometriltä löytyi retken märin osuus, mutta onneksi tuostakin selvittiin kuivin jaloin.


Matkaa tehdessämme muistelimme parin vuoden takaista Ikimuistoista patikkaretkeä jonka koimme juuri noissa samoissa maisemissa. Se reissu jäi mieleen kovien ukkosrintamien ansiosta, jotka yllättäen pyyhkäisivät ylitsemme kesken retken.


Keskellä kaunista suomaisemaa.


Retken kohokohta on aina eväiden syöminen näköalapaikalla Jaarikanmaan laavulla. Vaikka oli maanantai ja syksy jo pitkällä, oli kaunis sää houkutellut muitakin retkeilijöitä paikalle. Saimme nauttia laavulla omasta rauhasta ehkä vajaan kymmenen minuutin verran.


Jaarikanmaan laavu on kokean kalliomäen päällä.


Retkieväät olivat hyvin perinteiset.


Kun eväät oli nautittu ja maisemia hetken ihailtu, oli aika jatkaa matkaa.


Maisema näköalapaikalta katsottuna.


Pysähdyimme vielä loppumatkasta eräälle suosaarekkeelle nauttimaan kupposen kahvia. Eikä mennyt muuten kuin viitisen minuuttia, kun saimme taas seuraa eräästä vanhasta pariskunnasta, jotka olivat kiertämässä Pikkulatosaaren 2,6km mittaista kierrosta.


Kuppi kuumaa kahvia, tai ainakin kohtalaisen lämmintä...


Sää suosi ja aurinko jaksoi paistaa. Kuljimme kaikessa rauhassa luontoa ihastellen. Olisimme mielellämme nauttineet maisemista vielä hetken pidempään, mutta viiden tunnin retkilyn ja akkujen lataamisen jälkeen oli aika palata rutiineihin ja lähteä hakemaan poikaa päiväkodista.

Lopuksi vielä jokunen luontokuva matkan varrelta...


Hämähäkin seitti.


Naavan määrästä tiesi, että ilma ympärillämme oli puhdasta.


Syksyn myötä värien kirjo luonnossa oli laaja.


Monen moisia sieniä nähtiin matkan varrella.


Peikkometsä.


Syysaurinko  tarjosi metsässä valon ja varjon leikkejä.





sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Kun juoksu ei oikein kulje, täytyy kävellä.


Hengissä ollaan, vaikkei hetkeen ole tarinaa tänne blogin puolelle tullut kirjoiteltua. 
Taitaa olla edellisestä jutusta peräti viitisen viikkoa. No, te jotka seuraatte Juoksuhullun vaimoa Facebookissa tai Instagramissa tiedättekin ettei täällä ihan täysin olla heitetty kirvestä kaivoon. Nuo telakkatauot vain tuppaavat nakertamaan treeni- ja kirjoittelu motivaatiota.




Viimeeksi kerroin teille olleeni tähystysleikkauksessa, jossa minulta poistettiin tulehtunut umpilisäke. Toivuin operaatiosta odotetusti. Ensimmäisen viikon ajan liikuin todella varovasti. Toisella viikolla aloin jo kävelemään pikkuhiljaa pidempiä matkoja. Ensin muutaman kilsan sitten vähän enemmän. Tokan viikon lopulla kävelimme jo pari 10:n kilometrin lenkkiä rauhallisella tahdilla.


Toipilaana aloitelin suosiolla rauhallisesta kävelystä.


Kun n. kahden viikon sairasloma oli ohi, uskaltauduin ekalle varovaiselle hölkkälenkille. Alamäessä jouduin hiukan painamaan yhtä haavan kohtaa, mutta muuten meno tuntui ok:ta rauhallisen vauhdin ansiosta.  Tämän kirjoituksen ensimmäinen kuva onkin tuolta ensimmäiseltä viiden kilometrin lenkiltä operaation jälkeen. Puolessa välissä lenkkiä pysähdyin hetkeksi nauttimaan ihanasta syyssäästä ja hyvästä fiillksestä.
 
Lenkkeily alkoi kulkea mielestäni yllättävänkin hyvin. Mutta nuolaisin taas ennen kuin tipahti...
Toinen lenkki ei sitten enää sujunutkaan niin hyvin. Viisi kilometriä vesisateessa oli yhtä tervassa tarpomista. Seuravan päivänä ilmestyivätkin sitten ensimmäiset flunssaoireet ja seuraavat puolitoista viikkoa sai juoksutossut levätä  rauhassa eteisen lattialla. 


Ensimmäinen lenkki flunssan jälkeen.


Tuon flunssan jälkeen ei oma juoksuni ole oikein lähtenyt kulkemaan. Kaksi viikkoa sitten juoksin ekan lenkin flunssan jälkeen ja viime viikolla kävin  kolme kertaa juoksemassa. Mutta ilmeisesti kuntoni ei olle vielä tarpeeksi hyvä, että se kestäisi tuota tahtia. Todennäköisesti en tapojeni mukaan malttanut alkuun edes juosta tarpeeksi  maltillisella vauhdilla.


Toisen juoksulenkin telakan jälkeen sain juosta auringosta nauttien. 

Kolmas lenkki viiden päivän sisään oli meikäläisen kunnolle liikaa tässä vaiheessa.

Parin päivän levon jälkeen juoksu oli edelleen tukkoista, mutta tulipahan samalla testattua uutta Garminin mittaria.


Noiden telakkatauokjen takia jouduimme perumaan myös osallistumisen Tamperemaratonille joka juostiin  16.9 lauantaina. Minun matkani olisi ollut 10 km. Mutta, koska muutaman kilsan juokseminenkin tuntui työläältä, en kokenut olevani siinä kunnossa, että olisin lähtenyt kisaamaan edes tuota matkaa. Vaikka mieheni juoksu on  kulkenut paremmin kuin minun, haluisi hänkin jättää kisapuolikkaan väliin tässä kohtaa, sillä vauhtikestävyydestä puuttuu kuulemma paras terä. Hiukan harmitti jättää tuo tapahtuma väliin, sillä se olisi ollut minulle ensimmäinen kotikenttäkilpailu.


Maanantaina ulkoilutin sauvojani pitkästä aikaa ennen iltavuoroon kiiruhtamista.


Tämä viikko onkin sitten kävelty. Minä olen kävellyt, koska juoksu ei vaan kulje. Mies on innostunut lähtemään kolmelle lenkille mukaan sillä hänellä on ollut menossa lepoviikko. ( Takana kaksi kovaa viikkoa, yht. 190 km.) Tänään hän  hilpaisi viikon ainoan juoksulenkkinsä. Vain vaivaiset 42 kilometria. 


Poika jaksaa istua pidempiäkin matkoja rattaissa kunhan vain välillä pääsee itsekkin jaloittelemaan. Silloin ei meinaa äitin ja isä pysyä kokoaikaa vauhdissa mukana. Kuvat tiistain kympiltä.

Keskiviikkona käveltiin seitsemän kilometriä ja loppumatkasta pysähdyttiin hassuttelemaan uimarannalle.

Perjantaina päästiin miehen kanssa kaksistaan kävelylle ja se näkyi vauhdissa. Asvaltin  ja hiekkatien lisäksi käveltiin pari kilometriä pitkin polkuja ja kympin jälkeen innostuttiin hölkäämään kolmen kilometrin verran.


Kyllä mekin lasten kanssa innostuimme tänään lähtemään ulos. Pakkohan se oli, kun sää oli niin aurinkoinen. Kolmen ja puolentunnin ulkoilusta/metsäretkestä liikuimme suurimman osa. Vain kolme varttia meni nautiskeluun ja eväiden syöntiin. Poikakin jaksoi kävellä itse n. viisikilometriä. Vain ihan retken lopussa jouduin häntä kantamaan viimeiset puolitoista kilometriä.


Metsäretkellä oli mukavaa ja mm. monenlaisia sieniä bongattiin polkuja kierrellessä.


Mutta eiköhän tämä treenaaminen taas tästä iloksi muutu, kunhan vaan pääsen ensin kunnolla vauhtiin. Ja nyt, kun menossa on peruskunto kausi eikä seuraavaa kisatavoitetta ole vielä lyöty lukkoon, voin treenata rennolla otteella ilman turhia suorituspaineita.


Tällä viikolla tuli käveltyä joka päivä enemmän tai vähemmän. Tämä kuva on torstain iltakävelyltä koululta kotiin matkatessa vanhempainillan jälkeen.






sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kompurointia ja operointia.



Niin ne vain suunnitelmat muuttuvat.
Sen sijaan, että olisin tiistaiaamuna polkenut reippaana tyttönä töihin kolmen viikon kesäloman jälkeen, löysinkin itseni makoilemasta Tays:sin tarkkailuosastolta.


Kanyylin kautta nestettä ja antibioottia suoraan suoneen.


Mutta palataanpa ajassa ensin hiukan taaksepäin...

Aloitin kauan odotetun kesälomani heinäkuun viimesellä viikolla. Olin päättänyt opetella uudenlaiset aamurutiinit joihin kuuluisi aamu -jumppaa ja -lenkkeilyä.

Ekalla lomaviikolla kävinkin onnistuneesti kolmella lenkillä ja parina aamuna heiluttelin kahvakuulaa. Yhtenä päivänä oli jopa niin lämmintä, että uskaltauduin lasten kanssa rannalla.


Muutama hyvä lenkki tuli lomalla juostua.


Toinen viikko alkoikin sitten tosi tahmealla aamulenkillä. Juoksu ei kulkenut alkuunkaan ja reitin varrella ollut puusilta päätti kostaa liian matalan askelluksen. Olin niin omissa ajatuksissani, kun juoksin puusiltaa pitkin, että yks kaks tossuni tökkäsi hiukan kohollaan olleeseen lankkuun ja painovoima teki tehtävänsä. Mätkähdin pitkin pituuttani sillalle ja sain kunnon tikun käteeni.


Minulle aina sattuu ja tapahtuu. Onneksi kotoa löytyi terävä paperiveitsi ja puhdistusainetta.


Olin suunnitellut juoksevani vitosen ja koska takana oli vasta kaksi kilometriä jatkoin matkantekoa manaten ja pieni jomotus kämmenessä.

Viikon toinen lenkki sujuikin sitten onneksi paremmin. Innostuin jopa repäisemään pari kovempivauhtista pätkää. Parhaan alamäkivoittoisen kilometrin juoksin peräti alle kuuteen minuuttiin, mikä on meikäläiselle kova suoritus.


Juuri kun alkoi vauhtia löytymään niin tipuinkin taas montun pohjalle.


Tuo viikko piti sisällään paljon myös leipomista ja herkuttelua. Olin meinaan luvannut valmistella herkkuja Iso-mummin 90v. juhliin ja lisäksi vietimme kotona lasten yhteisiä "21v." synttäreitä.


Leivonnaisia Isomummin ja lasten kekkereihin sekä itsetehty syntymäpäiväkortti.


Ne jotka ovat blogia seuranneet tietävätkin, että meidän oli alunperin tarkoitus osallistua viime lauantaina HCM:lle, joka olisi ollut toinen maraton minulle. Vaihdoimme kuitenkin alkukesästä täyden matkan 17 km:n Street Runiin.

Sitten elämä heitti muutaman muuttujan kehiin ja viimeisen lomaviikon suunnitelmat muuttuivat.

Siitä syystä päätimme sittenkin jättää Helsinki reissun tällä kertaa kokonaan väliin. Vaikka toisaalta harmittikin jättää juoksutapahtuman osallistuminen väliin, alkoi se vaikuttamaan oikealta ratkaisulta.
Alkuviikosta tuntui olo vähän vetämättömältä ja lenkit ja jumpat jäi tekemättä. Tytöt palasivat kouluun torstaina ja poika päiväkotiin perjantaina, jolloin tartuimme tilaisuuteen ja kävimme miehen kanssa kahdestaan kävelylenkillä.


Syksyn ensimmäinen koulupäivä jännittää aina.


Olemme kesän aikana kävelleet yllättävän monta lenkkiä yhdessä. Kävellessä sentään vauhtimme on suht sama. Yleensä poika on ollut mukana rattaissa, mut nyt, kun pääsimme kaksin poikkesimme myös vähän polulle ja valloitimme Taaporinvuoren ja kiersimme Pirunkiven. Rauhallisella vauhdilla kerkesimme noin kolmessa tunnissa kävelemään 15 kilometriä.


Pirunkiven juurella ja tossut "vuoren" huipulla.


Lauantaina seurasimme mm. Facebookin välityksellä Helsinki City Maratonin tapahtumia. Olimme tyytyväisiä, ettemme lähteneetkään juoksemaan helteiseen Helsinkiin, jossa sää myöhemmin vaihtui äkisti myrskyksi. Sen sijaan kävimme aikuisten kesken syömässä ja leffassa ja sen jälkeen alkoi tapahtumasarja, joka entisestään vahvisti tunnetta siitä, että oli hyvä jättä juoksutapahtuma väliin.


Pientä herkuttelua ennen kauhuleffaan menoa.


Leffan jälkeen illalla kotona alkoivat vatsakivut, jotka jatkuivat sunnuntaina kuumeen kera. Ajattelin ensin kivun johtuvan edellispäivän syömisistä. Mutta koska minulla ei varsinaisesti ollut huono olo eika vatsa sekaisin ja kivut silti jatkuivat, päätin maanantaina käydä työterveydessä lääkärin pakeilla. Työterveyslääkäri paineli vatsaani ja lähetti minut verikokeisiin. Niistä selvisi, että tulehdusarvoni olivat korkeat ja lääkäri laittoi lähetteen Acutaan. Pyörähdimme ensin kotona, sillä poika piti hakea hoidosta ja tytöt lähettää syntymäpäiväjuhliin.

Pakkasin kassiin vähän tavaroita, sillä en yhtään tiennyt kauanko päivystyksessä menisi. En tosin osannut varautua siihen, että tulisin kotiutumaan sairaalasta vasta kahden yön jälkeen.

Acutassa pääsin itse onneksi aika nopeasti lisätutkimuksiin. Aika pian lääkäri alkoi epäillä oireiden johtuvan tulehtuneesta umpilisäkkeestä ja antibioottitiputus suoraan suoneen aloitettiin. Verikokeet ja varjoainekuvaus vahvisti epäilyksen oikeaksi.

Ei auttanut kuin soittaa kotiin ettei minua tarvitse ihan heti noutaa kotiin. Alkuun oli puhe että saattaisin päästä leikkaukseen jo illan/ yön aikana ja mahdollisesti kotiin sitten jo aamulla.

Noin klo 22 tilanne näytti lupaavalta ja sain esilääkitystä operointia ajatellen. Sitten ilmestyi muutama kriittisempi tapaus ja minun leikkaustani siirrettiin ja vaihdoin päivystyksen punkan tarkkailuosaston sänkyyn.

Ensimmäinen yö tarkkailuosastolla oli kamala monesta asiasta johtuen enkä nukkunut juuri ollenkaan. Olo oli väsynyt ja nälkäinen. Vihdoin vähän ennen klo 13:ta pääsin leikkuriin. Olin siinä vaiheessa ollut syömättä ja lähes juomatta 20 tuntia. Toki olin saanut nestettä suraan suoneen illasta alkaen.


Tähystysoperaatiosta jäi muistoksi kolme pientä haavaa.


Operaatio meni odotetusti ja kolmen maissa heräilin heräämössä. Siinä vaiheessa oli hiukan puhetta, että saattaisin päästä jo illalla kotiin. Kun pahin tokkura oli kaikonnut siirrettiin minut takaisin osastolle ja sain vihdoinkin jotain syötävää. Kun on ollut 24h syömättä, maistuu sairaalankin lihakeitto kohtalisen syötävältä.


Sairaalan ruuilla pysyy kyllä hengissä, mutta harvoin niitä voi herkullisiksi sanoa.


Sen verran pitkään minua pyörrytti vielä operaation jälkeen, että tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että minun olisi parempi huilata vielä yön yli sairaalassa. Varsinkin, kun asumme kolmannessa kerroksessa eikä meillä ole hissiä.

Toinen yö oli onneksi paljon rauhallisempi ja lääkityksen ja korvatulppien ansiosta sain nukuttua ihan hyvin. Aamulla lääkäri kävi vielä vilkaisemassa ja sain luvan lähteä kotiin.

Keskiviikkoiltapäivästä asti olen toipunut operaatiosta kotosalla. Varovasti olen liikkunut ja särkylääkkeitä ottanut ohjeistuksen mukaisesti. Onneksi kotosalla on muitakin ketä passuuttaa, sillä kaikki mitä tippuu lattialle jää minulta toistaiseksi nostamatta ja mitään painavaa (maks.5kg) en saa toipilaana nostella. Joten uusi 16kg:n kahvakuula saa vielä tovin odottaa heluttelemista. Juoksutreenit ovat kanssa pannassa hetken. Ensi viikon otan vielä täysin iisisti ja loppuviikosta olisi tarkoitus palata töiden pariin.

Näin se elämä vaan heittää yllätyksiä eteen. Onneksi omallekohdalle ei tämän vakavampaa tällä erää osunut, mutta kyllä tulehtunut umpilisäke hetkeksi pysäytti.


Kuva heinäkuun puolelta, kun syksystä ei vielä ollut tietoakaan.

  

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Eläimellistä menoa*. Miniloma osa 2.



Kissapetoa kuvailemassa. Onnesi välissä oli paksu lasi.


Huomenna mennään Korkeasaareen Korkeasaareen Korkeasaareen. Huomenna mennään Korkeasaareen koko päiväks...

Tuo lapsuudesta tuttu laulu soi päässäni muutama viikkoa sitten, kun kävimme perheen kanssa vierailulla Korkeasaaren eläinpuistossa blogiyhteistyön merkeissä. Vierailu eläintarhassa kuului meidän yhden yön miniloman toisen päivän ohjelmaan.

Edellisestä vierailusta olikin kulunut jo jokunen vuosi. Tytöt olivat silloin sen verran pieniä, että työntelimme keskimmäistä vielä rattaissa. Tällä kertaa kyydissä, ainakin osan aikaa, oli meidän kolmen vuoden ikäinen pienimies. Jos omia rattaita ei ole mukana, voi sellaiset vuokrata käyttöönsä 3:n euron päivähintaan pääportilta tai laivarannasta.


Portti Korkeasaareen lähtevälle vesibussille.


Korkeasaareen pääsee kahta eri reittiä. Bussilla ja omalla autolla Mustikkamaan sillan kautta tai kesäaikaan vesibussilla Hakaniemestä sekä Kauppatorilta. Me valitsimme vesireitin, sillä tiesimme, että laivamatka itsessään olisi elämys pojalle. Emme olleet katsoneet aikatauluja sen paremmin, mutta meillä kävi hyvä tuuri. Kun saavuimme Kauppatorille pääsimme ihan viimeisten ihmisten joukossa laivan kyytiin. Seuraavat joutuivatkin odottelemaan kyytiä kuulemma noin 40 minuuttia.


Laiva on lastattu.


 Laivalla oli jaossa Korkeasaaren esitteita, joten pääsimme heti tunnelmaan ja luomaan vilkaisun kohteeseen. Saaren karttaan ja ohjelmaan on mahdollista tutustua ennakkoon jo kotona, sillä netistä voi ladata kartan vaikka jo valmiikisi älypuhelimeen.


Lapset tutustuvat kohteeseen.
.

Saaren kartta on eläintarhan omilta nettisivuilta.


Me aloitimme eläimiin tutustumisen Kissalaaksosta. Saavuimme juuri sopivasti näkemään amurinleopardin ruokinnan.


Lihakimpaletta tavoittelemassa


Leopardeja on ollut Korkeasaaressa 1970-luvulta lähtien.


Emmemme päässeet näkemään kaikkia isoja kissapetoja kunnolla, sillä ne laiskottelivat varjossa. Esimerkiksi uhanalaiset aasianleijonat ottivat hyvinkin rennosti. Ne nukkuivat samassa kohtaa, kun aloittelimme ja lopettelimme kierrosta.


Urosleijonasta näkyi oikeastaan vain harja aitauksen takaa.


Aasianleijonia elää luonnossa enää n. 350 yksilöä.


Tiikerit sentään olivat vähän aktiivisemmalla tuulella. Naarastiikeri kävi jopa tervehtimässäm lasin vieressä pentujen leikkiessä taaempana. Korkeasaaren tiikerit ovat amurintiikeritä. Ne olivat lähellä kuolla sukupuuttoon jo vuonna 1940. Sittemmin kantaa on saatu elpymään aktiivisen suojelutyön ansiosta.


Vuosi sitten keväällä syntyneet amurintiikerin poikaset ottivat rennosti.


Päivälevon aika.


Minun suosikkini on aina ollut lumileopardi. Harmikseni se pysytteli kanssa piilossa, vaikka ne pääsääntöisesti liikkuvat valoisan ajan. Ehkä ne vain halusivat pysytellä varjossa. Lumileopardin luontainen ympäristö Himalajan vuoristossa, kun on ilmastoltaan toisen lainen kuin aurinkoinen kesäpäivä Helsingissä. Päivä oli tosiaan muutamaa sadekuuroa lukuun ottamatta lämmin ja aurinkoinen.


Lumileopardi pystyy loikkaamaan jopa 15 metriä.


Kissalaaksosta matka jatkui Korpi-alueelle, jossa näimme Suomenkin luonnossa liikkuvia eläimiä, kuten huuhkajan, metsäpeuran, hirven ja ahman. Ahma oli alkuun kanssa piilossa, mutta tuntui kuin tulevan esittelemään itsensä kuullessaan puhetta.


Ahma on Suomen suurin näätäeläin.


Monenlaista pääsi poikamme näkemään miniloman aikana.


Ennen Karhulinnaa vierailimme Apinalinnassa. Matkalla näimme isoja visenttejä. Myös kuningasmerikotka oli vaikuttava näky isoine siipineen ja jykevine nokkineen.


Visentit jonossa.


Kuningasmerikotka ylväänä omalla oksallaan.


Berberipinoista vain muutama oli ulkosalla, kun kuljimme Apinalinnan ohitse.


Kun pääsimme Karhulinnaan oli sää suorastaan paahtavan aurinkoinen. Kävimme katsomassa otsoja ensin ylä tasanteelta. Pääsimme myös näkemään toisen niistä hyvinkin läheltä, kun se nukkui rappustasanteen ikkunan vieressä.


Ensimmäiset Ruskeakarhut ovat tulleet Korkeasaarenn jo vuotta ennen eläintarhan aukeamista, eli vuonna 1888.


Tälläiseen en välttämättä haluaisi lenkkipolulla törmätä.


Korkeasaaressa on mahdollista syödä kolmessa ravintolassa, Ravintola Pukkissa, Karhulinnan Ravintola Karhussa tai Bistro & Café Bronissa. Voi myös kahvitella Kafe Hedvigssä, tai ostaa pieniä herkkuja Pukin tai Karhun kioskeista. On myös mahdollista syödä omia eväitä, sillä saarella on useampi piknik-alue ja muutama grilli-alue. Omia eväitä voi myös paistella ja nauttia laavulla, autiotuvassa sekä kodassa. Niissä on aina polttopuita valmiina tulentekoa varten.


Korpi-alueen reunamilta löytyy kota, jossa voi pysähtyä pitämään vaikka evästaukoa.


Meillä oli matkassa omat pienet eväät. Olimme syöneet runsaan aamupalan hotellilla ja tarkoituksemme oli syödä isommin maissa juuri ennen junamatkan alkua.


Evästauon jälkeen jaksettiin taas katsella eläimiä.


Evästauon jälkeen lähdimme kiertämään saaren keskiosaa jossa asustavat mm. milut, kamelit ja mäen päällä kuhertajagasellit, Mongolianvillihevoset sekä kulaanit.


Jokaisesta lajista oli esillä opastaulut. Niissä kerrottiin mm. onko laji uhanalainen vai elinvoimainen.


Kaksikyttyräinen kameli on yksikyttyräistä serkkuaan uhanalaisempi.


Mongolianvillihevoset katosivat luonnosta 1960-luvun lopulla, mutta suojelutyön ansiosta niitä elää taas Kiinan ja Mongolian aroilla.


Välillä täytyi tietenkin pysähtyä vähän leikkimään lasten toiveiden mukaisesti.


Päät pyörryksiin karusellissa.


Olimme juuri menossa katsomaan punaniskakenguruita, kun sade yllätti meidät. Noiden keskikokoisten kenguruiden tarhan läpi kulkee Kengurukuja jota pääsee kävelemään kesäaikaan joka päivä klo 11-13. Korkeasaaressa on myös muita tarhapolkuja (Vuohipiha, Vikunjaväylä sekä Kilpparikurvi) joiden aikatauluihin voi tutustua esim. netissä. Me emme käyneet tekemässä lähempää tuttavuutta noiden eläimien kanssa, sillä isommat lapsemme ovat hiukan säikkyjä kaikkien nelijalkaisten seurassa.


Punaniskakenguruita kutsuttiin ennen punaniskavallabeiksi.
 

Sade tuntui saavan muutkin ihmiset etsimään suojaa. Joten, kun saavuimme Amazonia & Africassaan oli siellä todellakin tiivis ja kostean lämmin tunnelma.


Pienipala tropiikkia.


Sisätiloissa pääsi tutustumaan mm. matelijoihin, hämähäkkeihin ja hyönteisiin, sammakoihin, jyrsijoihin sekä pieniin apinalajeihin.


Käärme kerällä.


Koppakuoriaisten liikenneruuhka.


Tämä käärme kävi tekemässä tuttavuutta poikamme kanssa.


Gundit ruokailemassa.


Kilpikonnaa ihastelemassa.


Aksolotli elää ikuista toukkavaihetta ja on luonnossa äärinmäisen uhanalainen.


Pikkumarmosetti pääsevät kesäaikaan halutessaan myös ulkoaitaukseen.


 Koska suuntasimmekin sateen takia sisätiloihin jäi meiltä saaren pohjoispuoli katsastamatta ja muutamat eläinlajit näkemättä. Kierrettyämme Amazonian ja Africsian emme vain enää jaksaneet kiertää sieltä kautta, vaan lähdimme suuntaamaan pikkuhiljaa laivarantaa kohti.


Komeat riikinkukot saavat tepastella alueella vapaasti.


Tytöt suuntasivat jo Laivarannan kauppaan, kun me muut kiersimme vileä kertaalleen Kissalaakson ja kävimme katsomassa länsirannan kalliolla viihtyvät kierteissarvivuehet eli Markhornit ja baraalit.


Laivarannan kauppa.


Kaupassa oli monenlaista ostettavaa muistoksi vierailusta.


Reilun neljän tunnin eläimellisen menon ja monen tuhannen askeleen jälkeen oli aika taas suunnata hyvillä mielin vesibussille ja kohti Kauppatoria.


Kyytiä odottelemassa.


Päivä eläinten parissa oli antoisa ja muistoksi Korkeasaaresta jäi paljon kuvia.

Eläintarha on paikka jossa viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin ja sinne on ilo palata uudestaan.



*Blogiyhteistyössä Korkeasaaren kanssa.