sunnuntai 21. elokuuta 2016

1. ja 11. maraton. (HCM 2016)



Vihdoinkin minulle tuli tilaisuus istahtaa koneen ääreen ja koota viikon takaiset ajatukset teille jaettaviksi.
Selvisin siis hengissä ja maratonneitsyys on nyt mennyt. Ja niin se vain minustakin tuli HCM:llä maratoonari. 


Kaksi mitalia lisää meidän palkintokaappiin.


Jos maratonviikon sain töiden osalta "lomailla" poikkeusolosuhteiden takikia. Niin tällä viikolla on töitä paiskittu viimeviikonkin edestä.
Tuo nollaviikko sattuikin juuri oikeaan ajankohtaan. Sain huilata kunnolla ja keskittyä ensimmäiseen maratonkoitokseen. 

Kisaviikon otimmekin molemmat aika iisisti. Miehellä oli alkavan flunssan  oireita, joten ei kannattanut siinäkään mielessä kamalasti rehkiä. Me molemmat juoksimme vain yhdet kevyet kuuden kilometrin veryttelylenkit tiistaina. Valmisteluihin kuului myös hiukan runsaampi syöminen ja hiilihydraattien nauttiminen. 


Mysliä ja tuoremehua. Niitä harvemmin syön ja juon normaalisti.


Ennen viikonloppua meillä jännitettiin myös koulun alkua, kun tyttöjen syyslukukasi alkoi  11.8. Keskimmäinen muksukin aloitti opintaipaleensa, joten nyt perheessämme on kaksi koululaista.


Meidän koululaiset syksyn ensimmäisenä koulupäivänä.


Maratonreissussahan ei ollut kysymys meidän kohdalla vain juoksutapahtumaan osallistumisesta, vaan myös kauan kaivatusta kahdenkeskisestä ajasta. Viikonloppumme alkoikin perjantaina pojan viemisellä  Mummin ja Papan hellään huomaan. Tytöt olivat lähteneet aamulla kouluun ja olimme sopineet, että he menevät sieltä sitten suoraan mummilaan.


Reippaasti kohti mummilaa.


Vesisateen saattelemana lähdimme Tampereelta junalla kohti Helsinkiä.



Lähtöpäivän sateiset tunnelmat.



 Kun saavuimme määränpäähän, suuntasimme ensimmäisenä kohti majapaikkaamme. Olimme valinneet hotelliksemme Solo Sokos Hotel Tornin, joka sijaitsee keskellä Helsingin sydäntä, Yrjönkadulla Forumin kulmalla. Hotelli on sopivan kävelymatkan päässä rautatieasemalta ja etäisyys kisapaikalle ei ole pitkä.


Majapaikkamme maratonviikonlopun ajan.


Olemme yöpyneet samaisessa hotellissa kaksi kertaa aikaisemminkin ja jokaisesta vierailusta on jäänyt hyvät muistot.
Jo ensimmäisellä kerralla tykästyimme hotellin tunnelmaan ja hyvään asiakaspalveluun.


Hotellihuoneemme ennen tavaroiden levittämistä.



Huoneemme oli mukava kaksiosainen Solo Up Queen jossa on myös lisävuode mahdollisuus. Vuosi sitten yövyimme samanlaisessa huoneessa koko pesueen kera. Tällä kertaa saimme nauttia tilavasta huoneesta kaikilla herkuilla aivan kahdestaan.






Kun huone oli vallattu lähdimme katsastamaan maisemat Tornin huipulta. Hissillä pääsee melkein perille asti Ateljee Baariin 70 metrin korkeuteen, mutta viimeinen kerrosväli täytyy kulkea kapeita kierreportaita pitkin. 


Kierreportaat ylös Ateljee Baariin.


Tiesin, että maratonin jälkeen tuskin enää selviäisin noista portaista.Oli siis kivuttava huipulle vielä, kun se oli mahdollista.


Maisemat Töölönlahden suuntaan katsellessa.


Ja  rappuset alaspäin mennessä.


Maisemien ihailun jälkeen suuntasimme Töölön kisahallile noutamaan juoksunumeroita.


Liput Töölön kisahallin katolla.



Numeroita noutamassa.



Väliaika rannekkeita tarjolla.


Kisahallilla oli tietenkin pystyssä myös tapahtuman EXPO johon täytyi tutustua. Garminin väliaikarannekkeiden lisäksi löysin itselleni hyvän pitkähihaisen juoksupaidan, joka ratkaisi pukeutumis ongelmani. Koko viikon olin pähkäillyt miten pitäisi lauantaina pukeutua. Sääennuste kun lupaili sadetta ja tuulta. Mies oli päättänyt juosta shortseissa ja lyhythihaisella, mutta villukissanna minä tiesin tarvitsevani vähän enemmän vaatetta.


Hevoskastanjoita.


Perjantaina Helsingissä paistoi aurinko joten kävelimme Töölöä kierrellen takaisin hotellille.
Matkan varrella kävimme nauttimassa myös maukkaan pasta-aterian.


Töölön taloja.


Illan hämärtyessä kävimme vielä kerran ihastelemassa maisemia. Sitten oli aika rauhoittua ja suunnitella nukkumaan menoa.


Maisemat illan hämärtyessä.


Sadetta odotellessa.


Lauantai aamu valkeni sateisena. Vaikka meillä kerrankin olisi ollut tilaisuus nukkua rauhassa vähän pidempää, olimme aamupalalla jo hyvissä ajoin. Kisa-aamuna emme uskaltaneet maistella ihan kaikkia herkkuja mitä oli tarjolla, ettei maha vaan menisi sekaisin.


Kisapäivän aamiainen. Harvinaisen hyvää puuroa ja tuoretta leipää.


Aamiaisen jälkeen yritimme ottaa pienet nokoset, mutta eihän sitä saanut jännitykseltä unenpäästä kiinni. Tunnit klo 10:stä 14:sta tuntuivat matelevan. Laittelimme varusteita kuntoon ja teimme suunnitelmia loppupäivälle. Pikkuhiljaa alkoi kisajännitys nousemaan pintaan.
Mies joutui ottamaan särkylääkettä, sillä edellisiltana alkanut migreeni ei tuntunut hellittävän. 




Nämä ranteessa minä lähdin matkaan.



Kahden aikaan iltapäivällä lähdimme suuntaamaan kohti Paavo Nurmen patsasta ja Helsinki City Maratonin lähtöaluetta.
Sää oli ennusteiden mukainen. Tuulinen ja sateinen. Veimme varustekassimme säilytykseen ja sadeviitat päällä kävelimme kuuntelemaan viimehetken selostuksia ja kisapuheita.


Tuuliset tunnelmat ennen starttia.


Ennen starttia toivotimme vielä hyvää juoksua toisillemme ja valitsimme lähtöpaikkamme muiden juoksijoiden seasta.
Minä suuntasin suosiolla jonon häntäpäähän miehen jäädessä edemmäksi.


Odottava tunnelma.

Kun lähtölaukaus vihdoin kajahti ilmoilla, sai matkamme alkaa. Yritin pitää vauhdin maltillisena alussa. Pikkuhiljaa juoksun edetessä alkoi kylmyyskin kaikota jäsenistä ja tuulta ja sadetta uhmaten taitoimme matkaa. Onneksi sade pysyi pääsääntöisesti kohtalaisena ja kova tuulikin oli vastainen vain paikoin. 

Tiistain veryttelylenkillä juoksu oli tuntunut raskaalta, mutta onneksi kisapäivänä juoksu lähti kulkemaan kevyemmällä askelluksella. Ensimmäinen kymppi sujui hyvin ja puolivälissä matkaa olin hyvin omassa aikataulussani. Hieman jopa edellä. Koska juoksu tuntui kulkevan olin päättänyt tavoitella 5:15 loppuaikaa.


Ainoa matkan varrelta ottamani kuva.


Sateinen keli ei houkutellut napsimaan kuvia matkan varrelta vaan keskityin omaan suoritukseeni. Jokaisella juomapaikalla hidastin vauhtini kävelyksi ja join rauhassa ja nautin muita tarjolla olevia juttuja, kuten suolakurkkuja ja banaania. Juttukaverit vaihtelivat matkan varrella. Tunnelma juoksijoiden keskuudessa oli leppoisa ja sateesta huolimatta reitin varella oli mukavasti kannustajia.

Neljäntoista kilometrin kohdilla reitillä tuli vastaan jo Kauppatorin kiertäneitä, joilla oli puoliväli jo takana. Sattumoisin huomasin myös mieheni muiden kovempivauhtisten joukossa. Hihkaisin ja toivotin tsemppiä loppumatkaan. Siinä vaiheessa mieheni juoksu kulki vielä ennätysvauhtia.

Noin 28:n kilometrin kohdilla alkoi todellinen työn tekeminen. Yhdessä kohtaa käsivarteni puutuivat hassusti. Niin kuin olisin juuri tehnyt kunnon hauistreenin. Tuo vaiva ei onneksi kestänyt kovinkaan kauaa. Jaloissa ensimmäisenä alkoivat lonkankoukistajat kipeytymään ja askellus kävi raskaammaksi.  Pelkäsin olinko sittenkin juossut liian reippaasti ja hiljensin vähän tahtia. Tuossa kohtaa minut sai kiinni toinen ensikertalainen jonka kanssa olin jutellut jo aijemmin. Juttu luisti ja se sai unohtamaan väsymyksen. Tsemppasimme toisiamme ja juoksimme yhdessä noin tunnin verran. 

Nautin matkan varrella myös energiageelin jota kisajärjestäjä jakoi 3:n kympin kohdilla. Olin aijemmin jo pureskellut taateli-pähkinäpatukkaa jonka olin itse ottanut  mukaan. Geelin jälkeen maha meinasi mennä sekaisin, mutta onneksi vain meinasi toisin kuin miehelläni.

 Kun olimme juosseet noin kolme ja puoli tuntia ja arvelin mieheni olevan jo maalissa.
Kaivelin puhelimen esiin ja tarkastin tulospalvelusta hänen tilanteensa. Arvasin kuitenkin heti, että jotain ongelmia hänelle on täytynyt tulla loppumatkasta, sillä tulospalvelun aikaennuste  näytti päälle 3:36:n.  

Jonkin ajan kuluttua mieheni soitti minulle, niin kuin olimme aijemmin sopineet. Hän oli päässyt maaliin ja saanut haettua varustekassinsa missä puhelinkin oli jemmassa. Vaihdoimme pikaiset kuulumiset. Mies kertoi, että hänen mahansa oli mennyt sekaisin noin 12 kilometriä ennen maalia ja voimat oli kadonneet yhtäkkiä. Hän joutuu hiljentämään vauhtiaan eikä hän uskaltanut juoda enää loppumatkasta, sillä neste ei tuntunut imeytyvän vaan jäi hölskymään mahalaukkuun. Lähellä oli myös ettei hän jotunut pitämään vessataukoa. Sisulla hän kuitenkin jaksoi maaliin asti. Vaikeuksista huolimatta, hän ei jäänyt ennätyksestään kuin alle kymmenen minuuttia.

Lopuksi mieheni  tseppasi minua puhelimen välityksellä ja lupasi olla maalissa vastassa.

Viisi kilometriä ennen maalia minusta alkoi tuntumaan että jaksaisin sittenkin vielä kiristää tahtia.
Olimme ottaneet sen verran rauhallisesti jonkin aikaa ja jopa kävelleet muutaman pahan ylämäen. Kysyin juttukaverin fiiliksiä ja hän kehoitti minua juoksemaan omaan vauhtiini sillä hänen voimat eivät riittäneet loppukiriin siinä vaiheessa. Nautin vielä yhden geelin ja annoin mennä. Sadekkin oli laantunut ja aurinko paisteli pilvien lomasta.

Viimeiset kilometrit taittuivat yksi toisensa jälkeen. Noin kilometri ennen maalia aloitin todellisen loppukirin. Yksi nainen edelläni katsoi taakseen ja hänen ilmeensä kertoi, etti hän ajatellut päästää minua ohitseen. Mutta minä olin toista mieltä. Ohitin hänet ja  päätin vielä kerätä kymmen selkää ennen maalia. 

Juoksin niin kovaa kuin vain pystyin. Maali läheni ja sekosin laskuissa. Näin mieheni nurmikentällä, jossa hän oli odotellut minua noin puolitoista tuntia. Rakkaani kannustamana ylitin maalin ajalla 5:11,42 (nettoaika 5:08,32).

Mieleni teki lysähtää maahan, mutta sen sijaan kävelin halaamaan miestäni, jonka silmäkulmat meinasivat kostua. Kun sain hengitykseni tasaantumaan ja mitallin kaulaani oli fiilis aivan mahtava. Juoksu oli mennyt paremmin kuin olin odottanut ja olin selvinnyt hengissä ensimmäisestä maratonistani. Mieheni oli ylpeä minusta ja onnistumiseni helpotti hiukan hänen omaa pettymystään. Ja kuuluhan osa kunniasta myös hänelle. Ilman hänen kannustustaan tuskin olisin koskaan lähtenyt edes harjoittelemaan maratonia varten.
Ilmeisesti juoksuhulluus on tarttuvaa.


Tyytyväinen nainen maalissa.


Vaatteiden vaihdon jälkeen kerkesin vielä hierottavaksi. Miehenikin oli käynyt käsittelyssä oman suorituksensa jälkeen.


Hierojan käsittelyssä.


Sitten olikin aika suunnata Olympiastadionin varjosta takaisin hotellille. Ratikkamatka taittui juoksua fiilistellen.


Remontin kourissa oleva Olympiastadion.

Hotellilla kävimme äkkiä suihkussa, jotta kerkeäsimme vielä ravintolaan ennen keittiön sulkemista. Loppuilta meni hyvissä tunnelmissa.
Kuvia en viitsinyt enää napsia sillä pikaiset kisakuulumiset oli jo jaettu eteenpäin ja oli aika laittaa puhelin syrjään ja keskittyä olemaan läsnä oman kullan kainalossa.


Sunnuntaiaamuna käpsöttelimme taas ajoissa aamiaiselle. Käveleminen oli hiukan kankeaa ja etureiteni olivat aivan tukossa. Vaikka jouduimmekin juoksemaan märillä tossuilla, selvisimme molemmat kuitenkin ilman suurempia rakkoja ja hiertymiä. Mieheni juoksi kaikenlisäksi aivan uusilla tossuilla joilla hän ei ollut juossut vielä kertaakaan.


Kisan jälkeienä aamuna uskalsi syödä jo nrunsaammin.


Aamiainen on yksi Tornin parhaita puolia. Tunnelma on aina ollut rauhallinen vaikka väkeä olisi ollut reilummin. On myös mukavaa, että kahvi ja tee tarjoillaan pöytään toiveiden mukaan. Mahdollista on myös saada erikoiskahveja ja kaakaota jos sellaista sattuu tekemään mieli.


Kupillinen  cappuccinoa.

Loistavasti sujuneen viikonlopun kunniaksi nostimme myös maljan. 


Mahdollista tilata aamiaisella klo 9:n jälkeen.


Sitten olikin aika pakata tavarat, kirjautua ulos, kiittää mukavasta vierailusta ja suunnata taas kohti rautatieasemaa.
Kotimatka menikin seuraavia haasteita suunnitellessa.

Ehkä Tukholma ja HCM ensi vuonna...



* Yövyimme Solo Sokos Hotel Tornissa tarjoushintaan.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Minustakin maratoonari?


 Muutama vuosi sitten en olisi ikinä uskonut että minustakin voisi tulla maratoonari. Taisin vielä viimekesänäkin puhua yhdelle lenkkikaverille, ettei minua moinen matka kiinnosta. Mutta tässä sitä nyt sittenkin  tehdään lähtölaskentaa ja jännityksellä odotellaan. Ja jos kaikki menee niin kuin pitää, voin minäkin viikon päästä kutsua itseäni jonkin asteiseksi maratoonariksi.


Lähtöluvat on tulostettu ja ohjeita lueskeltu.


Enää on siis vajaa viikko siihen, kun HCM 2016 lähtölaukaus kajahtaa ilmoille. Ja nyt täytyy tunnustaa, että hiukan jo jännittää. 
Viimeisistä päivistä saattaa tulla piinaavia. Jännityksellä odotetaan myös pysytäänkö kaikki terveinä ja päästäänkö matkaan suunnitellusti. Koulukin kun alkaa täällä jo torstaina.

Tämä on jo viides kerta, kun olemme mukana kyseisessä tapahtumassa, mutta tällä kertaa monia asia on toisin kuin aikaisemmilla kerroilla. 

Ensimmäisen kerran mieheni osallistui HCM:lle 2010, jolloin vietimme samalla "häämatka"-viikonloppua tyttöjen jäädessä mummolaan hoitoon. Aamulla kaupungin ylitse mennyt ukkosrintama ja iltapäivän helle teki olosuhteista haastavat.


Kuva vuoden 2013 lähdöstä.


Toinen kerta oli vuonna 2013. Katsojien harmiksi sää oli tuolla kertaa sateinen, mutta miehelleni olosuhteet olivat suotuisat ja hän juoksi silloin ennätyksensä ajalla 3:28,22. 

Kolmannella kerralla 2014 emme päässeetkään enää viettämään maratonviikonloppua kahdestaan. Mukana oli myös poikamme, joka oli syntynyt toukokuun lopulla. Tuolloin miehellä oli hiukan ongelmia puolenvälin jälkeen, kun nesteet eivät meinanneet kunnolla imeytyä. Loppua kohden tilanne onneksi korjaantui ja viimeisellä kympillä juoksu taas kulki.


Pojan ensimmäinen maratonmatka.


Viimevuonna olimmekin kannustamassa isäntää koko perheen voimin. Siitä reissusta löytyykin jo blogipäivitys, HCM 2015.


Isää odottamassa.


 Aijemmin siis vain mieheni on on ollut juoksemassa minun seuratessa hänen menoaan huoltojoukoissa. Noilla aikaisemmilla kerroilla minä olen mm. poiminut talteen  mieheni hikisen lippiksen, jonka hän on heittänyt kesken matkaa pois päästään noin 24-25:n kilometrin paikkeilla . Mutta tänä vuonna en ole sitä tekemässä. En myöskään ole ottamassa häntä maalissa vastaan, sillä  nyt on tosiaan myös minun vuoroni ryhmittyä juoksijoiden joukkoon ja ylittää lähtöviiva. Niin ja toivottavasti myös maaliviivankin aikarajan puitteissa.

Tällä kertaa myös mieheni saa auttaa minua kiinnittämään juoksunumeroa paitaani. Sen lisäksi, että hän keskittyy omaan tulevaan suoritukseensa, saa hän tsempata myös minua ennen starttia. Ja on hänen vuoronsa odottaa minua maaliin, sillä minun matkan tekoni kestää todennäköisesti ainakin kaksi tuntia pidempään kuin hänen.




On ihan erillainen fiilis pakkailla ja suunnitella tulevaa viikonloppua, kun itsekkin on lähdössä juoksemaan. Aijemmin kun on pakattu mukaan vain miehen juoksukamat, mut nyt täytyisi pakata mukaan myös omat juoksutossut ja muut härpäkkeet. Lisäksi täytyy myös pakata erikseen muksujen vaatteet ja  tavarat ja miettiä mitä he tarvitsevat, kun he jäävät Mummin ja Papan hoiviin viikonlopuksi. Toinen asia mitä juoksun lisäksi saa jännittää, on se miten poika viihtyy yökylässä. Hän kun ei aijemmin ole ollut erossa meistä molemmista yli vuorokautta. Uskon kyllä, että kaikki menee hyvin. Nuorimmaisella on kuitenkin tukena ja turvana isosiskot, jotka ovat luvanneet olla avuksi kaikessa mahdollisessa.


Isän tuleva juoksukaveri. Vauhtia meinaan riittää jo vaikka muille jakaa...


Kuluneen viikon olemme ottaneet jo kevyemmin ja palautumisen kannalta. Sillä emmehän me kumpikaan malttaneet ottaa kovinkaan iisisti viimeviikon lauantain Tampere Countryside Maratoni Myllyn lenkkiä. Mies on kuunnellut kehoaan ja vältellyt juoksua. Keskiviikkona hä kävi pitkästä aikaa salilla tekemässä kevyen punttitreenin ja tänään sunnuntaina hän juoksi viikon ainoan lenkin, kevyen 20 kilometriä.


Voimaa kinttuihin mäkijuoksusta. Tosin kuva ei anna oikeutta mäen jyrkkyydelle.


Minä olen juossut kaksi lenkkiä. Maanantaina minun piti juosta töistä kotiin, mutta lähemmäks yhdeksän tunnin seisomisen päätteeksi en enää jaksanut, vaan turvauduin bussikyytiin. Tiistaina korjasin tilanteen ja juoksin 16 kilometriä, kun työpäivä olikin luultua lyhyempi.



Lätäköitä matkan varrella.



Näitä pilviä juoksin karkuun tiistaina. Kaatosadetta en onneksi saanut niskaan.


Lukemat tiistain lenkiltä.



Sää oli hiostava, mutta juoksu kulki yllättävän hyvin. Jalatkin olivat palautuneet ensimmäisestä kisakoitoksesta. 


Hetken päästä jyrisi.


Hiostava sää oli myös eilen, kun kävin juoksemassa kahdeksan kilometriä. Alkumatkasta sain juosta perhosten siivittämänä. Radanvarren hiekkatiellä oli runsaasti neitoperhosia ja ne lehahtivat lentoon jalkojeni juuresta yksi toisensa jälkeen. Tuo lenkki oli tarkoitus ottaa ihan rauhassa, mutta kun kolmen kilsan jälkeen alkoi ukkonen jyristä, oli laitettava tossuihin lisää vauhtia.


Kaksi niistä lukuisista.


Tämä neitoperho päästi yllättävän lähelle ennen kuin lennähti karkuun.


On ollut myös hienoa huomata oman kunnon parantuminen. Nyt jaksan juosta hyvällä fiiliksellä ja rennolla otteella 8-12 km noin 6:50 keskivauhdilla, kun vielä keväällä keskivauhdit olivat päälle 7:n minuuttia. Tosin kyllä minun vielä pitää pitkät lenkit juosta maltilla. Ja tiedän ettei maratonilla matka todellakaan tule loppumaan kesken...


Syksyn merkkejä pikkuhiljaa havaittavissa.