keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Polkujen lumossa ja vähän muutakin.



Vihdoinkin pitkästä aikaa löytyi sellainen väli, että kerkeän kirjoittamaan tännekkin kuulumisia.
Sääkin on muuttunut jo kunnolla syksyiseksi ja tarjoaa monenlaisia fiiliksiä päivästä riippuen.


Erään aamun tunnelmia.


Pari viimeistä viikkoa on kulunut vaihteeksi kunnolla lenkkeillen
ja kaikenlaista muuta touhuten.


Välillä olemme saaneet nauttia kirkkaasta ja tyynestä säästä.


Miehenikin on vihdoin päässyt treenaamisen makuun. HCM:n jälkeen tauko venähti sairastumisen takia. Ensimmäisen treeniviikon hän vietti pyörän selässä. Neljästä pyöräilylenkistä kaksi oli päälle 100 km ja kaksi muuta vähän lyhyempiä. Yhteensä kilometrejä polkien kertyi 290. Mutta, koska mieheni ei ole kovinkaan intohimoinen pyöräiliä on pyöräilykengät vaihtuneet taas juoksutossuihin.

Itsekkin kävin viime viikolla pitkästä aikaa pyöräilemässä. Tosin poljin vain kaupungille hoitamaan asioita. Vaikka olenkin taas lenkkeillyt ihan urakalla ja juoksumatkatkin ovat pidentyneet, tuntui polkeminen oudokseltaan todella raskaalta. 

Mutta tosiaan jalkaisin kuljettuja kilometrejä on alkanut taas kertymään urakalla.




Viimeviikolla mieheni kävi tuttuun tapaan melkein joka päivä lenkillä. Lyhyin lenkki oli 16.4 km ja pisin 25.3km. Viikon kokonaismatkaksi kertyi 102 km.Vaikuttaa siltä, että peruslenkin mitta on taas se tuttu noin 20 km, mikä meikäläisen kohdalla lasketaan taasen pitkäksi. Tämän viikon maanantaina mieheni ei kerennyt juoksemaan kuin 11 km ja se tuntui kuulemma aivan liian alimittaiselta lenkiltä.


Hiekkaharjanne sumun hälventyessä.


Minun perusjuoksulenkkini ovat olleet noin kympin luokkaan. Tosin 20.9 juoksin pitkästä aikaa 21km:ä. Tuolle lenkille lähdin vain katsomaan kuinka pitkäle tällä hetkellä jaksan jos otan ihan rauhallisesti. Tosin viimeiset viisi kilometriä meni puhtaasti sisulla ja tahdon voimalla, mutta koska olin jossain vaiheessa päättänyt, että yritän jaksaa puolikkaan verran, en voinut antaa periksi.




Metsäpolut ovat vetäneet minua puoleensa myös viimeaikoina. Ja ymmärrän kyllä, miksi polkujuoksu on nyt nostettu tapetille. Mikään ei lataa henkisiä akkuja paremmin,  kuin keskellä metsää loikkiminen. Tai ainakin minun kohdalla se toimii äärettömän hyvin. Ja nyt kun on vielä mahdollisuus nauttia metsässä liikkumisesta, aion sitä vielä jatkaa. Kyllä talvella sitten kerkeää noita kevyenliikenteen väyliä tahkota urakalla.


Välillä on päästävä metsään, vaikka tietääkin mitä siellä sateiden jälkeen odottaa.


Viime sunnuntaina esimerkiksi juoksin ensin kympin tasaisemmalla alustalla jonka jälkeen poikkesin polulle. Matsässä kuljin vaihtelevasti kävellen, juosten ja loikkien noin 4.5 km ja lopuksi vielä kävelin kotiin kaksi kilometriä.




Eilen, tiistaina tein saman tyyppisen lenkin. Tosin ensin seitsemän juosten ja sitten kolme pitkin polkuja sekä lopuksi taas kaksi kilsaa juosten. Lenkin keskivauhdiksi tuli 7:33, mikä on mielestäni ihan hyvä siihen nähden että paikoin oli polulla pakko ihan kävellä. Mutta jokaisen lenkin myötä kunto kasvaa ja tekniikka kehittyy.


Vähän vaihtelua... Urat ovat syvät ja laudat kiikkeriä.


Noista kahdesta edellisestä lenkistä onkin voinut jo lukea pikapäivityksen Facebook-sivulta.
Jos en aina jouda tänne niin kirjoittelemaan voi kuulumisia tsekata myös sitä kautta.


Esteitä metsäpolulla.


Mieheni ei ole vielä innostunut polkujuoksusta, mutta ehkä joku päivä saan hänet houkuteltua mukaani lempipolulleni. 




Kilometrejä minulle on kertynyt myös edelleen lasten saattamisen myötä. Aina tilaisuuden tullen kävelen myös lepopäivinä hiukan pidemmän kaavan kautta. Juoksupäivinä kävely eskarilaisen kanssa koululle toimii alkuverryttelynä. Siitä on sitten hyvä ampaista juosten matkaan ja voi loppupäivän keskittyä muuhun, kun treeni on hoidettu pois alta heti aamusta.


Matkalla kouluun eräänä sateisena aamuna.


Salillekkin olemme taas muutaman kerran eksyneet. Yritämme ottaa lihaskuntoharjoittelun viikkorutiineihin mukaan tauon jälkeen. Ihme kyllä voimat eivät olleet niin paljoa heikentyneet kuin aluksi pelkäsin. Viimeviikolla sain nostettua penkkipunnerruksessa 3x45kg, mitä pidin pienenä ihmeenä.

Tänään olisikin vielä tarkoitus mennä vähän nostelemaan painoja, jotta lihaskunto paranisi ja kroppa kiinteytyisi.




sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Taas liikkeellä.


Kaksi viikkoa sitten patikoimme koko perheen voimin siellä 
Siikanevalla ja kastuimme oikein kunnolla. 


Siikanenvan suomaisema ja pitkospuut.

Sen jälkeen viettelimmekin kunnon flunssa viikkoa. 
Tuskin kastuminen pelkästään aiheutti flunssan iskemisen, mutta varmasti edesauttoi sitä. 
Tyttären eskarissa oli ollut tautia liikkeellä, joten eiköhän se flunssanpoikanen lienee sieltä kotoisin.

Viime viikko meni siis hyvin rauhallisesti. Koska keskimmäinen muksu oli koko viikon pois eskarista, eikä häntä tarvinnut päivittäin saatella, sain minäkin ottaa levon kannalta. Oma olotila oli taas sellainen kaksijakoinen. Olo ei ollut niin surkea, että olisi pitänyt olla vuodelevossa, mutta ei niin hyväkään, että olisi voinut urheilla kunnolla.  Mutta viikko sitten minulla oli jopa vähän kuumetta. Silloin ei tarvinut kyllä arvuutella mitä tekisi.

Eniten flunssasta kärsi mieheni, johon yskä iski niin rajuna, että hän sai useaan otteeseen yökkiä limaa pää pöntössä. Tokaluokkalaisemme taas näyttää säästyneen sairastelulta tällä kertaa. Eikä hänen ole tarvinnut olla koulusta poissa.


Maanantai aamuna sai tytöt saattaa kaatosateessa ja kumisaappaat oli hyvä valinta jalkaan.


Tämä viikko on otettu kanssa aika rauhallisesti, koska tauti tuntui jälleen olevan sitkeän sorttista. 
Hiukan puolikuntoisena saattelin alkuviikosta eskarilaista, mutta onneksi olo parani päivä päivätä. Kunnon lenkille en vielä uskaltautunut, mutta koska sää on ollut maanantaita lukuun ottamatta hyvä, olen kiertänyt aamuisin aina pienen mutkan kautta koululta kotiin. Neljänä päivänä lapset tuli haettua autokyydillä kotiin muusta ohjelmasta johtuen.


Keskiviikko aamun auringon paiste.


Yhteensä kuluneella viikolla tuli käveltyä 45 kilometriä. 
Pisin matka tuli käveltyä eilen launataina yhdessä perheen kanssa, kun kävimme hiukan patikoimassa. Onneksi olimme kaikki jo sen  verran kunossa, että pääsimme lähtemään tuolle retkelle nauttimaan kauniista syyssäästä.




Tällä kertaa emme lähteneet merta edemmäs kalaan, vaan retki alkoi jo kotiovelta. 
Suuntasimme Birgitan polulle ja Kaitajärven kodalle. 




Alku- ja loppumatkan noin 4,5 km oli asvalttia ja hiekkatietä. 
Tajusimme vasta jonkin matkaa käveltyämme, että tytöt olisivat voineet kulkea nuo pätkät pyörällä,
 mutta ehkä sitten ensikerralla.


Muutamassa kohdassa pystyi valitsemaan vaikean tai vähän helpomman reitin väliltä.


Birgitan polun maasto oli todella vaihtelevaa. Välillä oli tosi kivikkoista tai juurakkoista polkua, 
välillä taas pitkospuita sekä hiekkatietä.


Ammejärven juurakkoa.


Vajaan kilometrin päässä polun alusta olisi ollut jo ensimmäinen Ammejärven laavupaikka, mutta päätimme jatkaa vielä Kaitajärvelle.Tuossa vaiheessa tiesimme, että retkestämme tulisi pidempi kuin aijemmat. 
Mutta luotimme siihen, että sitkeät tyttäremme kyllä jaksaisivat.




Monenlaista maastoa oli matkan varrella.  Tässä yhdet reitin pitkospuista.


Kaitajärvellä pidimme puolenvälin evästauon ja paistelimme kaikessa rauhassa makkaraa 
ja nautimme laiturilla auringon paisteesta ennen paluumatkaa. 
Edessämme oli vielä sama yhdeksän kilometrin matka kotiin päin. 


Ansaittu evästauko.


Kaitajärven melkein tyyni vedenpinta.

Pysähdyimme kotimatkalla vielä pienelle evästaulle Ammejärvellä. 


Poikakin malttoi taas hieosti istua rinkan kyydissä.


Loppumatkasta tytöt olivat jo aika väsyneitä ja pientä nurinaa kuului silloin tällöin, mutta silti he sitkeästi laittoivat tossua toisen eteen ja saavuimme kotiin juuri ajoissa ennen omaa saunavuoroa.


Loppumatkasta alkoi aurinkokin laskea puiden taakse.


Kahdeksan ja puolituntia raikasta ulkoilmaa ja 18 kilometriä kävelyä. Itse matkantekoon kului 4h 42min. 
Siihen päälle vielä saunominen, niin eipä tarvinnut kauaa unta odotella.



tiistai 1. syyskuuta 2015

Ikimuistoinen patikkaretki.


Usva saapuu auringon laskiessa


Viime sunnuntaina pakkasimme taas rinkkamme ja suuntasimme koko perheen voimin päiväretkelle. 
Tällä kertaa valitsimme kohteeksi Siikanevan soidensuojelualueen, joka sijaitsee Ruovedellä. Kuulimme kyseisestä paikasta tyttären eskari-tädiltä, joka kehui reittiä ja maisemia. Paikka oli meille täysin tuntematon emmekä olleet edes kuulleet siitä aiemmin. Pienen taustatutkimuksen jälkeen olimme valmiita uudelle tutkimusmatkalle.


Retki voi alkaa.



Siikaneva on Pirkanmaan laajin yhtenäinen suoalue ja maakunnan tärkein soidensuojelualue.
Kokoa alueella on yli kymmenen neliökilometriä.


Marssijärjestys.


Säätiedote oli lupaillut mahdollisesti vähäistä ja ajoittaista sadetta iltapäivälle, mutta lähdimme siitä huolimatta retkelle. Olin varannut kaiken varalta vaihtovaatteet autolle, jos sattuisimme vähän kastumaan retken aikana. Reppuun olin pakannut mukaan myös tytöille pitkähihaiset puserot ja pojalle tietenkin vähän enemmän vaihdettavaa.


Alkumatkan maisema.


Aivan matkan alussa sää oli vielä suhteellisen kaunis ja taivaalla lipui joitakin pilviä.
Pääreitti on noin kymmenen kilometrin mittainen yhtenäinen kierros, joka kulkee läpi soiden ja mutkittelee pitkin metsän reuna-alueita. Mahdollista on kiertää myös pienempi lenkkin joka on 2,6 km. Tuo lyhyempi kierros kulkee halkaisten isomman, joten reitin voi kulkea myös kahdeksikonmallisesti. Me valitsimme tuon vaihtoehdon.  


Kalliosaareke pitkospuiden välissä.


Keskellä suoalueita oli hauskoja kalliosaarekkeita. Myötäpäivään kulkiessa reitin alussa on enemmän pitkospuita ja haastavampi metsäosuus vasta myöhemmin. Mutta me ajattelimme kulkea tuon haastavemman osuuden ensin jolloin taukopaikalle oli vähän pidempi matka. Ajattelimme myös, ett lasten olisi mukavempi päivän päätteeksi kulkea väsyneillä jaloilla ja täydellä mahalla lyhyempi ja helpompi osuus.


Maisemia ihailemassa.



Osa metsäpoluista oli  haastavempia ja sai todellakin katsoa mihin astui.
 Myös aikamoisia nousuja ja laskuja oli muutama.


Vaihtelua matkaan toi polut jyrkkine ylä- ja alamäkineen.


Osa pitkospuista oli vähän huonommassa kunnossa, mutta pääpiirteittäin aika hyvät kulkea.
Tarkkana sai olla kapeimmilla puilla, sillä emme halunneet tipahtaa suon syleilyyn.


Joskus kannatti katsoa taivaan sijasta alaspäin.

Ennen matkan puoltaväliä alkoi korviimme kantautua ukksosenjyrinää.  Sitä ennen oli pilvet alkaneet jo hiukan tummua ja taivas antoi monenlaista katsottavaa.





Alla olevien pilvien kulkusuuntaa jäimme toviksi arvuuttelemaan 
yhdellä suo-osuudella.


Tummat pivet suon yllä.


Toivoimme, että pilvet kulkisivat ohitsemme. Mutta voi kuinka väärässä olimmekaan.
 Yritimme kannustaa tyttöjä kulkemaan reippaammin, jotta kerkeisimme laavulle ennen mahdollista sadetta. Tuossa vaiheessa matkaa oli edessä vielä noin kaksi kilometriä.


Hetkeä ennen sadetta.



Pääsimme juuri taas metsän siimekseen, kun sade alkoi kuin tyhjästä. Se ei ollut alkuun mitään pientä tihkusadetta vaan samantien suuria pisaroita voimalla. Pyysimme tyttöjä menemään edeltä, kun me aikuiset pysähdyimme laittamaan sadesuojia rinkkojen päälle.

Sade voimistui ja sormenpään kokoisia rakeita alkoi sataa niskaamme.


Tämä kuva on otettu noin kolme tuntia sateen jälkeen...



Yhtäkkiä välähti ja jyrähti heti perään. Salama iski johonkin lähellemme. Siinä vaiheessa minä laitoin juoksuksi sillä tytöt olivat kaksin edellämme ja varmasti paniikissa. Tytöt juoksivat kauhuissaan jo vastaan. Mies tuli pojan kanssa perässä. Olimme kaikista huonoimmassa paikassa sillä hetkellä. Keskellä metsää ja mäen päällä, kun ympärillä salamoi ja. Meillä oli todella kiire päästä sieltä pois seuraavalle suopätkälle, alas ja avaraan.

Kun vihdoin pääsimme turvallisemmalle osuudelle, oli jyrinä hetkeksi tauonnut. 
Mietimme jäisimmekö hetkeksi odottelemaan siihen aukealle, sillä kauempaa kantautui taas jyrinää.
Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa laavulle, jonne oli matkaa enää noin kilometri.

Viimeinen nousu ennen laavua.


Sadekkin taukosi onneksi hetkeksi, tosin olimme jo läpimärkiä, poikaa lukuun ottamatta.
 Vihdoinkin pääsimme laavulle. Sekään ei tosin sijainnut parhaimmassa paikassa, 
ylhäällä mäenpäällä, mutta tarjosi suojaa sateelta.

Olo kuin uitetulla koiralla.

 Kerkesimme juuri saamaan kunnon roihun nuotioon ennen kuin sade alkoi uudestaan. Tässä vaiheessa toivoin, että olisin pakannut vähän enemmän vaatetta mukaan meille kaikille. Tosin mieheni ei palellut, vaikka hänellä oli päällään vain shortsit ja t-paita.

Laavun suojissa sateen ropistessa.


Lapset olivat laavunsuojassa ja mies oli hakemassa liiteristä lisää puita, kun taas yhtäkkiä salama iski aika lähelle mieheni selän taakse. Mies näki vähdyksen ja tunsi tärinän jalkojen alla ja voimakas jyrähdys säikäytti meidät kaikki. Sillä hetkellä tuntui, että meillä täytyi olla matkassa mukana joku suojelus, sillä niin lähelle se salama osui.





Tuo toinen ukkosrintama meni onneksi nopesti yli ja pääsimme keskittymään eväiden syöntiin. Kaikessa rauhassa paistelimme makkaraa ja lämmittelimme nuotion ääressä.


Lämmittelyä nuotion ääressä. Poika nukkuu rinkassa.


Kaiken kaikkiaan odottelimme laavulla yli kolme tuntia sään paranemista. Aina kun kerkesimme toivomaan, että nyt se ukkonen on ohi, jyrähti jossain päin uudestaan.


Kahden ukkosrintaman välissä.


Mutta kun maltoimme tarpeeksi kauan odottaa alkoi aurinkokin pilkahtelemaan uudestaan pilvien lomasta.

Joukko suokulkijoita.


Ylhäällä laavulla piipahti myös joukko miehiä, jotka myös uhmasivat ilmojenvaltiasta 
kulkiessaan pitkin suota sauvojen kanssa.


Sammutusvettä hakemassa.


Viimein jyrinä lakkasi kokonaan ja pääsimme jatkamaan matkaa. 
Taukomme oli venähtänyt suunniteltua pidemmäksi. 


Nämä pilvet onneksi kulkivat vastakkaiseen suuntaan.


Taakse jäivät tummat pilvet ja tyttöjenkin olemus alkoi muuttumaan iloisemmaksi jännitykssen hellittäessä.


Loppumatkasta ei ollut ukkosesta tietoakaan.


Matkan loppupuolella maasta nouseva usva loi oman tunnelmansa maisemaan.





Soiden avaruus teki meihin vaikutuksen. 
Jos missä, niin tuolla oli tilaa hengittää.

Tässä maisemassa sielu lepäsi.

Varmasti tuleme käymään Siikanevalla uudestaan. Tosin toivomme, 
että seuraava kerta ei ole yhtä jännittävä kuin tämä ensimmäinen vierailu. 

Lapsille saa nostaa taas hattua. Tytöt jaksoivat reippaasti kävellä kaikki 12 kilometriä. Loppumatkastakaan ei kuulunut nurinaa vaikka kengät olivat märät ja olo viluinen. Autolla saimme kuivat vaatteet päälle ja vielä vähän murua rinnan alle.


Melkein täysikuu.


Kotimatkan kruunasi komea kuutamo.




Takapenkin yhteenveto reissusta. -Oli mukavaa vaikka ukkonen pelottikin ja kastuimme läpimäriksi.
Olemme yhtä kokemusta rikkaampia ja 
tätä reissua tuskin ikinä unohdamme.