perjantai 12. lokakuuta 2018

Juoksua syksyn sateissa.


Syksyn sateet ja vaihteleva lämpötila ovat tuoneet mukanaan omat haasteensa ja eritoten pukeutumisen suhteen. Enää ei voi lähteä lenkille pelkissä shortseissa ja t-paidassa. Toki joku saattaa vielä silläkin varustuksella pärjätä, mutta itse olen sellainen vilukissa, että olen jo jonkin aikaa juossut lenkkini pukeutuneena takkiin ja pitkiin trikoisiin.


Kun päivät lyhenevät ja pimenevät, niin heijastavat yksityiskohdat vaatteissa on plussaa.



Alkusyksystä mieheni lähti yhteisille lenkeille vielä  t-paidassa, kun minä saatoin palella vierellä vaikka päälläni oli jo pitkähihainen pusero ja ohut juoksutakki. Inhoan palelua joten puen herkästi liikaa, kun lähden juoksemaan. Tosin myös liika vaatetus ja kuumuus häiritsee suoritusta ja vie mehut ennen aikojaan.

 Juoksu on sinänsä ilmainen harrastus, jos mukaan ei lasketa kilpailuihin sekä tapahtumiin osallistumista. Varusteisiin saa kuitenkin uppoamaan rahaa niin paljon kuin vain sielu sietää. Vaikka vähemmälläkin kyllä pärjää. Me päätimme tänä syksynä kuitenkin satsata kunnollisiin sateelta ja tuulelta suojaaviin juoksu- takkeihin ja housuihin. Nyt ei enää sateinen sää kelpaa yksin syyksi jäädä neljän seinän sisälle. 


Takki suojasi hyvin tuulelta ja sateelta. Heijastava huppu pysyi myös hyvin päässä.


Tiistaina oli otollinen sää testata uutta takkia. Koko päivän satoi vettä  kera tuulen. Uudet housut sen sijaan olisivat olleet liian kuumat, lämpötila oli +11,  joten niiden testaus jäi tuonnemmaksi.

Olisin voinut käydä lenkillä jo aikaisemmin, mutta onneksi odotin, että mieheni ehtisi mukaan seuraksi. Sää ei varsinaisesti houkutellut lähtemään ulos ja ilman mieheni tsemppausta olisin varmaan luovuttanut jo alkumetreillä. Mieheni olisi halunnut tehdä vähintään kympin lenkin, mutta tällä kertaa sain hänet ylipuhuttua ja tyydyimme seiskaan.  Ja siinäkin meinasi olla turhan paljon minulle. Kun yrityksestä huolimatta mieli oli jotain muuta kuin positiivinen, oli juokseminenkin entistä raskaampaa. En varmasti ollut maailman parasta juoksuseuraa tuolloin.

Vitosen kohdalla olisin ollut valmis siirtymään täysin kävelyyn, sillä meno alkoi tuntumaan jo todella nihkeältä ja edessä olivat vielä loppumatkan ylämäet. Mieheni oli sitä mieltä, että kyllä minä jaksaisin kun vaan lakkaisin marisemasta ja laittaisin jalkaa toisen eteen. Vaikka sillä hetkellä tuntuisikin kurjalle, kotona fiilis olisi varmasti parempi. Ja siinä hän oli oikeassa. Vaikka itku meinasi päästä moneen kertaa matkan aikana, lenkin jälkeen fiilis oli ihan toinen. Taistelin kuulemma sitkeästi viimeiset kilometrit. Vauhdissa ei juuri ole kehumista tällä kertaa, mutta tulipahan jonkinmoinen lenkki tehtyä. 


Yksi nihkeimmistä lenkeistä aikoihin.


Onneksi kotona oli ruoka jo valmiina odottamassa ja kuuman suihkun jälkeen olo alkoi tuntumaan taas ihmismäiseltä. Olen kiitollinen kaikesta tuesta ja siitä, että mieheni jaksaa kulkea rinnallani.


Sateella juostessa harvemmin hymyilyttää, mutta lenkin jälkeen saattaa suupielet olla korvissa.


Mutta nyt meillä on vielä mietinnässä pitäsikö meidän hankkia myös goretex-juoksukengät jotta varpaatkin pysyisivät kuivana. Vai yritämmekö sinnitellä sadesäät läpi nykyisellä valikoimalla. Minulta löytyy kyllä yhdet Salomonit, mutta ne ovat enemmän poluille tarkoitettu ja liian kovat ja jäykät tavallisille juoksulenkeille. Talven tultua kaapista kaivetaan kuitenkin taas nastalenkkarit kehiin.

Juoksetko sinä säällä kuin säällä "tavallisilla" lenkkarilla vai löytyykö valikoimastasi omat jalkineet eri olosuhteisiin?







keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Sooloillen.


Näyttää siltä, että kuluvalla viikolla juoksu- ja kävelylenkit suoritetaan pääosin sooloillen. Ei yksin lenkkeilyssä mitään vikaa ole. Olenhan tähän asti suurimman osan lenkeistä kulkenut yksin ja olen ennen pitänyt itseäni "yksin juoksijana".  Mutta olen alkanut tottumaan siihen, että lenkillä on joku seurana. On melkeimpä outoa lähteä ulos yksin. Varsinkin, kun viimeviikolla kaikki lenkit tehtiin yhdessä. Nyt suorastaan harmittaa, että tällä viikolla aikataulujen takia yhteiset treenit jäävät vähemmälle.  


Yksin juostessa on ainakin se etu, että voi pysähdellä milloin haluaa..


Viimeviikolla paras fiilis  oli ehdottamasti torstain kävely/juoksulenkkin jälkeen. Mies oli päättänyt, että päivän matka olisi 8km joista kolme juostaisiin. Yritin kyllä neuvotella lyhyempää kokonaismatkaa, mutta mies ei kuunnellut mutinoitani. Aloitimme lenkin kilometrin kävelyllä jonka jälkeen alkoi juoksuosuus. Oma juoksuni tuntui sen verran mukavalta, että päätin yrittää kiristää vauhtia ja ottaa juoksusta kaiken irti ennen loppumatkan kävelyä. Mies ihmetteli aluksi kovenevaa vauhtia, mutta ei yrittänyt toppuutella, kun ehdotin loppukiriä. Kolme kilometriä juostiin tahtia koventaen. Viimeinen kovempi kilometri juostiin sopivasti alamäkeen ja sen keskivauhdiksi kellotettiin 6:01. Päätimme sen jälkeen juosta vielä yhden lisäkilometrin, mutta vauhtia höllentäen. Loput kolme kilometriä sitten kävelimme illan hämärtyessä.


Alku ja loppu rauhallisemmin ja välissä vähän kovempaa.



Tuntui hyvältä mennä välillä vähän kovempaa ja tuntea itsensä enemmän juoksijaksi. Ehkä vielä joskus jaksan pitää yllä tuollaista kovempaa vauhtia pidempäänkin kuin vain pienen hetken. Yksi haaveeni on meinaan juosta kymppi alle tuntiin. Mutta kovasti täytyy vielä tehdä töitä, jotta tuo haave toteutuisi. 

Perjantai aamuna oli aivan pakko käydä pienellä aamukävelyllä ennen iltavuoroa, vaikka mies suosittelikin lepopäivää. Oli vaan niin kaunis aamu etten voinut vastustaa kiusausta. Otin ihan rennosti ja kävelin vain 3,5km  ja pysähtelin kuvailemaan ajoittain. 



Viime perjantaina oli kaunis syyssää.


Mies kävi viikonloppuna juoksemassa pitkän lenkin juoksukaverinsa kanssa, mutta minulle riitti loppuviikon treeneiksi ihan vain pikainen salillakäynti. Salittreenit on aina pyritty tekemään yhdessä, sillä ainakin minä tarvitsen taustatukea ainakin penkkipunnerrusta tehdessä.

Maanantaina juoksu kulki alussa sen verran hyvin, että päätin valita saman reitin kuin minkä olimme torstaina menneet. Tällä kertaa yritin pitää vauhdin tasaisena. Otin tavoitteeksi juosta yhteen menoon ainakin vitosen ennen kuin pysähtyisin ottamaan kuvia. (Täytyyhän sitä edes joku matkamuisto saada lenkistä.) Matkan edetessä tavoitekkin siirtyi kokoajan pidemmälle. Loppumatkasta muutin hiukan reittiä ja pysähdyin vasta, kun kahdeksan kilometriä oli saavutettu. Tuo onkin syksyn pisin yhtäjaksoinen juoksu. Ainakin toistaiseksi. Matkaa olisi tarkoitus pidentää asteittain sillä keväällä pitäisi jaksaa taas juosta puolimaraton.


Syksyn värejä lenkkipolun varrelta.


Tuo maanantain juoksu otti ilmeiseti sen verran koville, että tänään keskiviikkona päätin tehdä vähän rauhallisemman lenkin ja suuntasin metsään. Lähimetsän poluilla kun on välillä pakko hidastaa vauhtia. Tai ainakaan minun polkujuoksutaustalla ei siellä pysty juoksemaan kuin pieniä pätkiä siellä täällä. Maastokaan ei ole kovin tasainen ja muutama kunnon ylämäkiosuus tuli kivuttua ylös. Matkaa kertyi suunniteltua enemmän, sillä uusista poluista ei aina voi tietää minne ne vie. Onneksi suurta eksymisen vaaraa ei Taaporinvuoren-maastossa ole. Ja kohtalaisen hyvän suuntavaiston ansiosta pysyin koko ajan suurinpiirtein kartalla.


Poluilla tahti vaihtelee kovasti.


Loppuviikkoon mahtuu ainakin vielä pari salitreeniä. Täytyy vain toivoaettei lasten räkätauti päätä pesiytyä myös minuun. Lenkillekkin olisi kiva vielä keretä, mutta saa nähdä mitä sitä ehtii. Kai sitä pitäisi välillä tehdä muutakin kuin vain treenata.


Värikästä syksyn jatkoa kaikille.