perjantai 19. toukokuuta 2017

HCR 2017 - kahdella vauhdilla.



Ensimmäinen Helsinki City Run on nyt sitten takana.
Samalla tuli juostua ensimmäinen virallinen puolimaraton. Miehellä on kyllä entuudestaan kokemusta puolikkaiden juoksemisesta, mutta edellisestä on jo useampi vuosi aikaa.


Kaksi uutta mitalia palkintokaappiin.


Meidän ikimuistoinen HCR-päivä alkoi junamatkalla Tampereelta Helsinkiin. Kotona olimme tankanneet kunnon aamupalan ennen lähtöä. Kun saavuimme perille haimme hiukan matkaevästä, koska starttiin oli vielä reilusti aikaa. Mitään tuhtia ateriaa emme halunneet siinä välissä syödä ettei maha menisi sekaisin.


Matka evästä jotta jaksaa juosta.


Suuntasimme Töölön kisahallille hakemaan juoksunumeroita ja muita tykötarpeita. Samalla tustustuimme EXPO:n tarjontaan joka oli kaikille avoin tapahtuma. Siellä tapahtuman yhteistyökumppanit, mm Sportyfeel ja Garmin, olivat vahvasti esillä.




EXPO:ssa oli monenlaista maistiaista tarjolla mm. Lohilon proteinijäätelöitä.


Päästiin maistelemaan myös Den Lille Nøttefabrikkenin pähkinäsekoitusta.


Intersportin kisamyymälässä riitti kuhinaa.


Seuraava etappi oli Sonera Stadium ja varusteiden vaihto. Hiukan arvuuttelimme miten juoksua varten pitäisi pukeutua. Sää oli kaunis ja aurinkoinen, mutta siellä mihin tuuli pääsi kunnolla puhaltamaan oli vilpoista. Mies päätyi sortseihin ja t-paitaan. Minä taas vilukissana ja hitaamman vauhdin edustajana pitkiin trigoisiin ja pitkähihaiseen juoksupaitaan.


Miehellä oli selkeä tavoite minä taas varauduin suunnitelmilla A, B ja C. Ehkä ensivuonna tavoitellen tuota 2.20...


Jännitys alkoi tiivistyä. Vielä viimehetken energiatankkaus ja vähän juomista ja oli aika lähteä saattamaan mies matkaan. Hänen oli määrä startata ensimäisen lähtöryhmän mukana. Minä sain odotella omaa lähtövuoroani vielä vajaan tunnin. Mahani oli temppuillut pitkin aamua ja se lisäsi omaa jännitystäni ennen starttia.


Mieheni valmistautumassa omaan suoritukseensa.


Vihdoin äänimerkki soi ja harmaa ryhmä sai ampaista matkaan. Olin jättänyt sykevyön tarkoituksella kotiin, sillä en halunnut sen hiertävän turhaan. Päätin luottaa ennemmin omaan tuntemukseen kuin mittarin lukemiin. Alkumatkasta yritin välttää liian innokasta menoa ja pitää juoksun keveänä rentona. Seurailin ajoittain mittarista vauhtia, jotta tietäisin vähän missä mennään. 

Juoksu tuntui yllättävän helpolta siihen nähden miten nihkeältä juoksu oli tuntunut viime aikoina.
Alkumatkasta reitti oli mukavan tasaista ja alamäkivoittoista. Kolmen kilsan kohdilla aloin jo odottamaan ensimmäistä juomapistettä. Niiden odottelu rytmittikin oikeastaan koko kisaa.

Seitsemän kilsan kohdilla aloin odottamaan mieheni soittoa. Olimme sopineet, että hän soittaa minulle, kun hän pääsee maaliin ja on saanut hengityksen tasaantumaan. Tiesin hänen tavoitteen ja sen mukaan pystyin arvioimaan maaliintuloajan. Tosin oli vain arvoitus kuinka paljon kipeä kantapää haittasi juoksemista. Vilkuilin puhelimesta tulospalvelua, jotta tietäisin juttelisinko tyytyväisen vai pettyneen miehen kanssa.

Vihdoin puhelin soi ja tietenkin minä olin juuri juoksemassa ylös ensimmäistä pitkää nousua ennen kympin juomapistettä. Miehen juoksu oli mennyt nappiin ja kipeästä kantapäästä huolimatta juoksu kulki siivittäen hänet maaliin 1:40,30 loppuajalla. Alkumatkasta hän joutui oikeaa jalkaa ajoittain ontumaan, mutta loppua kohden kipuilu unohtui. Ilman tuota ilkeää kantapää vaivaa olisi aika varmaan ollut parempikin, sillä mitään muita vaivoja tai ongelmia ei hänellä juoksun suhteen ollut. Nesteet olivat imeytyneet hyvin ja tankkaus oli mennyt muutenkin putkeen.

Mies kyseli minun kuulumiset ja tsemppasi minua. Pelkäsin aloittaneeni kuitenkin liian lujaa, mutta mies uskoi kaiken menevän hyvin ja tokaisi, että 15:ta kilometrin ylämäkien jälkeen helpottaa.

Vihdoin saavuin toiselle juomapisteelle. Hörpin juomat ja mussutin muutaman rusinan. Sain uutta virtaa ja mielessä siinsi seuraava etappi. Joskus kympin jälkeen kaivoin vyölaukustani oman matka evääni ja haukkasin siitä paloja silloin tällöin. En antanut ohijuoksevien kanssakilpalijoiden latistaa fiilistäni vaan jatkoin omalla taktiikallani. Vastaan alkoi tulla myös syystä tai toisesta kävelyyn siirtyneitä puurtajia. Olin itsekkin pelännyt, että saattaisin joutua kävelemään ylämäkiä, mutta en minä joutunutkaan.

Ja mies oli oikeassa. 15:ta jälkeen alkoi helpottaa. Kunhan ensin sai raahattua itsensä tokavikalle juomapisteelle. Sen jälkeen päätin ettei pelkkä läpijuoksu riittäisi, vaan loppumatkasta laitetaan kaikki peliin. Enään ei himmailla turhia.

Olen myös aikaisemmin huomannut sen, että jos meno on oikein tahmeeta, löydän ympäristöstä herkemmin kuvattavaa (= syyn pysähtyä). Keskuspuiston valkovuokkomeri houkutteli kuvaamaan, mutta arvatkaapa montako kuvaa minulla on otettuna matkan varrelta? Ei sitten niin yhtään! Ei silloin voi pysähtyä, kun juoksu kulkee ja kello raksuttaa maalissa.

Mies soitti uudestaan noin 18:ta kilometrin paikkeilla ja varmisti, että kaikki on hyvin. Viimeiset tsemppaukset ja hän olisi maalissa odottamassa. Muutama viimeinen mäki pisti toden teolla puuskuttamaan, mutta onneksi aina sen jälkeen tuli alamäki jota lasketella alas. Varsinainen loppukiri alkoi Auroransillan päältä. Näin yhden lippalakin, jonka päätin ohittaa. Jäin sen verran mottiin yhdessä kaarteessa, että tuo lakki pääsi harmikseni karkaamaan, mutta alkoikin uusi kamppailu...

 Oikelta puolelta minut ohitti vanhempi mies... Sitten minä ohitin hänet... Hän pyrki uudestaan ohitseni... Näin, että hän piti minua viimeisenä taistonaan... Taisin jopa kirota ääneen ja laitoin viimeisen vaihteen silmää... Enää viimeinen tiukka kaarros maalille... Minulla oli parempi juoksulinja... Vedin mutkan tosin sen verra tiukasti, että kylkeni melkein hipoi aitaa ja olin kompastua jalkoihini... Mutta pysyin pystyssä ja mies pysyi takanani... Ja vihdoinkin MAALISSA!!!


Päästiin fiilistelemään maalialuetta jo ennen starttia.


Näin mieheni aidan vieressä heti maalin tuntumassa. Hoipertelin hänen luokseen ja vedin henkeä. Pienen hetken tuntui, että taju meinaa lähteä. Olin kuulemma liidun valkoinen. Mutta halaus ja pari kunnon hengennvetoa ja elämä alkoi voittaa taas.


Maalissa loppuajalla 2:25,17.


Sain mitallin kaulaan ja kylmää juotavaa. Maalihuolto oli kattava. Mielestäni tapahtuma oli muutenkin hyvin järjestetty. Tosin juomapisteiden jälkeen olisi voinut olla roskikssia vähän kauempanakin. Kaikki kun eivät kuitenkaan pysähdy juomaan. Mutta tuo nyt on vain pieni huomio isossa kokonaisuudessa.

Fiilis oli mitä parhain. Olin antanut kaikkeni ja lähtökohtiin nähden juoksu oli mennyt paremmin kuin olin uskaltanut etukäteen toivoa. Loppuaika ei ole ehkä maailman nopein, mutt voitin itseni. Matkalla muistin taas miksi haluan juosta, vaikka ei aina tossu nousisikaan niin keveästi.

Aurinko paistoi ja ympärillä oli mahtava tunnelma. Vaihdeltiin kuulumisia toisten juoksijoiden kanssa, jokaisella oli omanlaisensa tarina kerrottavana. Oli onnistumisia ja sitten taas toisilla ei kaikki ollut mennyt ihan niin kuin he olisivat toivoneet. Mutta yhdestä asiasta melkein kaikki oli samaa mieltä. Uudesta reitistä tykättiin. Niin tykkäsimme myös me.
Ehkä ensivuonna juoksemme HCR:n uudestaan.


*Osallistumiset tapahtumaan saatu blogiyhteistyöllä SUL:n kanssa.





 

2 kommenttia:

  1. Onnea ekasta virallisesta puolikkaasta!! Hauska loppukiri, sen jälkeen oli varmasti "kaikkensa antaneena"- tunne :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Jep, kyllä olo oli juuri tuollianen. :D Kyllä siinä tuli viimeisetkin voimanrippeet hyödynnettyä viimeisellä 100:lla metrillä.

      Poista