sunnuntai 7. elokuuta 2016

Minustakin maratoonari?


 Muutama vuosi sitten en olisi ikinä uskonut että minustakin voisi tulla maratoonari. Taisin vielä viimekesänäkin puhua yhdelle lenkkikaverille, ettei minua moinen matka kiinnosta. Mutta tässä sitä nyt sittenkin  tehdään lähtölaskentaa ja jännityksellä odotellaan. Ja jos kaikki menee niin kuin pitää, voin minäkin viikon päästä kutsua itseäni jonkin asteiseksi maratoonariksi.


Lähtöluvat on tulostettu ja ohjeita lueskeltu.


Enää on siis vajaa viikko siihen, kun HCM 2016 lähtölaukaus kajahtaa ilmoille. Ja nyt täytyy tunnustaa, että hiukan jo jännittää. 
Viimeisistä päivistä saattaa tulla piinaavia. Jännityksellä odotetaan myös pysytäänkö kaikki terveinä ja päästäänkö matkaan suunnitellusti. Koulukin kun alkaa täällä jo torstaina.

Tämä on jo viides kerta, kun olemme mukana kyseisessä tapahtumassa, mutta tällä kertaa monia asia on toisin kuin aikaisemmilla kerroilla. 

Ensimmäisen kerran mieheni osallistui HCM:lle 2010, jolloin vietimme samalla "häämatka"-viikonloppua tyttöjen jäädessä mummolaan hoitoon. Aamulla kaupungin ylitse mennyt ukkosrintama ja iltapäivän helle teki olosuhteista haastavat.


Kuva vuoden 2013 lähdöstä.


Toinen kerta oli vuonna 2013. Katsojien harmiksi sää oli tuolla kertaa sateinen, mutta miehelleni olosuhteet olivat suotuisat ja hän juoksi silloin ennätyksensä ajalla 3:28,22. 

Kolmannella kerralla 2014 emme päässeetkään enää viettämään maratonviikonloppua kahdestaan. Mukana oli myös poikamme, joka oli syntynyt toukokuun lopulla. Tuolloin miehellä oli hiukan ongelmia puolenvälin jälkeen, kun nesteet eivät meinanneet kunnolla imeytyä. Loppua kohden tilanne onneksi korjaantui ja viimeisellä kympillä juoksu taas kulki.


Pojan ensimmäinen maratonmatka.


Viimevuonna olimmekin kannustamassa isäntää koko perheen voimin. Siitä reissusta löytyykin jo blogipäivitys, HCM 2015.


Isää odottamassa.


 Aijemmin siis vain mieheni on on ollut juoksemassa minun seuratessa hänen menoaan huoltojoukoissa. Noilla aikaisemmilla kerroilla minä olen mm. poiminut talteen  mieheni hikisen lippiksen, jonka hän on heittänyt kesken matkaa pois päästään noin 24-25:n kilometrin paikkeilla . Mutta tänä vuonna en ole sitä tekemässä. En myöskään ole ottamassa häntä maalissa vastaan, sillä  nyt on tosiaan myös minun vuoroni ryhmittyä juoksijoiden joukkoon ja ylittää lähtöviiva. Niin ja toivottavasti myös maaliviivankin aikarajan puitteissa.

Tällä kertaa myös mieheni saa auttaa minua kiinnittämään juoksunumeroa paitaani. Sen lisäksi, että hän keskittyy omaan tulevaan suoritukseensa, saa hän tsempata myös minua ennen starttia. Ja on hänen vuoronsa odottaa minua maaliin, sillä minun matkan tekoni kestää todennäköisesti ainakin kaksi tuntia pidempään kuin hänen.




On ihan erillainen fiilis pakkailla ja suunnitella tulevaa viikonloppua, kun itsekkin on lähdössä juoksemaan. Aijemmin kun on pakattu mukaan vain miehen juoksukamat, mut nyt täytyisi pakata mukaan myös omat juoksutossut ja muut härpäkkeet. Lisäksi täytyy myös pakata erikseen muksujen vaatteet ja  tavarat ja miettiä mitä he tarvitsevat, kun he jäävät Mummin ja Papan hoiviin viikonlopuksi. Toinen asia mitä juoksun lisäksi saa jännittää, on se miten poika viihtyy yökylässä. Hän kun ei aijemmin ole ollut erossa meistä molemmista yli vuorokautta. Uskon kyllä, että kaikki menee hyvin. Nuorimmaisella on kuitenkin tukena ja turvana isosiskot, jotka ovat luvanneet olla avuksi kaikessa mahdollisessa.


Isän tuleva juoksukaveri. Vauhtia meinaan riittää jo vaikka muille jakaa...


Kuluneen viikon olemme ottaneet jo kevyemmin ja palautumisen kannalta. Sillä emmehän me kumpikaan malttaneet ottaa kovinkaan iisisti viimeviikon lauantain Tampere Countryside Maratoni Myllyn lenkkiä. Mies on kuunnellut kehoaan ja vältellyt juoksua. Keskiviikkona hä kävi pitkästä aikaa salilla tekemässä kevyen punttitreenin ja tänään sunnuntaina hän juoksi viikon ainoan lenkin, kevyen 20 kilometriä.


Voimaa kinttuihin mäkijuoksusta. Tosin kuva ei anna oikeutta mäen jyrkkyydelle.


Minä olen juossut kaksi lenkkiä. Maanantaina minun piti juosta töistä kotiin, mutta lähemmäks yhdeksän tunnin seisomisen päätteeksi en enää jaksanut, vaan turvauduin bussikyytiin. Tiistaina korjasin tilanteen ja juoksin 16 kilometriä, kun työpäivä olikin luultua lyhyempi.



Lätäköitä matkan varrella.



Näitä pilviä juoksin karkuun tiistaina. Kaatosadetta en onneksi saanut niskaan.


Lukemat tiistain lenkiltä.



Sää oli hiostava, mutta juoksu kulki yllättävän hyvin. Jalatkin olivat palautuneet ensimmäisestä kisakoitoksesta. 


Hetken päästä jyrisi.


Hiostava sää oli myös eilen, kun kävin juoksemassa kahdeksan kilometriä. Alkumatkasta sain juosta perhosten siivittämänä. Radanvarren hiekkatiellä oli runsaasti neitoperhosia ja ne lehahtivat lentoon jalkojeni juuresta yksi toisensa jälkeen. Tuo lenkki oli tarkoitus ottaa ihan rauhassa, mutta kun kolmen kilsan jälkeen alkoi ukkonen jyristä, oli laitettava tossuihin lisää vauhtia.


Kaksi niistä lukuisista.


Tämä neitoperho päästi yllättävän lähelle ennen kuin lennähti karkuun.


On ollut myös hienoa huomata oman kunnon parantuminen. Nyt jaksan juosta hyvällä fiiliksellä ja rennolla otteella 8-12 km noin 6:50 keskivauhdilla, kun vielä keväällä keskivauhdit olivat päälle 7:n minuuttia. Tosin kyllä minun vielä pitää pitkät lenkit juosta maltilla. Ja tiedän ettei maratonilla matka todellakaan tule loppumaan kesken...


Syksyn merkkejä pikkuhiljaa havaittavissa.







2 kommenttia:

  1. Tämän postauksen perusteella sulla ei tuu olemaan mitään hätää maratonilla. Tulet sen kunnialla maaliin aivan varmasti :) Ai että, ensimmäinen maraton on kyllä kutkuttava! Vaikka niitä tulisi myöhemmin kuinka monta lisää, niin ensimmäisen fiilis on spesiaali. Kaikki jännittää, ei oikein tiedä mitä on luvassa. Paljon tsemppiä ja onnea matkaan, hyvin se menee! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempistä! :) Tarkoitus on lähteä katsomaan mistä hommasta on kyse ja asettataan ne aikatavoitteet sitten seuraavalle kerralle. Joten toivottavasti tuo eka maraton ei ole niin kauhea kokemus että jäisi ainoaksi... Kovasti olen kyllä yrittänyt tehdä töitä sen eteen, että omat jalat kantaisi vielä juoksun jälkeenkin, ettei miehen tartte kantaa mua takas hotellille. ;)

      Poista