Paluu arkeen ja ruotuun.

Ihan ensimmäiseksi toivotan sinut tervetulleeksi ulkoasultaan uudistuneeseen Juoksuhullun vaimo- blogin pariin! Vaikka ilme on uusi pysynee sisältö samantyyppisenä kuin tähänkin asti.

Meillä tosiaan vietettiin viikonloppuna tuplasynttäreitä ja herkuteltua tuli urakalla.

Aina paluu arkeen syömisten suhteen ei käy helposti. Ei ainakaan tälläisen sokerihiiren kohdalla, kuin minä. Ja tunnustan, olen myös tunnesyöjä. Joskus nuorempana väitin, etten ole, mutta nyt myöhemmin olen joutunut nuokin sanat syömään.

Maanantaina oli siis vakaa aikomus palata  normisyömisten pariin ja jättää herkujen syöminen toistaiseksi. Koska olen innokas leipomaan ja kokkaamaan, oli herkkuja jäänyt vielä juhlien jäljiltä kaappiin. Muksuillekkin syötin päivällä viimeiset lusikkaleivät. 

Ei muksut ihan noin montaa pikkuleipää sentän syöneet.

 Päivän olin pinnistellyt sokerihimoa vastaan, mutta illalla mieleni antoi periksi. Kun muksut oli saatu nukkumaan ja miheni meni suihkuun, kaivoin minä kaneliässät kehiin.

Muksujen tekemiä kaneliässiä.

 Niin ja taisin minä vähän suklaatakin syödä. Meillä isomummi pitää huolen, ettei lasten karkkijemma kovin helposti tyhjene. Vuosien saatossa valitettavasti osa herkuista on kadonnut lasten suun sijasta äidin suuhun...

Myös mieheni on aikamoinen herkuttelija. Ja vaikka hän juokseekin todella paljon, joutuu hänkin hiukan tarkkailemaan syömisiään, jottei paino pääse karkaamaan älyttömiin lukemiin.

Maanantai iltana hänelle kävi samoin kuin minulle. Sokerihimo oli iskenyt niin suureksi, että kun minä olin mennyt nukkumaan oli puolisoni vuorostaan vastannut pikkuleipien kutsuhuutoon. Aamulla kun menin keittiöön, oli tiskipöydällä enää vain tyhjä rasia.

Mieheni pystyi kyllä eilen palaamaan ruotuun, toisin kuin minä. Venähtäneen kauppareissun takia, ruokailuvälikin venyi liian pitkäksi. Se kostautui taas illalla. Vaikka ruokaa tuli syötyä reilusti alkuillasta, olivat mieliteot taas pinnassa. Ja niinhän siinä taas kävi. Kun lapset oli nukkumassa ja mies suihkussa, olin minä lasten karkkijemman kimpussa. 

Se on kyllä kumma. Vaikka tiedän ettei herkkujen syöminen todellakaan edistä tavoitteitani. En silti pysty aina pitämään näppejäni erossa niistä vaikka miten yritäisin vastustella.

Olenkin vuosien saatossa oppinut olemaan itseäni kohtaan hiukan armollisempi, sillä tiedän, että aina minulla tulee jossain vaiheessa raja vastaan. Jos tunnen oloni stressaantuneeksi tai tunteet ovat pinnassa, on silloin hankalampi kontrolloida syömisiä ja tulee ylilyöntejä. Olen myös oppinut, ettei muutaman päivän repsahdus ole maailanloppu. Jossain vaiheessa pytyn aina kuitenkin jatkamaan terveellisempää elämäntapaa ja palaamaan ruotuun.

Katsotaan miten minun tänään käy. Ainakin tähän iltapäivään mennessä on itsekuri pitänyt. Jospa tämä avautuminen auttaisi ja homma pysyisi illallakin vielä halussa ja herkut kaapissa.