Ei sittenkään niin pohjalta.

Kymmenen viikon juoksutauko on nyt katkaistu

ja pikkuhiljaa yritetään saada taas juoksu mukaan kuvioihin. 

Viimeviikolla juoksin pitkästä aikaa kaksi omaa lenkkiä. Olimme käyneet taas sunnuntaina yhteisellä perhelenkillä, mutta maanantaina oli aika ampaista pihamaalle ihan vain itsekseni. 

Kahdeksan kilometriä taittui mukavasti tyttöjen pyöräilessä ja aikuisten kävellessä. Poika istui tietenkin rattaissa.

Maanantaina minua suorastaan pelotti lähteä juoksemaan, sillä aijemmat juoksupätkät kävelylenkkien yhteydessä olivat tuntuneet tosi raskailta. Otin maltillisen tavoitteen. Jos edes viisi kilometriä jaksaisin, olisin tyytyväinen. Olin henkisesti varautunut myös mahdollisiin kävelyosuuksiin. Mutta turhaan olin pelännyt. Ei mun tarvinnutkaan ihan niin pohjamudista ponnistaa mitä olin kuvitellut.

Vauhti toki oli hitaampi kuin kesällä eikä meno ollut niin lennokasta kuin parhaimpina aikoina. Mutta maltillisen aloituksen ansiosta pääsin tavoitteeseeni ja jaksoin hölkötellä yhtäjaksoisesti  peräti kuusi kilometriä. Tavoite siis ylittyi yhdellä lisäkilometrillä. Tosin taitaa vielä hetki mennä, että jaksan taas päälle kymppejä juosta peruslenkkeinä, mutta tuosta matkasta on hyvä aloitella. Tyytyväisyyttä lisäsi myös se, että sain itseni lähtemään lenkille pitkän (8,5 h) työpäivän jälkeen. Syksyinen harmaus ja pimenevä ilta ei myöskään tehnyt ulkoilusta yhtään houkuttelevaa. Mutta koska päätös lenkille lähdöstä oli tehty jo edellisenä päivänä, oli tossut helppo pukea jalkaan.

Pimeässä ei viitsi paljoa kuvailla.

Keskiviikkona uskaltauduin taas lenkille. Asetin tavoitteeksi saman matkan minkä olin maanantainakin jaksanut. Jos kerran silloin jaksoin kutosen, niin kyllä jaksaisin nytkin. Ja niin tein. Valitsin hiukan eri reitin. Muutama kunnon ylämäkikin sattui matkanvarrelle. Välillä huomasin, että vauhti yrittää kiihtyä liian kovaksi. Silloin painoin jarrua pohjaan tarkoituksella jottei sykkeet nousisi turhan korkealle. 

Juostessa huomasin sen, kuinka paljon olin sitä kaivannut. Vaikka sohvalle onkin ajoittain mukava vajota ja unohtaa fyysiset aktiviteetit,  niin kyllä meikäläisen mieli kaipaa pientä rääkkiä ja raitista ulkoilmaa pysyäkseen kirkkaana ja virkeänä. 

Olen yrittänyt mahduttaa aikatauluun mukaan myös lihaskuntoharjoittelun, lähinnä kahvakuulan muodossa. Tiistaina tein vartin aamujumpan. Keskiviikkona treenasin vähän yläkroppaa lenkin jälkeen. Torstaina käytiinkin salilla yhdessä. 

Maastaveto vaatii taas pientä hiomista.

Poika pitää laitteet kunnossa... Pussillinen ruuveja ja muttereita riittää viihdykkeeksi salilla.

Perjantaille olin suunnitellut lenkkiä, mutta koska kroppa tuntui väsyneeltä alkuviikon treenien jäljiltä, päätin ottaa ihan iisisti. Ei parane heti ahnehtia liikaa, sillä kropalla menee tovi totutellessa kovempaan menoon. Viikonloppu menikin töissä sekä paikkoja järjestellessä kotona.

Miehenikin on päässyt aloittamaan syksyn juoksukauden. Hänellä on takana neljä juoksulenkkiä. Ensimmäinen oli 11 kilometriä ja muut ovat olleet 15. Hän yrittää kanssa aloitella maltillisesti ja lisäilee kertoja sekä määriä pikkuhiljaa. Kimmoisuus on kuulemma hiukan hukassa, mutta vauhdista ja jaksamisesta ei tauko ole nakertanut niin isoa palaa kuin minulla. 

Nyt tässä aloitellaan uutta viikkoa vapaapäivän merkeissä, jonka ohjelmaan kuuluu juoksentelua vuoron perään sekä vierailua isomummin luona. Jaksaisikohan tänään juosta jo vähän pidemmälle.